Itsetutkiskelua

Ärrinmurrin

Se iski kesken työpäivän, sairaalassa, osastolla hoitajien kansliassa nurkkakoneella istuskellessani. Se vain tuli. Iski kiinni. Löi jollain terävällä. Ja tylpällä. Märälläkin. Pomppasi tekstin syövyttyä aivojeni johonkin sopukkaan. Herätti murisevan unisen karhun ärjymään. Mukanaan sillä oli jokin neito, jonka selän takana viuhui punainen häntä, jossa oli jokin nuolennäköinen. Se ryökäle tuli taas. Niin. Taas. Se on pompannut esiin joskus ennenkin. Se on näköjään halunnut tulla löydetyksi tai etsityksi, miten vain.

Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, sanotaan Suuressa kirjassa. Tuossa piilee suuri viisaus hiljaiseen salaisuuteen upotettuna.Yllätin itseni tutkiskelijan tieltä, katsellen sieluni sopukoihin suurennuslasin läpi. Olin nostanut neitokaisen istumaan omaan rauhaansa kiveykselle, sitä häntäänsä heiluttelemaan. Häiritsemästä etsintääni, syventyvää tutkimusmatkaani. Neitosen voima ei kasvanut, eikä saanut lisäenergiaa mistään. Lopulta se kuihtui yhtä nopeasti pois kuin oli ilmestynytkin. Hännän viuhdonta lakkasi tyystin. Puff. Hän katosi.

Mitä tämä etsiskelijä tyttönen tällä kertaa etsi itsestään? Hän etsi vastausta pahaanoloon .. tai no paremminkin suruun ... tai enemmänkin eronikävän tunteeseen. Miksi toisen lähteminen ja poissaolo herättää kerta toisensa jälkeen erilaisia tuntemuksia? Mikä siinä hmmm pelottaa? Kun ei se oikein pelotakaan mutten löydä nyt muutakaan sanaa. Mikä nostaa hylkäämisen tunteen esiin ja miksi? Millä oikeudella pitäisin asioiden pitäisi mennä aina kuten minä haluan? No tähän on helppo vastata - ei millään oikeudella, koska eiväthän ne muutenkaan mene aina mieleisellä tavalla. Kenenkään kohdalla. Ristiriitaisuuden tilaan tuo se, että on vilpitöntä omaa haluani, että jokainen perheeni elävä saa tehdä omia asioitaan silloin kun sille tuntuu. Tavata omia ihmisiä. Käydä kauempana, sillä kaukaa näkee paremmin lähelle. Olin hämmästyneenä itseni keskellä. Miksi, oi miksi ilon kädestä pitää kiinni...jokin.

Olen lapsuudessani elänyt pitkän ajan vanhempieni ainoana lapsena ja toisen mummolan ainoana lapsenlapsena. Kuri oli kova. Ankara. Niin kotona kuin mummoloissa. En ole kokenut lapsuudessa turhaa hemmottelua ainokaisuuteni siivellä. Mutta. Nyt kymmeniä vuosia viisaampana, kyselen kuitenkin itsessäni heräävien tuntemusten perään. Voisiko kuitenkin syy olla ainokaisuudessa? Olisinko sittenkin sairastunut minäminä - tautiin, kun ei ollut sisarusta, jonka kanssa olisin opetellut saamisen riemua ja pettymisen katkeraa oppiläksyä turvallisesti. Joku vielä viisaampi varmasti osaisi selittää tuotakin jotenkin.


Olisiko selittävä likaisen  sävyinen sielunlehdykkä kuitenkin jossain aikuisemmassa elämänvaiheessa? Vai olisiko vastaukset kenties ennen eletyssä elämässä? Karmassa? Jatkan kaikilla aisteilla itseni tutkimista. Suurennuslasiini syttyy kirkas sinertävä valo. Valokiilassa näkyy nainen, joka lasta ja toistakin kantaa sylissään ja tähyää pihatielle olohuoneensa ison ikkunan takana. Katsellen tielle päin odottaen. Odottaen rakkaintaan. Odottaen rakastavaa ihmistä lähelleen. Odottaen. Ikävöiden. Ikävöiden. Aina vain ikävöiden. Ohi liitää äidin varjo...ikävöiden edelleen. Äiti ei tule, hän on maallisen matkansa jo käynyt loppuun.

Tuo samainen maisema löytyy tuosta sielun surusta toisessakin hetkessä. Auton takavalot palavat iloisen punaisina mennen pois päin. Nainen jää yksin, niiiin yksin, taas kerran. Rakkaimmalla on muuta menoa. Rakkaimmalla on iloa ja rentoutumista muualla. Rakkaimmalla on ..... naisella syvä yksinäisyys. Kylmä yksinäisyys. Kyynelet vierivät poskille...enemmän ja enemmän, valtoimenaan. Naisen vierellä on lapsia. Sylissä sairastava lapsi, tuhisee ja kitisee vuoronperään. Pihan täyttää iloiset äänet. Pihassa leikkii lapsia, iloa näkyy kasvoilla, innostusta keksimisestä, tekemisestä, onnistumisesta ja osallistumisen ihanuudesta. Nainen on tilan ainoa surullinen. Tumma sisältään, harmaa kuoreltaan. Väsynyt. Velvollisuus saa kuitenkin seisomaan, kävelemään, jatkamaan. On lyhyitä öitä, on kodin ja työn yhteensovittamista, normaalia arkea. Mutta tunnemaailma...kylmä ja yksinäinen. Nainen katsoo kaivaten samaa pihatietä isolle tielle, postilaatikolle. Turhaan odottaen. Todellisuus lyö vasten kasvoja. Kaikki muu meni naisen ohitse. Kaikki muu oli tärkeämpää, jälleen kerran. Surukaan ei ole kirosana - mutta kahlitsee se ja lujasti. Naisen kylmää kaipuuta lämmittää lapsen ja toisenkin, kaikkien kuuden lämmin ote kädestä, jalasta, pienen ihmisen paino sylissä.

Ihmisen syvin usko ja toive hyvään on vahva. Tuo nainen on seisonut lukemattomia kertoja tuon samaisen maiseman äärellä. Samojen tunteiden kanssa. Odottaen, toivoen ja uskoen parempaan. Tuli aika, jolloin nainen hyväksyi sen, että rakkain aina vain lähtee eri ihmisten luo iloitsemaan ja nainen tiesi olevansa siihen iloon ulkopuolinen tekijä. Hänet hylättiin uudelleen ja uudelleen. Hänet ja hänen perheensä. Tuli aika, jolloin tuon ymmärtämisestä tuli uusi punainen lanka. Oli aika, jolloin nainen tiesi, että tulee päivä, jolloin hänkin lähtee pois siitä surun maisemasta. Murtautuu elämään. Omaan elämäänsä.

Matka noista vuosista on ollut pitkä, kivinen, antoisa ja paljon paljon muutakin. Silti huomaan ajoittain, miten rikkinäinen nainen olenkaan. Ehkä korjaannun pala palalta, ainakin ajan kanssa. Tänään tässä nykyisessä elämässäni ei ole laisinkaan kyse hylkäämisestä, ei mistään aiempaan verrattavasta. Tuota samaa naista kohdellaan paremmin kuin hyvin. Rakastetaan paljon. Huomioidaan arjessa. Pidetään kodin ja suhteen kuningattarena. Mutta silti, ainakin vielä, tieto siitä että toinen lähtee, saa vanhan kivun nousemaan esiin kivenkolostaan. Ehkä se tunne kesytetään. Ehkä se katoaa kokonaan. Ainakin se on löydetty ja suurennuslasinvalo suuntasi tunteen siihen naisen elämänhetkeen, josta se nousee. Aikaan, jolloin surua, kipua joka tuntuu aidolta vielä tänäänkin, tuskaa, ikävää ja kaipausta oli liikaa. Mieleni tekisi itkeä ääneen, tunne on niin aito ja niin raskas. Se on tunne, jonka kohdalla voi todeta, että noin ei saa kenkään tuntea. Tuollaisesta tunteesta on päästävä irti. On päästävä elämään. Tehtäväni on hoivata tuo nainen terveemmäksi. Puhallettava haavoja, joita rakkain on aikanaan saanut syntymään. 

Onnekseni rinnalla on vahva mies. Tuota löydettyä naista rakastaa mies, joka pitää naista naisena. Arvostaa arjessa, rakastaa aitona ihmisenä, nostaa kun kompuroin, halaa jo ennen kuin ehdin vaipua kylmyyteen. Suojelee kaikelta ja haluaa puhaltaa kanssani vanhoja haavoja, jotta ne katoaisivat, paranisivat. Olen siten kiitollisessa asemassa. Jälleen kerran.

Aarrekartta

Elämämme on täynnä aarteita. 

Aarteita, jotka ilahduttavat meitä. 
Aarteita, jotka on piilotettava, jotta niiden olemassaolosta ei kukaan saa tietää. 
Aarteita, jotka voivat käydä taakaksi. 
Aarteita, joita emme miellä aarteiksi. 
ArkiAarteita. PyhäAarteita. Juhla-Aarteita. AjatusAarteita. IhmisAarteita. Tavara-Aarteita. MäärittämättömiäAarteita. LöytymättömiäAarteita.




Lapsena aarre oli oikeasti olemassa. Koskaan sitä ei sellaisena löytynyt kuin Grimmin satujen kirjoittajat sen esittelivät. Ei edes sieltä sateenkaaren päästä, kun ei sinne koskaan ehditty ajoissa. Maalaiskylän tyttönä en pitänyt aarteiden vaatimattomuutta laisinkaan ihmeellisenä. Oletin, että Kiuruvesi oli sekä liian pieni paikka kunnon aarteelle että suhteessa vauraampi paikka kuin ne satujen köyhälistöt, jonne se oikea aarre saattoi osua. Ilmeisimmin lapsuuteni oikea aarre olisi ollut jotain taloudellisesti merkittävää, hyvin kaunista ja mitä ilmeisimmin kimaltavaa. Sellainen sisällöltään, että kaikki murheet perheestä olisi kadonneet samantien. Ei olisi ollut enää vanhemmilla huolta aravalainan erääntymisestä ja siitä, onko tilillä riittävästi rahaa lyhennykseen. Olisi ollut varaa hankkia auto ja olisimme päässeet koko perhe aina silloin tällöin matkoille. Äidin ei olisi tarvinnut mennä enää töihin, vaan hän olisikin ollut olemassa vain minua varten. Olisin saanut uusia ihania, kauniita ja puhtaita vaatteita jotka olisivat tuoksuneetkin jollekin ihastuttavalle. Samassa onnen kantamoisessa olisin saanut ihanat pitkät ja kauniit hiukset, ihoni olisi ollut kimaltelevan kaunis ja kaikki niin virheetöntä. Sellainen oli lapsuuteni aikainen aarteen odotus. Olin jo unohtanut koko asian mutta sieltä se todellisuus putkahti jälleen mieleeni. Se, miten sitä jo lapsi elää aikuisten maailman iloja ja suruja todeksi ja toivoo niihin helpotusta. Lapsen usko on merkillinen. Vaikka miten vaikeita asioita näkisi ja kokisi, sitä aina vain uudelleen toivoo parempaa ja uskoo, että niin tulee tapahtumaan. Sitä antaa kohtuuttomaltakin tuntuvia asioita anteeksi, ihan aidosti ja yhtä aidosti voi pettyä uudelleen ja uudelleen ja aina vain uudelleen. Aloittaen anteeksi antamisen ja parempaan uskomisenkin jälleen uudelleen alusta. Lapsihan on oikea positiivisuuden perikuva - ja hyvä niin. 

Tuossa lapsen uskossa elämän hyvää kohtaan on opittavaa. Muistiin nostettavaa, sillä eihän se taito ole meiltä mihinkään kadonnut, se on vain upotettu jonnekin unohduksen syövereihin, sinne inhorealismin ja pessimisti ei pety - aatten taakse. Miksi ihmeessä? Ihmisethän voisivat ennemmin keskittyä pettymysten kohtaamiseen, niistä oppimiseen ja jaloilleen nousemisen taitoihin. Jaksaminen olisi varmasti parempaa kun emme olisi opetettujen tapojen uhreja. Suomalaisuus on julmaa tuon realistisuutensa kautta. Pärjääjät ovat kuitenkin eritoten niitä, jotka ovat uskaltaneet elää lapsuuden uskossaan luottaen omaan onnistumiseensa ja omaan erinomaisuuteensa, omaan spesialiteettiinsa nojaten. Aikuisina joudumme tai no, saamme opetella aarteen etsintään liittyviä seikkoja uudelleen. Silloinkin arvelemme niin monesti, että tohtinekko tuota, hömpötystä kaikki tyynni. Mieli tekisi mutta eihän sitä voi kaverille ääneen sanoa, että NÄIN olen ajatellut toimia tulevina kuukausina ja saada juuri nämä haluamani asiat. Ei semmoista saa sanoa. Ei suomalaisessa yhteiskunnassa. Silkkaa hulluutta moinen. Leuhkimiseksihan se jo menee.

Vuan eläpä oo milläskää. Ketäs varten täällä ollaan? Olenko täällä vain lapsiani varten? Ovatko lapseni täällä vain minua varten? Onko se minun ja sinun elämä sitä, että herätään tunnollisesti työvuoroomme. Pakerretaan tappiin asti ja mielellään vähän ylikin siellä työpaikalla. Tullaan kotiin, kaupan kautta. Aloitetaan toinen työpäivä kotona. Se kaikki on tietenkin aina vain mukavaa ja lämminhenkistä ja ihanaa ja siistiä ja herkullista ja ja ja...ei pidä paikkaansa. Jossain vaiheessa sitä ihminen pysähtyy miettimään väkisinkin, että tätäkö tämä elämä on? Ainako vain suoritetaan jotain? Suoriudutaan jostain - ja aina jää parantamisen varaa, eli lisää lisää suorittamista. Tämän takiako tänne on synnytty? Ihan oikeesti! Nuo ovat toki osa elämämme arkista kuviota mutta, ei voi olla niin, että elämä on puhdasta suorittamista. Ilman nauttimista. Ilman omia päämääriä. Muutenhan menomme sanelee työnantaja, pankki, sähkölaitos, verottaja, poliisi, valtionhallinto, kunnalliset päättäjät, organisaatioiden aikataulutukset, naapurit, kaverit, yleiset mielipiteet...yhteiskunta. Ai mikä sana. Mikä se se yhteiskunta oikein on? Tästä irtoaisi ihan toinen teksin aihe - joten jätän sen tähän lauseeseen, suosiolla.

Olen lapsiani varten, koska he ovat tuoneet minulle tiettyä sisältö elämääni ja luonnossakin emon tehtävä on huolehtia jälkeläisistään niin, että he saavat selviytymiseensä hyvät eväät. Mutta en ole kuitenkaan vain heitä varten. He ovat arvottaneet maailmaani ja olen itse tehnyt valintoja elämässäni aina heidät huomioiden, omasta tahdostani. Sama kysymys toisinpäin, ovatko he vain minua varten? Siihen vastaan, että eivät ole. Minulla ei ole mitään oikeutta olettaa niin. Voin toivoa,että he ovat aina osana elämääni ja saavat minutkin sovitettua elämäänsä mutta onhan niin, että aikataulutetussa maailmassamme olisi jopa vääryyttä olettaa, että lapset mahduttavat vanhempansa velvollisuuden tunnosta omiin kiireisiinsä, omiin muihin velvollisuuksiinsa. Heillä on omat haasteensa - ja he tietävät kuitenkin, että olen täällä aina heidän käytettävissään, jos omat suunnitelmani antavat myöten. Niin. Omat suunnitelmani. On aika antaa tilaa omalle elämälle. Opetella uudet kujeet, joissa arki muodostuu jostain muusta kuin aikaisemmat 20 vuotta ohjenuorana olleista asioista. Se ei vähennä aiempien seikkojen arvoa laisinkaan.

Olen kulkenut hyvin monenlaisia elämän oppipolkuja. Pakotettuna kasvanut isoksi jo lapsena. Yhtä pakotettuna ja riisuttuna kaikista aseista ja ilman turvasatamia joutunut tutustumaan itseeni ja elämääni. Taskuuni on jäänyt yhtenä käyttökelpoisena ohjeena aarrekartta. Se on työkalu, jolla voi kartoittaa ja silminnähtäväksi todentaa ne asiat, joita todella toivoo tapahtuvaksi lähitulevaisuudessa. Ajatuksen voimat on siten sidottu ja suunnattu tiettyihin asioihin. Määrällä ei ole merkitystä. Sillä on, että ne ovat asioita, joita oikeasti itse haluaa itsensä vuoksi. Kartassa voi olla joko kuvia, joita voi leikata lehdistä, lyhyitä tekstejä, valokuvia, värejä, piirroksia tai se muodostuu puhtaasti vain tekstistä.

Edellisestä omasta aarrekartastani on kulunut useampi vuosi.Se on toteutunutkin liki täysin. Aukko yhdessä asiassa liittyy siihen, että laitoin toiveeni sen toteutumiselle liki viisikymppisenä ja sinnehän aikaa vielä vuosia. Tänään oli harmaja päivä. Oli tunne omasta rajallisuudesta ja siitä, että yksin sitä voi todellakin olla myös yhdessä perheen kanssa. Vapaapäivä tuntui niin turhalta. Kaikilla oli omaa muuta tekemistä kuin minun kanssani olemista tai yhdessä tekemistä. Sellaistahan elämä on, oikeasti. He varmasti olivat ihan tyytyväisiä siihen, että ylipäätään olin kotosalla. Oma raskas energia sysäsi minut ensin kirjoittamaan hetkeksi, aiheena riippuvuudet. Sitten heräsi ajatus aarrekartasta ja aloittelinkin sitä jo. Löysin aika helposti kuvia, jotka kuvasivat tulevien aikojen toiveitani, vielä siihen jäi aukkoja, jotka täytän huomenissa. Tuo kartan tekeminen avaa ajatuksia omiin sielun syövereihin. Samalla on aikaa ja tilaisuus tutkia omaa tilaa. Suosittelen. Sinne saa laittaa ihan mitä vain. Kannattaa olla kuitenkin toiveissaan "varovainen" ja tarkka, sillä ne aidot toiveet tulevat toteutumaan. Vetovoimanlaki kun toimii niin. Meillä on itsellä avaimet oman elämämme muuttamiseen. Asenteen muuttamiseen. Ajan hallitsemiseen niin, että jää aikaa itselle, omaan hyvinvointiin ja itselle tärkeisiin asioihin, uusiin harrasteisiin, tai siihen parisuhteen hoitamiseenkin.




Jukka Poika laulaa kiitollisuudesta 
 https://www.youtube.com/watch?v=MOiWk-FxTt8 , 
sanat ovat oikeinkin sattuvat. 

On hyvä tutkiskella omia kiitollisuudenkin aiheita. Ainainen haluaminen ei tuota tulosta jos ei muista olla kiitollinen siitä mitä jo on saanut ja mitkä seikat ovat hyvin tai huonosti omassa elämässä. Joskus huonossakin asiassa piilee joku syvä viisaus. 

Jos ulkoistamme asiat itsestämme, olemme vain kyytipoikina omassa elämässämme. Tarkoitus kuitenkin on elää omaa elämää, iloineenja suruineen. Tehdä jotain parantaaksemme omalta osaltamme kokonaisuutta. 

Oppia, kasvaa ja viisastua. Se on ikuinen polku. Iloinen sellainen. Rakkaudellinen.

Kun aika on

Viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea syviä syviä tunteita lähinnä surun ja murheen rajamailla liikkuessani. Pitkällisen yhteisen matkan päätökseen tuli aika lähteä Viivi-kissan kanssa. Hänellä oli ikää jo kiitettävästi ja sairauksiakin muassaan. Kesän alussa päätimme perheessä, että mikäli neitokainen jaksaa, hän saa nauttia vielä kesästä, viimeisestä kesästään. Ja hän toki nauttikin. Lämpöä riitti, pitkään.
Merkillistä, miten kissakin saa ihmisen sidottua sieluunsa ja sydämen sykkyrälle eron hetkellä.
Viivi oli suuri persoona ja hänen henkensä onkin jäänyt luoksemme meitä rauhoittamaan. <3


Elämä tuo myös yllätyksiä.
Odottamattomia hetkiä tehdä kipeitäkin ratkaisuja.
Kotonani on nyt isoja aukkoja siihen aiemmin normaaliin arkeen verrattuna.



Kun asetun kattialle makaamaa, ei naamani eteen ja viereen ilmesty tummaa kasvoa valvomaan minua.
Käteeni ei osu silkkinen karva rakkaimman kuonolta, korvista, selästä.
Käteni hakee turhaan tutuissa paikoissa rapsutuskohtaa, sitä ei enää ole.
Päättäväiset juoksu askeleet eivät kuulu kotonani.
Kukaan ei ilmoita tulijoista eikä puhelimen äänistä.
Rakas karvakorva ei ole varjonanai vessassa, keittiössä, pesuhuoneessa, varastossa, ulkona.
Ei kilju innosta lasten juostessa kotiin.
Ei räyhää vartioiden tontin rajoja naapurin koirien kulkiessa ohi.
Ei leikitä valkoista ystäväänsä.
Lattialle tipahtaneet muruset jäävät lattialle, niitä ei automaattisesti kukaan ole sieltä syömässä.

Oi miten ikävä minulla häntä onkaan ja hänen eloisaa häntäänsä.
Olen uuden edessä, olen itkenyt silmäni hiekkapaerin tuntuisiksi. Olen itkenyt ikävääni, itkenyt vääryyden tuntua, itkenyt ystävän poismenoa.
Vierelläni oli kuitenkin äärimmäisen ymmärtäväinen mies, otti minut itkemään olkaansa vasten, antoi surra rauhassa, keskeyttämättä....mietin silloin hetken, millaista vastaavassa tilanteessa on sitten kun aika on, hänen aikansa....onnekseni se päivä ei ole ihan vielä. Työnnän ajatuksen pois mielestäni. Kohtaan asian sitten kun aika on.


Elämässäni on aina ollut luppakorva - nyt on tyhjää.
Silti se hetki, kun ystävä vaipui uneen oli helpottava. Se toi ensin kivuliasta huutoa ja sitten toi helpotuksen rentoutumisen jatkuessa ja unen syvetessä. Ikuinen uni vapautti minutkin siitä pahanolontunteesta, siitä tuskasta joka repi rintaani katsoessani kivuliasta ystänääni rajoittuneessa maailmassaan.
Tuona uneen vaipumisen hetkenä hän oli vapaa kaikesta tuskasta. Niin minäkin, ratkaisuni oli oikea.
Koimme monia hyvin eriskummallisia asioita yhdessä.
Hän oli erikoinen cockeri. En koskaan täysin päässyt hänen sielunsa maisemaan sisään. Tulinkin tulokseen, että hän on koira, joka on syntynyt väärään vartaloon. Hän varmasti olisi halunnut olla dobermanni tai rotweiller. Pettyi kerta toisensa jälkeen nähdessään itsensä ikkunan heijastuksesta - nuo luppakorvat.



Elämän on jatkuttava, kun sen aika ei vielä ole loppua.
Etsin vastauksia tyhjässä kodissa. Tyhjentyneessä sielussani, sen hämärissä sopukoissa.
Totuttelen elämään ilman cockerimaisuutta.
Tuleeko siitä mitään?
Tiedän, että nuo iloiset ystäväni tietävät minun jatkavan heiltä saamansa iloisen asenteen turvin. Cockerilla ei ole olemassa huonoa päivää, joten huomisen on oltava valoisa.









Rakkaimmat cockerini; Paroni ja Olli katselevat minua nyt keittiössäni muistoja herättävistä valokuvista.
Muistojamme ei kukaan voi viedä.
Kiitos yhteisestä matkasta. <3

Tunteiden seitikkö

Edellisestä tekstistä onkin vierähtänyt tovi. On tapahtunut hyvin paljon erilaisia asioita elämässäni ja se on vienyt aikaa niin, etten ole pysähtynyt kuuntelemaan sisälläni pulppuavia jutun aiheita. Tekstini syntyvät pääsääntöisesti suuremmin suunnittelematta...puhtaan sekavaa ajatuksenvirtaa siis luvassa, jälleen kerran. Kouluaikoina tästä taidosta oli suunnattomasti hyötyä, sillä pystyin kirjoittamaan aineen kuin aineen tai esseen kuin esseen ihan mistä tahansa otsikosta. Joskus tekstit olivat syvällisempiä ja vivaihteikkaampia, toisinaan taas mielestäni vain keskivertoisia rutistuksia. Säälin niitä luokkakavereitani, jotka joutuivat pyörittelemään otsakkeita pitkiäkin aikoja ja koettivat keksiä niihin riittävän määrän tekstiä. Tunsin heidän ahdistuksensa ja sen kasvun minuuttien vieriessä lähemmäksi tunnin päättymistä...edessä tyhjä tai muutamalla rivillä varustettu paperi.



Ihminen se on merkillinen värkki. Viisaudella varustettu. Älyllisellä toiminnalla siunattu. Tunteilla voideltu. Enkä aio tänään pohtia noita fysiologisesti vaan ihan psykologisesti, henkisesti, korkealentoisesti, ehkä ja juurikin omista kokemuksistani kumpuavien ajatusten kautta. Ajatusten? Vaiko tunteiden? Olettamusten? Uskomusten? Luulojen?...siinäpä sana joka saa niskakarvani nousemaan vankasti ylös ja hivenen kellastuneet hampaani tiukkaan irvistyksen tapaiseen.... Kyllä. Olen pohtinut miksi sana, luulo, luulottelu, luulet vain saa aikaan kohdallani murinareaktion. Niin monesti on vastapeluri käyttänyt tuota ilmaisua katkaistakseen alkaneen keskustelun, puolustellessaan omia ajatuksiaan, tekemisiään ja mokomalla sanallahan saadaan toisen ihmisen ajatukset, keskustelun avaukset ja ajatuksenjuoksut torpeedoitua tyhjiksi. Luulet, luulottelet... mitä se on? Sitä voi jokainen pohtia itse omalla kohdallaan. Onko koko luuloa olemassakaan? Mitä moinen sana edes kertoo? Omassa maailmassani sana tulee esiin silloin kun en ole laisinkaan varma, en edes yritä esittää tietäväni jotain, en edes arvata asian tai tilanteen oikeaa laitaa. Silloin käytän sanaa luulen näin- muodossa. Silloin kun keskustelussa, tunteikkaassa keskustelussa sanomme toiselle tai kolmannelle osapuolelle,että hän tai joku luulee, olisi hyvä pysähtyä miettimään taustaa. Miksi ja mitä hän luulee? Joku selityshän sille on. Luuleeko hän vai luulenko minä hänen luulevan? Älkäämme mustamaalatko ketään sillä, että luulemme hänen luulevan. Opetelkaamme kuulemaan enemmän.

Tähän elämänpolunristeykseen mennessä olen jo ehtinyt oppia monenlaista itsestäni ja elämästä. Olen oppinut tutkiskelemaan kaikkia voimakkaita, energiaa vaativia ja syöviä tuntemuksia. Syitä ja seurauksia oppien samalla itsestäni ja eletystä elämästä asioita. Seuraavalla kerralla vastaavaan tunteeseen törmääminen on ollut huomattavasti helpompaa tai osasta voimakkaita kokemuksia herättävistä tuntemuksistani olen päässyt irtikin. Olen kasvanut niiden yli, noussut yläpuolelle.



Otettakoon tässä esimerkiksi mustasukkaisuus. Valtavan kokoinen teema, josta saisi kirjoitettua montakin blogitekstiä monesta näkökulmasta ja kokemuksesta käsin. Olen pohdiskellut tätä teemaa vuosien aikana hyvinkin monesti. Koko sana on jotenkin liian sitova. Sen sisään suljetaan paljon erilaisia tunteita ja olosuhteita. Ne piilotetaan yhden sanan alle ja siksikin niiden käsittelystä ja niistä puhumisesta tehdään vaikeita, ehkä jopa tabuja. Pyyhitään keskustelukulttuuriin vaikeusaste, joka meillä suomalaisilla on muutenkin jo hyvin hallussa, vaientaminen. Se miten minä olen koteloinut mustasukkaisuuden on aika radikaalia. Mielestäni se on toisen kontrolloimista suhteessa muihin ihmisiin. Rajoittamista kaverisuhteissa, kontrollointia siitä miten pitkään tai useasti voit katsoa vierasta ihmistä, missä istut ja kenen kanssa keskustelet. Mistä keskustelet. Miksi ylipäätään keskustelet. Miten kosketat muita ihmisiä ja onko se ylipäätään sallittua. Pahimmillaan se ulottuu ihmisillä työpaikallekin sen ihmissuhteisiin. Onhan näitä raadollisiakin versioita mustasukkaisuudesta maailmassamme tiedossa yllin kyllin. Tilanteita löytyy varmasti meidän jokaisen läheltä, osalla omastakin elämästä.

Mustasukkaisuus ei ole majaillut mieleni sopukoissa onnekseni koskaan.Olen jo varhaisessa vaiheessa oivaltanut sen, että kukaan meistä ei voi omistaa toista ihmistä eikä toisen ihmisen tahtoa tai tunteita. Eikä ole tarpeenkaan, sillä jokaisella on varmasti omissaankin ihan riittävästi tekemistä ja opettelemista. Elämä on valintoja kaikissa tekemisissämme. Toki voimme loukata itsellemme läheisiä ihmisiä syvästi, liki korjaamattomastikin. Voimme aiheuttaa tuskaa ja pahaa oloa tekemillämme valinnoilla ja sanomillamme sanoilla. Voimme aiheuttaa pahennusta toiminnallamme. Osoittaa arvottomuutta tekemillämme teoilla niin itseämme kuin toisiakin kohtaan. Onko tuo kaikki negatiivinen toiminta kuitenkaan tarpeen? On tilanteita, jolloin toiselle on voinut aiheuttaa edellä mainittuja tuntemuksia tietämättään, tiedostamattaan, ihan tahattomasti ja puhtaasti omaa ajattelemattomuuttaan. Muutenhan kaikki menee aina oman harkinnan mukaiseen hetkittäiseen valintaan. Kaikki elämässämme on valintoja. Aivan kaikki. Tunteetkin. Kuka haluaa tahallaan aiheuttaa kipua ja tuskaa läheisimmilleen, ellei siihen ole itsellä hyvää syytä? Onko niin hyvää syytä oikeasti olemassa? Olisiko kuitenkin olemassa muita ratkaisuja ja toimintatapoja? Puhuminen. Lisää puhuminen. Enemmän puhumista. Ja kuuntelemista. Kuuntelemisen opettelua. Sitä, että kuuntelee myös itseään ja sitä mitä tunteita itse saa aikaan ja mitä toinen saa aikaan minussa. Aina voi miettiä, miksi provosoidun jostakin asiasta, sanasta, äänenpainosta. Niille löytyy selitys. Se voi olla kivuliasta. Vaikeaa myöntää, että koen heikkoutta tai huonommuuden tunnetta tässä ja tässä asiassa. Läheisimmän ihmisen kanssa niistä kuitenkin tulisi pystyä puhumaan niin, ettei tulisi lisää haavoitetuksi vaan voimaantuminen ja parantuminen voisi alkaa samantien. Asia kerrallaan. Yksi suurimmista haasteista lienee jo se, että myöntää itse itselleen kokemiensa asioiden laadun, löytämänsä selityksen. Elää sen todeksi ja on itselleen rakastava ja armollinen. Antaa anteeksi ja vahvistuu samalla.



Elämä on jatkuvaa taiteilua ja tasapainoilua. Yksin tänne synnytään ja yksin täältä siirrytään poiskin. On hyvä olla väleissä itsensä kanssa ja itsekukaisenkin kaiken sen kanssa minkä kokee tärkeäksi. On suuren suurta lahjaa ja kultaakin arvokkaampaa jos rinnalla on ihminen tai useampiakin ihmisiä, joiden kanssa uskaltaa riisua sielunsa paljaaksi. Voi olla heikkouksineenkin ja saa aikaa ja tilaa opetella, kasvaa ja nousta kukoistukseensa. On hyvä tarkastella aika ajoin sitä, olenko minä sellainen ihminen, jonka vierellä toinen voi kokea omia rikkonaisimpia asioitaan. Olenko sellainen, jonka kanssa toinen voi ja uskaltaa käydä asioita ja tunteita läpi niin, ettei pelkää tulevansa lisää haavoitetuksi. Saati, ettei varmuudella tule lisää tuskaa ja epävarmuutta. Ensin on helppoa vastata rinta rottingilla, että EI varmasti tule! KYLLÄ MINÄ osaan olla kaikkea sitä mitä tarvitsee.....mutta osaanko sittenkään? Olenko katsonut asiaa toisen ihmisen luota? Olenko ollut puolueeton taitojeni kanssa? Aina löytyy parannettavaa ja fiilattavaa....ehkä.


Viime kuukausien aikana olen terävöitynyt monissa itseäni koskevissa pohdinnoissa, valinnoissa, sanoissanikin. Syy siihen on tuo mies, joka tulee eri kulttuurista ja yhteinen sanallinen varastomme on edelleen rajallinen. Se on kuulkaas todella positiivista! On asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä ja niiden kohdalla työstää kaikin puolin ja voimin niin, että yhteinen ymmärrys on varmasti olemassa. Olen oppinut omasta ilmaisustani paljon. Suomalaisten tavasta kokea ja kertoa asioista. Huomannut senkin, miten tökeröitä monesti olemmekaan. Toisaalta myös sen, että miten vähän käytämmekään keskenämme tätä rikasta kieltämme. Olisi syytä terävöityä kaikessa sanomisessamme, tekemisessämme ja niissä valinnoissamme niin, että meitä ei voi ymmärtää väärin. Samaa kieltä ja samasta kulttuurista tulevien ihmisten suurimpia virheitä lienee olettamukset. Uskomme siihen, että toinen ymmärtää puolesta sanastakin tai jopa siitä mitä ei sanota. Sitten kun ongelmia ilmenee,ihmetellään tai ei edes vaivauduta ihmettelemään.... mutta, onko asiat oikeasti ilmaistu niin, että molemmat ovat ymmärtäneet asiat samalla tavalla? Onko sen eteen nähty vaivaa? Uskallan väittää, että hyvin monesti niin ei ole. Tunteista ja toiveista, ymmärtämisestä ei olla puhuttu. Toimintatavat ja pelisäännöt ovat jotain yleistä höttää, jota oletetaan toisenkin noudattavan MINUN tavallani.

On ollut suuri ilo elää elämää uudella tavalla. Opiskellen. Hyvin monena päivänä vastaan saattaa tulla yllättäviä kysymyksiä. Asioita saa sitten pohtia omista näkökulmistaan ja selittää toiselle, miten ja miksi näin on. Se on erittäin avartavaa. Monet kysyvät aidosti hämmästellen,että miten te pärjäätte? Miten te puhutte asioista?? Olemme vastanneet yhdestä suusta, että ei mitään ongelmaa. Minä puhun hänelle suomea ja hän minulle bulgariaa ja kaikki on kunnossa. Kysymykset loppuvat aina siihen. =)

Todellisuudessa niin onkin, että yhteisen kielen lisäksi opiskelemme molemmat yllämainituin tavoin. Hän puhuu minulle omaa kieltään ja minä hänelle omaani samalla oppien. Vuosien päästä halitsemme molemmat kielet ja olemme elämässämme muutenkin aika superviisaita. =)

Rakkaudellisia hetkiä kesääsi.

Rakkaudellisia hetkiä itsesi parissa.

Rakkaudellisia hetkiä läheistesi kanssa.

<3 Olet tärkeä. <3

Sitten kun olen neljäkymmentäkolme...EI SITKU - elämälle!

Maaliskuun tyttölapsena rakastan kevään voimallista heräämistä. Iän karttuessa olen huomannut olevani entistä enemmän ilahtunut luonnon uudesta kierrosta. Siitä, miten se kertoo elämän mahdollisuuksista. Uudelleen yrittämisen hienoudesta. Uskosta omaan tekemiseen ja onnistumiseen. Aidosta uskosta omaan oikeudellisuuteen kasvaa ja kehittyä, kehittää ympäröivää ympäristöä. Aina vain. Talvi toisensa jälkeen. Silloinkin kun viisaat ennustukset näyttäisivät huonoilta, heikoilta, mahdottomiltakin. Luonto ja kevät eivät kuuntele viisaiden ennustuksia. Ne kuuntelevat itseään. Ja toteuttavat sitä - itseään. Siinä meille jokaiselle opittavaa. Tutkiskelun paikkoja siitä, mikä mahtaisi olla se oma sisin halumme ja miten sen toteuttaa vaikka kaikki todennäköisyydet taistelisivat tekojamme ja halujamme vastaan. Hyvin monissa asioissa halu, tahto, ihmisen mieli ja sydämen polte on niin voimallista, että sillä siirretään vuoriakin. Sitten hengähdetään ja jatketaan, nautitaan siitä mitä ympärillä on ja siitä, mitä sisällä sielun sopukoissa on.

Sisareni pohti blogissaan  Elämisen sietämätön keveys, vanhenemista
 http://kuumakooma.blogspot.fi/2014/02/elamisen-sietamaton-keveys-vanheneminen.html
ja aika mukavin kääntein pohdiskelikin. Olen häntä reilusti vanhempi ja huomisen syntymäpäiväni kunniaksi tarkastelenkin tätä samaa vanhenemisen teemaa omasta kokemuspohjastani. Naamastani löytyy ryppyjä, ruttuja, monttuja, patteja, rosopintaa ja elämän pieksämää kulutuskortin kuvaa, värivirheitä ja värittömyyttä, suoraan sojottavaa ripseä, olemattomat kulmat vääriin kohtiin kasvavilla karvoillaan. Kilometrejä on tullut. Ei tosin samasta syystä kuin missä yhteydessä tätä kuvannoivaa ilmaisua usein kuulee käytettävän. Omat kilometrini eivät ole täyttyneet alkoholin suurkulutuksen myötä, eivät reippaasti discoissa vietettyjen vuosien eikä tupakoinnin tuoman riemun myötäkään. Olen ollut täysabsolutisti elämäni ensimmäiset 35 vuotta, 100 %nen passiivitupakoitsija elämäni ensimmäiset 17 vuotta, sitten 50 %nen passivisti, vapautuen passiivisen tupakoinnin saloista kymmenen vuotta sitten. Naamassa ja koko komeassa vartalossani näkyvät kilometrit ovat peräisin vuosikymmeniä jatkuneista liian vähäunisista lyhyistä öistä, huonoista elämäntavoista, liiasta sokerista ja rasvasta, uskomattomasta määrästä valkeaa jauhoa, liian vähästä liikunnasta ja laiskuudesta. Tyhmyydestä näkyvät kilometrit eivät johdu - olen aina karsastanut sitä, että lihavia pidetään tyhminä... Joku sävy on kaikella arjen keskellä mahdottomuudeksi luodulla elämällä - silloin aikanaan - tänään puhutaan puhtaasta laiskuudesta.

Naamastani näkee myös ne miljoonat nauruminuutit joita elämääni on toki sisältynyt, luojan kiitos, naurua on aina riittänyt. Vaikeinakin aikoina. Elämä on tarjonnut surua yllin kyllin. Murhetta roppakaupalla. Huolta sen verran kuin äidin sydän jaksaa kantaa. Tiukkuutta, niukkuutta, vastamäkiä. Mutta. Se on tarjonnut myös valtavan määrän rakkautta. Monenlaista rakkautta. Elämänsisältöjä lasten muodossa ja monien muidenkin asioiden kautta. Elämä on tarjonnut iloja, joita ei voi sanoin kuvat. Sitä, kun naapurissa asuva äiti-ihminen on katsonut, että tarvitsen perheelleni apua ja hän on sitä minulle järjestänyt...niitä ilon, kiitollisuuden ja helpotuksen kyyneleitä. Sitä kiitollisuuden määrää kaikkiin suuntiin ei voi kuvailla. Itkevä posteljooni Ylivieskalaisen kerrostalon rappukäytävässä olkoon sen tunnelman ikoni, ihmisten hämmästyneiden ilmeiden seuratessa työnsä tekijää.

Elämä on tarjonnut koko valtaisan tarjontansa elämän tärkeimpien asioiden oppimiseksi ja löytämiseksi, sisäistämiseksi ja valintojen tekemiseksi. Olen ollut etuoikeutettu saadessani kaiken hyvän ja haasteellisuudenkin oppimatkalleni. Ulkokuoreni on elämänkilometrien runtelema mutta sisäisesti olen kaunis, kellun kauneudessa, kirkkaassa kullan värisessä valossa, takkatulen lämpöä hehkuvassa ympäristössä. Tunnen suurta sisäistä varmuutta, rakkautta jota voin ottaa vastaan ja jakaa toisille. Myötätuntoa ja vierelläkulkijan osani on osa minua. Elämä on opettanut, että on hetkiä, jolloin edes joku ihminen, edes pienen hetken ajan, kun hän aidosti ja aidoimmillaan on juuri siinä - vierellä - kuunnellen, ymmärtäen, lohduttaen tai nauraen...että se on monesti SE tärkein hetki. On kunnia saada olla osa tuota hetkeä.

Olen onnellinen siitä, että olen saanut oppia tätä elämän tärkeimpien salaisuuksien merkitystä ja sen toteuttamista omassa ja toisten elämässä.

Olisin halunnut olla kaunis. Sellainen kuin ihana siskoni on. Sellainen, jonka silmistä saa upeat meikillä vaikka ne ovat uskomattoman kauniit ilmankin. En ole sellainen, en ole koskaan ollutkaan. Olisi ihanaa, kun käteni olisivat sirot ja sileät, kauniilla kynsillä ja kynsinauhoilla varustetut. Ne eivät ole. Niillä on tehty liikaa fyysistä työtä pakkasessa ja helteessä, virutettu vedessä ja myrkyissä, revitty nauloissa ja hiekassa. Kovin ne ovat leveätkin ja sormet ovat lyhyen lännät, kynnet kasvavat epäsymmetrisesti. Mutta. Nämä kädet toimivat. Ne ovat ilolla palvelleet minua. Ovat mahdollistaneet terveyttä ja ruokaa minulle, lapsilleni , perheeni miehille ja muille sukulaisille. Tuhannet suomalaiset ovat saaneet postinsa säällä kuin säällä kotiinsa. Monen monet helpotusta lihaskolotuksiinsa ja muihin terveydellisiin vaivoihinsa. Näillä käsillä olen tarjonnut halauksia lukemattomille ihmisille ja kaikki ovat siitä pitäneet, saaneet voimaa itselleen. Kuten itsekin antajana olen ollut myös saaja. Käteni näyttävät vanhan naisen käsiltä, iho kertoo totuuden - se on palvellut minua pienestä keskostytöstä tähän päivään pian 43 vuotta....näyttävät siltä kuin matka olisi kestänyt ainakin 53 vuotta. Mutta. Ne ovat minun käteni. Minun ihoni. Ne ovat parasta mitä minulla on.

Yhdyn sisareni toteamukseen vuosikymmenten kriiseistä - niitä ei ole ollut. Ei niitä naistenlehtien viljelemiä kriisivuosia. Ei ole ehtinyt olla. Elämä on ollut tasaista kriisiä piittaamatta vuosiluvuista. Täyttä elämää kaikissa värisävyissään. Olen toteuttanut elämässäni hyvin monia suuria ratkaisuja. Olen päättänyt selviytyä ja olen selviytynyt. Olen vaihtanut ammattia ja jättänyt turvallisen leivän Itellan suuressa sylissä heittäytyen pätkätyöläiseksi. Se on ollut antoisaa opiskeluajasta tähän päivään saakka - eikä tulevaisuuskaan pelota. Ei se ole pelottanut ennenkään mutta elämääni eläneenä ei mikään enää pelota. Elän asiat silloin kun tulevat kohdalleni. Otan vastaan nöyrästi mutta en enää suostu olemaan se kynnysmatto, johon kengät vain pyyhitään ja siirrytään eteenpäin. Minulle kaikki on mahdollista. Asiat ovat joskus haasteellisia mutta silti mahdollisia. Täytyy vain lujasti uskoa kaikkeen siihen mitä oikeasti haluaa. Kuten keväällä luonto tekee. Se uskoo selviytymiseen ja onnistumiseen.

Vuosikymmenistä elänen tällä hetkellä yhtä parhainta. Kun nainen täyttää 40, häneltä tipahtaa kaikki suorittamisen taakka. Enää ei ole tarvetta olla se, jonka on miellytettävä muita, eikä vähiten miehiä. Enää ei tarvitse käyttäytyä sovinnaisesti. Nyt saa käyttäytyä siten kuin elämän tuoma viisaus on opettanut. Saa olla aidosti oma itsensä ja se meidänkin yhteiskunnassamme hyväksytään, tässä iässä. Sanotaan,että ikä tuo varmuutta. Hyvin monissa asioissa kyllä. Sitä oppii luopumaan monista asioista, asettamaan ne arvoiseensa lokeroon oman elämän arvokartassa ja tärkeysjärjestyksissä. Ikä tuo varmuutta, joka hehkuu läpi kilometrien kuluttaman naaman ja fyysisen olemuksen. Vastapeluritkin näkevät pintaa syvemmälle - ja se on kuulkaas todella hienoa! Suosittelen. Kannattaa ilolla ylittää neljänkympin viiva. Elää täysillä eteenpäin, sillä päiviemme määrää ei ole kerrottu. Alan olla sinut ulkoisenkin olemukseni kanssa. Totta. Haluaisin olla jotain muuta kuin olen, hyvin monesti, mutta olen realisti. Laiskana mukavuudenhaluisena neljäkymmentäkaksivuotiaana en ole vielä niin motivoitunut muuttamaan elämäni tapoja, että muokkaisin ulkoisen habitukseni vastaamaan sisäistä minääni. Ehkä se olisi hitusen pelottavakin muutos...herra tietää, josko neljäkymmentäkolmevuotiaana sitten toteutan elämäntaparemontin.

Syntymäpäiväni aattona olen antanut itselleni lahjaksi harmaaksi maalatut pesuhuoneen kaapinovet. Huomenna haen niihin jotkin jäätävät vetimet! Olen ilahduttanut itseäni imuroimalla kotini ja järjestelemällä tytärteni huoneet. Aamuksi kahvi on ladattuna keittimeen ja huomaamatta se valmistuu minulle kun menen koiraystäväni kanssa pellolle ulkoilemaan. Nauttimaan maaliskuisesta uudiselämästä. Huomenna aion hemmotella itseäni valmiilla ruualla, jota en aio enää huomenna valmistaa, vaan aion vain nautiskella koko päivän sen tuomista energioista. Hemmottelua lienee myös työkaverin minulle leipoma kuivakakku, jota jo maistoin - se oli herrrkullista. Ja pitkästymistä torjun saunan lauteiden petsaamisella.

Vanheneminen on hienoa. Se on armollisuutta itseä ja maailmaa, elämää kohtaan. Se on nautintojen ja onnen aiheiden löytämistä arjen pienistä asioista.

Mummuikää odotellen. Ikääntymisiin <3

наздраве !!

Täysikuu ja sen tuomat oikut

Harvinaisen virkeä ja touhukas päivä minulle, joka nukun täydenkuun aikaan mielelläni noin 20 tuntia vuorokaudesta. Nyt näyttää sille, että jäänkin valvomaan varhaiseen aamuun saakka. Se sopii. On monia ajatuksia ajateltavana ja tunteita tulkittavana. "Omassa" hiljaisuudessani voin näitä tutkailla. Joka kantilta.

Aurinko helli meitä koko päivän eikä eilen satanut lumikaan enää niin harmittanut. Pihamaalla kevään vastaanottaminen eteni pienin mutta varmoin askelin. Nautiskelin siitä todellisuudesta, jota osallistuva kumppani tarjoili touhuillessaan pihallani, mietin jopa, että pihallamme, sillä hän näyttää rakastavan pihaa ja kotia, josta pitää huolta siellä elävien ihmisten lisäksi. Lapsuudesta saakka piilossa kytenyt toive siitä, että asioita tehdään sekä yhdessä, yhdessä olemalla rakentavasti hiljaa ja ihan erillisinä itsenämme, nousi tänään eteeni kirkkaana. Oivalsin tuon tunteen olleen sisälläni jo lapsuudenkodissani ja vasta tänään se heräsi konkreettisena eloon. Paistattelin sen tuomassa hyvänolon tunteessa. Ilman suorituksen vaatimuksia tai paineita. Onko kulttuurierollamme ja kielimuurillamme kenties syvällisempikin tarkoitus? Aloin epäillä, että on. Nyt asioita ei voi ainakaan pilata liialla puhumisella. On keskityttävä hetkeen, tunnelmaan, energiaan. On tulkittava herkemmin toisen eleitä, ilmeitä, olemusta ja auraa. Oltava aidosti läsnä, oltava kuulolla. Samalla tulee terästettyä omaa viestintää, jotta sekin olisi oikeansuuntaista ilman virheellisyyttä helposti tuovaa piiloviestintää. Tervehdyttävää tämäkin, itsensäkin kriittisempi tutkiskelu ja tarkkailu. Palkitsevaa. Nautinnollista. Rentouttavaa. Turvallista. Uskokaa pois, kovin turvallista kun on sanoja rajallinen määrä käytettävänä ja loppu on aistittava. Joskushan keskustellessamme kielituttavallisessa ympäristössä, jää tunnelmasta ristiriitainen olo. Osaamme olla valheellisia pukiessamme asioita sanoiksi, tahallisesti tai tahtomattamme. Toki puolet viestinnästä on lähettämistä ja toinen puolisko vastaanottamista, joten vastuunsa aina kuulijallakin tai lukijalla. Aistiminen jää pidemmälle vastaanottajalle itselleen, lähettäjähän elää sitä omaa hetkeään sellaisena kuin se on. Ehkä.

Olen pitkästä aikaa nähnyt paljon unia. Niiden tunnelmat ja selkeät viestit ovat hitusen mietityttäneet tänään. Ja ihmiset, jotka unessani olivat rooleissaan. Löydän niille useamman merkityksen ja tällä kertaa on luottaminen omiin näkemyksiin. Niin ne viisaammat sanovat. Onnekseni kaikki oli kovin positiivisesti sävyttyneitä tapahtumia ja tunnelmia. Mukana oli vain aitoa hämmästymistä, useamman kerran ja erilaisissa merkityksissä. <3 Sisältyipä siihen tapaaminen pienen poikalapsenkin kanssa. Lapsi oli itseasiassa osastomme ylilääkärin vastaikään saama poika, jota hän tarjosi minulle tutustuttavaksi, jotenkin kuin omaksi. Hyvin lämpimästi ja päättäväisesti. Kieltäydyin ensin kohteliaan jämäkästi ottamasta mitään kontaktia koko lapseen. Unessani näin, yöllä kulkiessani, ikkunan takaa tuon vauvan ilakoivan ja olevan muutenkin hyvin iloinen ja onnellinen lapsi, isänsä hoidossa. Ihmeellistä unessa oli se, että lapselle oli opetettu minun nimeni, vaikka konkreettisessa elämässään hän ei vielä sano sanaakaan =). Mikä rakastettava hymy, lämpö ja rakkaus siitä lapsesta huokuikaan kun hän minulle hymyili - ja sanoi nimeni kerta toisensa perään. Hmmm, kaikkea ne lääkäriperheiden lapset osaa  =) Unentulkitsijat sanovat, että tunnelmalla on merkitystä. Tuon lapsen ympärillä vallitsi valtava lämpö, valo, ilo ja rakkaus. Se oli suorastaan ravitsevaa, hoitavaa ja lumoavaa. En voinut vastustaa häntä vaan aito välittäminen heräsi minussakin häntä kohtaan. Jää nähtäväksi toteutuvatko ne seikat, joita tämän pohjalta arvelen tapahtuvan. Palaamme siihen sitten kun aika on.

Unimaailmassani sain myös vallan yllättävältä taholta lahjoja, arvokkaita lahjoja, joilla oli sitomuksia tuova vaikutus. Tiedä häntä paljonko lähentyvä syntymäpäivä vaikutti asiaan - oleellisesti, veikkaan...eli valtavia lahjakasoja odottelemaan.


Millainen aikataulu asioiden joutumiselle on sopiva? Milloin sitä ihminen saa tehdä pysyvältä kuulostavia muutoksia, jälleen kerran, elämässään? Silloin kun siltä tuntuu. Toisaalta, ehtiihän tuota, jos päiviä on edessä. Sitähän me emme kukaan tiedä. Olen opetellut sellaista otetta omassa elämässäni tapahtuvien muutosten käsittelyyn ja hoitamiseen, etten turhaan pohdiskele muiden ihmisten mielipiteitä. En heidän moraalisen maailmansa kannanottojaan, onko joku nyt oikein tai väärin. Opettelen sitäkin, että aikuistuneet lapsenikaan eivät välttämättä edes halua kuulla kaikkea, mitä olen suunnitellut ja mitä toteutan, missä, milloin ja kenen kanssa. Heillähän on omat elämänkuvionsa, eivätkä hekään ilmoittele kaikesta enää äidille. Oppia siis ikä kaikki. Jaa, että mihinkö tämä jaarittelu liittyi? No siihen, onko tuo elämässäni pyörivä mies jäämässä tähän vaiko ei? Kysymyksen lisääminen - vaiko ei - tuntuu kyllä ihan turhalta... Oleminen on niin helppoa hänen kanssaan. Ei tarvitse keksiä tekemistä, ei tarvitse patistaa mihinkään, hän ei tee itsestään suurempaa numeroa ja on päinvastoin hieman vaivaantunut jos häntä toisten kuullen kehutaan. Ymmärrettävää tietysti sekin, kun minusta on kyse. Olen pursuileva kehuissanikin. Sitten on tietysti tämä kauempana asumisen riemu, kauanko on järkevää maksaa vuokraa ja kulkea? Olisiko pian yhteenmuuttaminen kuitenkin virhe - sitä on mietittävä vielä. Toisaalta tuntuu, että sama se on asua samaa taloa mutta toisaalta, ei sitä haluaisi turhalla kiireelläkään sotkea asioita. Katsotaan mikä tilanne on sitten kun tuo tiimalasina toimiva kynttiläni on palanut loppuun. Asioilla on tapana järjestyä, ajallaan. Onhan tässä vielä sairauden seuranta-aikaakin jäljellä... ja eihän tämä hyvä minnekään katoa, kun sen ei ole tarkoitus kaikota. Sitäkään ei kukaan tiedä, josko kesälomamatkan jälkeen olemme saaneet tarpeeksemme kaikki toinen toisistamme.

Juuri nyt kodissani asuu rauha ja hiljaisuus, rakkaus. Tyttäreni nukkuvat omaa rauhaisaa untaan yhdessä vietetyn viikonlopun jälkeen. Omassa huoneessani nukkuu mies, jota kovin rakastan ja hän tuo rauhallisuutta koko olemukseeni, tasoittaa sieluani. Eläimet ovat asettuneet kukin omille nukkumapaikoilleen. Huoneissa tuoksuu vanhanajan tuoksu, jota mummolan vintillä kuivattu talvipyykki toi tullessaan lämpimiin tiloihin. Käytin lakanat ja pyyhkeet kuivumassa ulkosalla ja toin kosteuden poistumiseksi ne ovien päälle roikkumaan. Tuon tuoksun kun saisi pulloon vangituksi. Huolettoman lapsuuden puhtauden ja raikkauden tuoksu. Sen salaisuus lienee juuri siinä, raikkaudessa ja puhdistautumisessa. Sitä jatkan itseni tutkiskelussa vielä tämänkin komean kuutamon hoivatessa minuakin.

Rakkaita ajatuksia sinulle ja kuun tuomaa maagista energiaa. <3

Miehen kosketus

Olen törmännyt elämässäni ihan uuteen nautinnon tasoon. En tiennyt nauttivani miehen kosketuksesta niin paljon, en osannut kuvitella miten kauan iloinen ja nautinnollinen olotila jatkuukaan - olen jollain uudella onnellisuuden tasolla tälläkin hetkellä. Suorastaan hurmoksessa, edelleen, vielä vuorokausien jälkeenkin

viimeisimmästä konkreettisesta kosketuksesta.





Pienestä tyttösestä lähtien olen Lyydia-mummoni ja Anna-mummoni esimerkkien avulla oppinut olemaan vahva ja itsenäinen suomalainen taistelija nainen. Nainen joka hoitaa kaiken, aivan kaiken itse, jos ja kun tarve vaatii. Oli kyse sitten ruuanlaitosta, pyykin pesusta, lasten hoitamisesta, toisten aikuisten auttamisesta, auton renkaiden vaihtamisesta, kaapiston kasaamisesta ja seinälle asentamisesta, pienen remontin tekemisestä, paskan lapioimisesta silkin ompelemiseen ja niillä välineillä mitä on tarjolla. On ajettu traktorilla, nelirattaisella jos toisellakin ja moottoripyöräilykin sujuu. Saranat on rasvattu itse. Puut on sahalla sahattu, kirveellä pienemmiksi hakattu ja pinot pinottu itse, kannettu sisään ja sytytelty tulet, lämmitetty kotia tarpeen mukaan. Kivet maasta kaiveltu lapiolla, kottareilla kärrätty milloin minnekin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, kiitollisena toki siitä, että monia asioita on tullut vastaan.

Hommaan kuin hommaan on aina tartuttu. Vaikutti se sitten raskaammalta tai kevyemmältä. On ollut pakko. Kodistani on aina miespuolisten ihmistenkin asuessa kanssani puuttunut mies. Se mies, joka tekee miesten töitä. Se mies, joka huoltaa, korjaa huolehtii. Pitää järjestystä yllä, järjestää paikat ja asiat niin, että kaikki hoituu helpommin. Ai helpommin. Mitä se sellainen on, mitä se tarkoittaa? Onko sellaista olemassakaan?

Ja nyt. Nyt se on tapahtunut! Kotonani asustelee ajoittain mies - MIES - joka tekee miesten hommia. Ensimmäistä kertaa kotoani löytyy työkaluja niille tarkoitetuilta paikoiltaan. Ensimmäistä kertaa joku muu tekee paljon parempaa jälkeä kotini sisällä ja ulkona kodikkuutta luodessaan siisteyden ja järjestyksen kautta kuin mihin itse ehdin ja kaikkea tehden olen suoriutunut. Miten nautinnollista. Virheetöntä. Siistiä. Tilaa luovaa. Olen käsittämättömän yllättynyt omasta reaktiostani. Minä, joka en ole ollenkaan pedantti enkä mikään kotitalousihminen, en niin viimeisen tarkka mistään. Tunnen saaneeni vierelleni ihmisen, joka ravitsee kaipaamaani järjestystä. Auttaa järjestelemään myös sisäistä minääni.

Miten ilahtunut voikaan olla siitä, että kaikille on oma paikka. Olenko sittenkin sulkenut jonkun pedanttisuuden itsestäni? Olenko hosunut elämässäni tavarat ja asiat sinne päin, vaikka olisinkin halunnut kaiken olevan justsilleen ja tiptop? Todellisuus lienee näiden välimaastossa. Tunnustettakoon, että yksi järjestyksellinen piilopakkomielle minulla on aina ollut. Astioiden kuivauskaappi. Siellä lautasten on mielestäni pitänyt olla kokonsa mukaisesti järjestyksessä. Hullua mutta totta. Minua ei häiritse, jos jonkun muun ihmisen lautaset ovat ihan sikinsokin mutta omassa kaapissani järjestelen ne, jos ne ovat jonkun toisen jäljiltä sekaisin. Lisää tunnustuksia. Ensimmäisellä vierailullani Nikolain luona katsoin hänen astiakaappiinsa ja ilahduin. Hänen lautasensa olivat samalla periaatteella kaapissa kuin omani. Naureskelin omalle turhamaisuudelleni mutta se antoi minulle mieleisen kuvan ihmisestä. Ainahan sitä voi vierasta odotellessaan siivoilla kotiaan aika hyväksi mutta harva meistä astiakaappiaan järjestelee vieraiden varalle. Se on siis aika aito paikka kuvastaen jotain meistä itsestämme.

Enpä arvannut tuolla kaappiin kurkistamisella olevan tällaisia vaikutuksia. Olen sanonut, että kotini on hänenkin kotinsa ja täällä saa tehdä kaikkea sitä mikä mukavalta tuntuu, tarttua siihen mikä silmään pistää ja näyttää kaipaavan käden kosketusta. Noita paikkoja on löytynyt, useita. En arvannut miten iloiseksi toisen ihmisen osallistuminen minut tekee. Olen pohtinut sitäkin, että miksi nämä tuntemukset ovat minulle näin suuria. Osa syynsä lienee siinä, että entiset mieheni eivät vain ole olleet tekijämiehiä. Toisekseen, en varmasti ole helposti päästänytkään ketään tekemään kodissani mitään. Siihen tarvitaan riittävän vahva ihminen. Sellainen, joka uskaltaa ottaa paikkansa, vastuunsa ja tehtävänsä, ihminen joka osaa päättää asioista ihan itse. Huomaten samalla, miten vahvuuteni on myös heikkouteni ja kaipaan hellää huolenpitoa kaikilla elämän osa-alueilla. Myös ruuvimeisseleiden järjestelyssä.

                                                Tämä mies on ihminen, joka osaa tulla tilaani.
                                  Osaa tulla reviirilleni niin, että uskallan hänet siihen päästää ja antaa olla.
                                               Osaa tehdä omia ratkaisuja minut huomioiden.
                                                Muistaa osoittaa rakkauttaan monella tavalla.


Tiesin viime keväänä, että tämä talo pihoineen on minun kotini ja tästä tulee sellainen paikka jossa perheeni kanssa tulen viihtymään. Nyt mielikuvani vahvistuvat entisestään. Monet asiat mahdollistuvat ihan oikeasti. Rinnallani on mies, joka haluaa samoja asioita. Mies, jonka silmää ja sielua ilahduttavat samanlaiset asiat. Mies, jonka kanssa on ilo suunnitella kotiin ja sen ympäristöön tehtäviä asioita. Nähdä samalla mahdollisuudet omaan rauhaisaan olemiseen yksin, yhdessä ja ystävien sekä sukulaisten kanssa. Tämä on sitä mitä olen kaivannut. Miehen kosketusta laajemmin kuin ihollani kulkevana hetkenä - vaikka se onkin tärkeämpää kuin naulalaatikon paikka varaston hyllyllä. Mies voi koskettaa tekemällä tavallisia arkisia asioita. Olemalla se, joka tekemisillään tukee minun työtäni ja pyrkimystäni johonkin tiettyyn suuntaan. Se on sitä kun pihakiveys on roskaton. Se on sitä kun kaikki on loogisessa järjestyksessä. Se on sitä kun jääkaapista löytyy valmista ruokaa. Miehen kosketus on sitäkin kun hän on jättänyt villasukkansa sukkahyllylle ja takkinsa takkikaappin. Hän kertoo tulevansa takaisin puhumatta sanaakaan.

Miehen kosketus on voimaltaan suuri, herkkyydeltään kuvailematon, turvallisuudessaan vakaa. Se tuntuu iholla. Se tuntuu sydämessä. Se näkyy silmissä ja silmäillessä. Se on kaikkialla. Silloin kun tuo kosketus on hyvää, on tässä hyvä olla. Vilunväristykset käyvät lävitseni ajatellessani sitä vaihtoehtoa, jossa moni nainen kokee ikäviä kosketuksia. Niitä hetkiä, jolloin iho kokee kylmää ja kipua, halveksuntaa. Hetkiä, jolloin silmät näkevät kipua ja surua aiheuttavia asioita.

Onnekseni olen saanut tulla elämässäni tähän tilanteeseen, jossa saan tutkiskella rauhassa hienoja tuntemuksia.
Opetella myös vastaanottamaan.
Makustella laajuudessaan kaikkea sitä mitä tämä mies minulle tarjoaa.

Olen varmasti tehnyt elämässäni joskus jotain hyvin ja oikein kun olen tänään päässyt tähän nautiskelijan osaan. Rakastan tätä miestä - ja uskallan sanoa, että itseänikin päivä päivältä enemmän.
                                           
                                               Kiitos siitä kuuluu Miehen Kosketukselle.

Rakastuneena ja rakastettuna on lämmin (ja hämmästyttävä) olla (vol 2)

Sydän lävistetty liian monta kertaa - kuka sen määrittää?


"Olen syntynyt vapaudesta.
Olen lentänyt aina tuulta päin.

Olen luopunut rakkaudesta, jotta saisin sen pitää itselläin.
Olen pudonnut korkealta, ja siksi tiedän missä seison nyt.

En ole näyttänyt sisintäni,
mutta lauluni kautta kuulet sen, tämä sieluni tumma ääni.
Sen vapautan ja vangitsen ja päiväni yksinäiset,
nämä siipeni rikkinäiset olen muuttanut säveliksi..
...hiljaisuus on vain vierelläni nukkunut..."

Tuo laulu sisältää paljon viisaita sanoja, jotka voin allekirjoittaa eletyksi ja koetuksi omalla kohdallani. Edellisessä blogissani oli tarkoitukseni pohdiskella rakastumista ja rakastettuna olemista.
Joskus sitä on luovuttava rakkaudesta, jotta sen saisi pitää ihan itsellään. Tuossa lausahduksessa piilee monta tarinaa. Jossain tilanteessa on viisautta luopua toisesta ihmisestä, jotta saa pitää häneen liittyvän rakkauden itsellään. Jottei katkeruus ehdi vallata mieltä, jottei joku muu välejä kaihertava seikka nakerra molempia kylmiksi ihmisiksi. Mikä suurinta viisautta rakkaudesta puhuttaessa on irtaantuminen rakastettavasta ihmisestä, jopa elämän suurimmalta tuntunut rakkaus jätettävä, jotta saisi pitää rakkauden itsellään. Itsensä rakastamisen. Kaiken rakastamisen pohja on loppujen lopuksi kuitenkin siinä, että rakastamme itse itseämme. Sellaisena kuin olemme. Annamme itsemme kasvaa niin kauniiksi ja voimalliseksi kuin sydämessämme oleva rakkaus meitä kasvattaa.

Rakkauden tunteet suuntautuvat yleensä johonkin toiseen henkilöön. Missä vaiheessa olemme unohtaneet katsoa sisään päin? Kaipaamme toisten ihmisten läheisyyttä, hyväksyntää ja rakkautta. Monesti uskomme, että emme pääse elämässämme eteenpäin ilman toista ihmistä. Suurimpina yksinäisyyden hetkinä kuka tahansa ja mikä tahansa rakkaudeksi tulkittava teko ja asia käy - vaikka todellisuudessa se on suurta itseämme kohtaan suunnattua huijausta. Asetamme itsemme haavoitettavaksi ja olemme valmiita haavoittamaan toisia - rakkauden varjolla. Rakkaus on valtaisa voima ja sen sävyihin kääritään paljon myös pahaa, vaikka rakkauden voima on parantava, lämmin, hoitava, hyväksyvä, kantava, kannustava, rakastava. Ikävissään ihminen voi käpertyä aiemmin opittuihin tapoihinsa tai epätoivoisiin tekoihin - rakkauden vuoksi.

http://www.youtube.com/watch?v=EHKajNhrv9Q

Olen pudonnut korkealta, ja siksi tiedän missä seison nyt.
Tässä iässä, parhaassa mahdollisessa iässä, olen ehtinyt kokea rakkautta sen eri sävyissä ja erilaisissa merkityksissä. Myös etsien sitä väärin perustein. Myös raviten yksinäisyyttäni nojaten toiseen yksinäiseen ihmiseen - ja jääden edelleen yksinäiseksi. Hetken onni, ilo ja kokemus ei tuonutkaan sitä mitä hain. 
Pitkäkään liitto elämäni rakkauden, tuon lasteni isän kanssa ei tuonut sitä mitä sieluni ja sielumme kaipasivat. Oli paljon hyviä vuosia ja hetkiä, helmiä arjen keskellä - rakkauttakin, siten kuin sitä "itsekin lapsina" osasimme tuottaa ja kokea. Siten kuin saamistamme lähtökohdista sitä osasimme toteuttaa, elää ja kokea. Niin keskeneräisinä.
Pienin askelin olen saanut kohdata ihmisiä, jotka ovat saaneet minut huomaamaan rakkauden suurimpia salaisuuksia ja lainalaisuuksia. Avaamaan silmäni ja avaamaan sydämeni ovista myös sen sisemmän oven. Rakastamaan. Ottamaan rakkautta vastaan, olemaan lempeä ja armelias myös itselleni ja rakastamaan pyytettömästi kaikkia kanssaeläjiäni. Olen samalla saanut oppia, että tällaisen aidomman ja kokonaisvaltisemman rakastamisen kautta saan paljon takaisin. En tarkastele asioita enää mustavalkein tunnelmin. Olen oppinut syvimpiä totuuksia; emme omista ketään, emme edes hallitse ketään. Olemme jokainen omasta vapaaehtoisuudestamme osa toistemme elämää. Siihen on kasvaminen ja tyytyminenkin. Miksi ilmaisen edes tyytymistä - sehän on sävyltään negatiivinen, rajoitteinen, ehkä pettymystäkin ilmaiseva. Selitys on helppo - kasvaminen aitoon ja pyytettömään rakkauteen ei ole ihan niin helppoa, että kun sen kerran kuulee, niin kaikki sujuu kuin tanssi. Eeehei. Sitä huomaa vielä vuosienkin jälkeen joutuvansa toisinaan tunteidensa vietäväksi ja silloin omat ajatukset ovat monesti solmussa, ne ovat hankalia kantaa ja haasteellisia puhdistaa mielestä, haasteellisia asettaa todellisuuteen. Me naiset olemme varmasti mestareita sotkemaan ajatuksiamme päästäessämme tunteet irti.

Elämä on jatkuvaa oppimista, myös rakkaudessa ja rakastamisessa. On tilanteita jolloin miltei hävettää sanoa, että olen TAAS eronnut ja aloitan TAAS uutta elämää. Näen ne epäilevät ja arvostelevat katseet ja huokaukset;" ei siitä tule mitään - onhan tuo jo nähty, eikö se opi ja ei se vaihtamalla parane". En mene kieltämään yhtäkään noista ajatuksista, sillä jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä. Jopa silloinkin kun ei ole tietoa taustoista ja tilanteista joissa sitä itsekukainenkin on elänyt. Kuitenkin korkealta pudonneena tiedän missä seison nyt. Tiedän myös mitä olen oppinut ja missä on hiomista. Tarkastelen aiempia kokemuskiani oppikirjasena tähän vallitsevaan tilanteeseen ja koetan löytää "virheet" ja toimia nyt toisin - edellisten toimintatapojen tuomat vastaukset me jo tiedämmekin.

Yksinäisyys on tunnetila siinä missä rakastuminenkin. Molempia voi hoitaa ja ruokkia myös seksin avulla. Yllättävän monesti olen törmännyt tilanteeseen erottuani tästä toisesta avioliitostani, että monet, hämmästyttävän monet ihmiset katsovat minun olevan vapaata riistaa. He näkevät minut seksiä tarjoavana, vapaan linjan kannattajana, seksiä ikäiseni naisen puumamaisella kuumuudella ja kokemuksella kaipaavana sänkykamarin petona, jolla ei ole irstaudessa rajaa. Eronnut, reilu nelikymppinen nainen ei voi kaivata elämäänsä muuta kuin seksiä. No, ei se ihan noinkaan mene. Tottakai seksi on tärkeää myös ikäiselleni naiselle mutta ei se nyt ole noussut mitenkään erityiseen asemaan eron myötä. Viestejä ja ehdotuksia on sadellut siihen tahtiin, että päätin "lapselliseen tyyliin" ilmaista naamakirjassa olevani parisuhteessa. Minulla ON elämässäni MIES. En tarvitse tällä saralla apua - kiitos vain ajattelusta ja avunannon tarjoamisesta =) Mietin aikani tuota tilannetta. Mikä saa meidän aikanamme ihmiset tarjoamaan itseään vapaastikin irtosuhteisiin tai rinnakkaisiin suhteisiin? Syitä on varmasti paljon ja monenlaisia, en lähde yhtäkään niistä arvostelemaan, sillä enhän tiedä asioita niiden taustoilta.

Minä kuitenkin haluan rauhoittua kuuntelemaan itseäni ja ihmistä, joka on hiipinyt rinnalleni. Miestä, joka tarjoaa minulle hyvin paljon oppimista itsestäni. Huomaan monesti olevani yllättävissä seikoissa vanhojen tapojeni orja - edelleenkin. Nyt on aika oppia niistä pois, on aika pohtia miksi ajattelen niinkuin ajattelen ja mistä ne kulloisetkin tunnelmat kumpuavat. On turvallista käydä omaa raadollisuuttaan läpi. Tunnemaailma, rakkaus tämän miehen antamana on sen verran vahvaa, että sen syleislyssä voin hyvin rimpuilla omissa kasvukivuissani. Luotan siihen,että lähiaikoina olen entistä ehjempi minä.
Rakastavampi minä. 

Rakastuneena ja rakastettuna on lämmin olla

Noinko sitä vielä keski-ikäisten naisten ikäluokkaan kuuluva nainen voi rakastua? Oikeasti.
Ihan isosti ja oikeasti ? Ilman nuorempana koettua hihittelyä ja hupsua hypetystä? ...ai ilman... =)

Uskon että voi.

Yltiöpositiivisesti elämääni suhtautuvana ihmisenä uskon, että nyt viimeinkin elämässäni on sen onnellisuuden ja helpomman, keveämmän, iloisemman ajan vuoro.
Uskon tunteen vahvuuteen. Uskon aitouteen. Uskon pysyvyyteen. Uskon ikuisuuteen ja tähän hetkeen.

Miksi uskoa tuollaisiin? Miksi tällaisen elämän eläneenä edes kuvittelisi elämän muuttuvan hitusen toisenlaiseksi? Mistä kumpuaa ikuinen luottamus omaan kehittymiseen ihmisenä elämän kaikilla saroilla?



Luoja, millainen hän sitten kenenkin mielestä onkaan, on antanut minulle vankan lapsenuskon hyvään ja parempaan, uskon ja luottamuksen aitoon sydämen rakkauteen. Sen turvin on vain aina uudelleen ja uudelleen palaset kasattu, tilannetta tarkasteltu ja jatkettu eteenpäin. Kaikista elämän pettymyksistä huolimatta, kaikista kokemuksistani huolimatta - ja ehkä juuri siksi - uskon, että jokainen ihminen, minäkin, on pohjimmiltaan hyvä ja rakastettava, hyvä ja arvokas sellaisenaan. Uskon siihenkin, että on olemassa ihmisiä jotka rakastavat minuakin kaikessa kummallisuudessani. Jos elämä jälleen kerran tarjoaakin kipua ja pettymyksiä, niin ne otetaan tarkasteluun sitten aikanaan. Ei kannata murehtia tapahtumattomia asioita etukäteen, ei vetää negatiivista energiaa mukaan, vaan säilyttää rakastava positiisuus vahvana ja elää hetkessä. Tässä ja nyt. Oppien eilisistä.


Reilut neljä vuotta sitten elin elämässäni hienoa aikaa. Elämä oli tasaista, arkista mutta iloista ja odotimme perheeseemme vauvaa. Elämän polkujen koukeroiset yllätykset eivät onneksemme ole aina meille tiedossa ja niinpä voimme opetella hetkessä elämisestä nauttimista. Kaikki voi muuttua niin pian. Silmänräpäyksessä. Iloinen, jännittynyt ja onnellinen jutustelu ennen lääkärin vastaanottoa muuttui hetkessä syväksi hiljaisuudeksi. Aavistus oli olemassa. Huonojen uutisten odottaminen vahvistui katsoessani lääkärin kasvoja ennen kuin hän sanoi mitään. Lapsi oli kuollut. Kohdussani oli pieni kuollut poika. Nyt oli aika siirtyä miettimään synnytystä, aika siirtyä pohtimaan äidin selviytymistä, kuolleen kudoksen poistamista terveestä kudoksesta. Se tunne. Se pahoinvointi. Se tuska. Kaksi päivää kotona ennen synnytystä, kuolleen lapsen kanssa. Varjelin mahaani, sitä ei voinut enää koskea. Siellä oli syvä hiljaisuus. Mielessä epäilys omasta jaksamisesta ja selviytymisestä. Oli oltava vahvempi kuin olinkaan. Ympärilläni oli perhe, joka oli huolissaan minusta ja silti niin voimaton ja kykenemätönkin tekemään millekään mitään. Olin aina ollut kantava voima ja toisten on varmasti ollut vaikeaa lähestyä minua auttajana. Oli siis pidettävä osa möyryävästä tuskasta sisälläni....elämäni pisimmät päivät elettiin silloin. Ja silloin jäin parisuhteessani yksin, lopullisesti. Jossain vaiheessa kysyinkin, näkeekö toinen osapuoli minut lapsen tappajana. Vastaus oli kielteinen mutta sellaiselle se tuntui yksin jätetystä äidistä, minusta. Kukapa lapsentappajaa rakastaa? Ei tietääkseni kovin moni ihminen maan päällä.

Silloisen elämäni yksi käännekohta oli tuo lääkärissä käynti. Hiljainen muutos parisuhteessa alkoi tuolloin. Erilleen kasvaminen oli totta ja väistämätöntä. Emme koskaan kasvaneet tukemaan toisiamme emmekä korjaantuneet elämään yhteistä elämää. Vuosia kestänyt hiljainen kidutus on onneksi tänään vain yksi muisto elämän kirjossa. Kavereina olemme toisillemme enemmän kuin koskaan pariskuntana. Hassua mutta totta. Tämäkin ihmissuhde siis jatkuu ja kasvaa hyvään suuntaan.

Elämässäni on monien vaihderikkaiden muutosten jälkeen ollut jo kuukausia ihminen, joka on saanut minut tuntemaan hyväksyntää, lämpöä ja rakkautta, arvokkuutta ja ihmisyyttä. Tuonut aivan uusia asioita tarkasteltavakseni, antanut paljon oman erilaisen kulttuurinsa kautta. Olen saanut tarkastella niin itseäni kuin meitä suomalaisia ylipäätään. Tämä alkumatka on ollut hienoja kokemuksia täynnä. On ollut aikaa tarkastella oikeasti tärkeitä asioita, aikaa tutustua itseeni uudella tavalla, toisinaan poissa mukavuusalueelta. Yhtenä uutena seikkana mainittakoon vaikka se, että tämä mies kysyy suoraan onko joku ongelma, mikä minua vaivaa, ja aistii energioideni muutokset mielenliikahduksineen olematta edes luonani. Olen joutunut opettelemaan kertomista ja vastaamista, miehelle - omalle miehelle. Ystävilleni olen aina osannut kertoa ajatuksistani ja tunteistani mutta omalle miehelleni en. Elämän, arjen perusasia on ollut hukassa, epäkunnossa. Olen pelännyt palautetta ja tyrmätyksi tulemista. Opittua sekin.

Naisena nautin saamastani huomiosta. Saamistani lahjoista. Kosketuksesta ja erityisesti siitä, että siinä on turvallista vahvuutta, miehisyyttä ihan jokaisessa kosketuksessa. Lapset ovat niitä joiden kosketus on enemmän sivallusta ja kevyttä, rutistuskin pienellä sylillä on hentoa kaikessa täydellisyydessään. Miehen halauksen, käden leikittelyn kädellä, hiusten silittämisen kuuluu olla tällaista mitä nyt osakseni saan - miehisen vahvaa, lämmintä, hellää ja suojelevaa. Tuo ihminen huokuu varmuutta josta suurehko sieluni nauttii ja rauhoittuu, kiltisti nöyrtyy ja laantuu. Hän tietää miten naista on hyvä kohdella ja käsitellä.
 http://www.youtube.com/watch?v=U2ReqwUFhrI

Totta, on hänellä ollut aikaa harjoitella ja se on tehnyt hänestä taitavan. Elämän koulu on jalostanut sisäisiäkin asioita niin, että elämän oikeasti tärkeät asiat ovat muodostuneet arvokkaiksi myös hänen elämässään. Keski-ikäisen naisen sieluni kaipaa tuota vastakappaletta vierelleen aina kun se on kauempana. Vaikka tiedänkin hänen olevan siellä, puhelimen päässä, muutaman tunnin matkan päässä ja sydämissämme ihan toistemme lähellä koko ajan. Vaikka tiedän selviytyväni kaikesta elämän arkeen liittyvästä ihan yksinkin ilman miestä, kaipaan sitä kylkeä johon välillä touhun keskellä käpertyä hetkeksi. Sitä hetkeä keskellä yötä kun toisen käsi kaivautuu omaan käteen unen keskellä. Sitä hetkeä kun pusu tulee odottamatta, suunnittelematta. Niitä hetkiä kun voin pakata koko perheeni autoon ja lähdemme kaikki yhdessä jonnekin. Arkea, hetkiä jolloin toisen katse ravitsee ja kannustaa, tiedän toisen seuraavan jaksamistani ja mielialojani samoin kuin itse teen hänelle.
Ja mikä uutta; kaipaan jo sitäkin, että mies huolehtii itse laskuistaan, tavaroistaan ja tekee miehisiä asioita kotona. On se joka korjaa ja kunnostaa, on se joka kantaa vastuuta yhdessä kanssani.

Tuo kaikki kasvattaa rakastavaa tunnetta sisälläni. Olo on samettinen, luottavainen. Herää uteliaita kysymyksiä, mitä tästä voikaan tulla? Hetki sen näyttää. Elän ja elämme tässä ja nyt. Taustalla on vakavaa sairautta, joka seuraa mukanamme nyt ja aina. Se voi aktivoitua milloin tahansa uudelleen, mutta pelossa ei voi elää, sillä pelko pitää ihmistä vahvasti hyppysissään ja estää täyden elämisen, täysillä kokemisen. Elämme hetkessä. Tervekään ihminen ei voi tietää millainen se seuraava hetki on tai onko sitä enää olemassakaan. Omalla kohdallani olen ajatellut tätä asiaa niin, että täytyy antaa mennä. Saan kuuluttaa rakastumistani koko maailmalle, sillä se on totta tässä ja nyt. Se miten elämä on mennyt viime vuosina, sitä eivät sivulliset ole tienneet eikä ole kuulunutkaan tietää. Osa on varmasti kovin yllättynyt, mielipiteitä muutoksista varmasti riittää, ajatuksia oikeasta ja väärästä. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Me olemme kuitenkin sitä mieltä, että on ihan sama mitä muut ajattelevat. Me elämme tässä ja nyt. Meille on annettu vain tämä hetki ja meille on annettu enemmän kuin vielä vuosi sitten osasimme odottaakaan. On syytäkin olla onnellinen ja iloinen. Syytä olla rakkaudellisesti ylpeä itsestä ja toisesta, kiitollinen molempien perheistä ja ystävistä.

Kyllä. Minunkin iässäni voi edelleen rakastua vahvasti, voimakkaasti, palavasti - jopa yllättyä omien tunteiden vahvuudesta.

Äidin tunnemaailmaa

Olen viime kuukausien aikana pohtinut ihmisyyttäni ja äitiyttäni, niiden suhdetta toisiinsa, niissä kehittymistä tai taantumista. Toimintaani äitinä, toimintaani ihmisenä - naisena. Olen aikanaan tiennyt tämän ajan tulevan ja se odottavan aika on mennyt yllättävän äkkiä. Elämäni lasteni kanssa ei ole ollut harmitonta likimainkaan aina. Ei se sitä liene kenelläkään. Jo nuorena äitinä tiesin senhetkisten valintojeni johtavan joku päivä syvällisiin pohdintoihin, repiviin keskusteluihin. Oli selviydyttävä tuulesta ja myrskystä, oli jatkettava matkaa vaikka avojaloin seisoin resuinen mekko ylläni lasteni kädet käsissäni ja edessäni loputon metrinen hanki. Määränpää oli siellä jossain, niin olin kuullut. Kylmä ja hyytävä tuuli puhalsi vasten ihoani. Huuleni olivat haavaiset rohtumista, kehoni runneltu ja piesty, silmäni verestivät väsymystä ja epätoivoa. Olin siinä yksin yksinäisenä. Vastaamassa maailman haasteisiin. Samaan aikaan ympärilläni oli kaikki se hyvä ja rakastettava, kaikki se jonka vuoksi olin valmis taittamaan sen kylmän matkan jäätävässä hangessa koettaen suojella lapsiani paleltumiselta. Koettaen lämmittää heidän sydämiinsä toivonkipinän.

Nyt olen sen loputtoman aavan toisella laidalla. Pysähtyneenä. Kuulemassa matkakokemuksia ja jakamassa niitä. Monet niistä ovat raastavia, sydämeni repeilee vereslihalle haisten mädälle. Sydämeni tuska on kuvailematon, lapseni on kokenut asioita, joita ei saisi osua kenellekään. Huudan tuskasta sisälläni. En ole äitinä tiennyt. En ole ÄITINÄ tiennyt...en ole voinut suojella lastani, en ole ollut puolustamassa häntä, en ole ollut estämässä kauheuksien tuloa lapseni lähelle ja elämään. Tätä tuskaa en osannut etukäteen odotta. En osannut kuvitella, miten se äidin sielua repii ja polttelee...vaikeaa edes kuvailla, mutta kun tuntuu sille, että et voi kuin heittäytyä polvillesi ja huutaa itkuhuutoa ja kipu vain säilyy, se ei kaikkoa. Kysymykset nousevat esiin; kuka, missä, milloin, miksi... ja se suurin kysymys, ehkä jopa syytös; minä en ole voinut suojella lastani tällaiselta kokemukselta. Ei nosta onnistumisentunnetta eikä aiheuta ilon kiljahduksia. Olen epäonnistunut. Monenneko kerran, en ole pysynyt laskuissa mukana mutta ehkä näitä ei edes lasketa.

Saman hyytävän aavan tällä laidalla ovat ne muut lapset. Jokaisella on jonkintasoisia vammoja. Joku on palelluttanut varpaansa ja korvansa, jollakin on kyynelet jäätyneet silmiin ja itkut ovat jääneet itkemättä. Ne painavat sisintä tänä päivänä. Joku on joutunut kantamaan toisten taakkaa, minunkin matkatavaroitani niin, että pienen ihmisen matkasta on tullut liian työläs, voimat on viety ja äidin vaativat askeleet siinä liian korkeassa ja kylmässä hangessa ovat vaatineet jatkamaan uudestaan ja aina vain. Se, että äitinä olen koettanut sulattaa polkua, jota pitkin olisi ollut helpompi kulkea, se ei ole toteutunut. Maa ei vihertänyt matkalla kuin paikoittain. Varsinkaan silloin kun taakkaa oli lastattuna jokaiselle enemmän kuin olisjaksanut kantaa, silloin hankikin oli vahvimmillaan ja tuuli oli hyytävää.... se mikä meitä kuitenkin kantoi oli rakkaus. Rakkaus toisiamme kohtaan. Teimme sen toistemme vuoksi. Valtavalla halulla auttaa rakkaimmat mahdollisimman vähillä vaurioilla perille. Se on kantanut, se on auttanut mutta se on myös jättänyt varjoonsa sen, ettemme kukaan osanneet rakastaa itseämme. Emme niin kuin hyvä olisi ollut. Tänään opettelemme sitä.

Taaksepäin katsoessani näen saman aavan. Sen keskellä ja laidoilla on uurteita joita askeleeni ovat jättäneet, taistelutantereita joihin on jäänyt verisiäkin jälkiä, raskaita jäähyväisiä rakkaimmista ihmisistä. Paikoitellen polun varrella seisoo ihmismassoja nauraen edelleen hyvin äänekkäästi, pilkallisestikin,kantaen käsissään kiviä, joilla voivat aloittaa kivittämisensä heti kun joku yllyttää tai antaa luvan. Olen kulkenut läpi senkin sateen, olen silti hengissä vaikka ruhjeisena kuljenkin. Taaksepäin katsominen antaa minulle kerrottavaa noille pienille lapsilleni, joista on kasvanut nuoria aikuisia. Vaikka he ovatkipujen aikana olleet rinnallani, he eivät ole nähneet kaikkea - eikä heidän tarvitsekaan. Hehän näkevät minut äitinä, vain ja ainoastaan äitinä. Heidän omana ainoana äitinään. Kaikkine vikoineen ja voimineenkin.

Nykyisessä elämäntilanteessani olen käynyt keskustelua lähinnä itseni kanssa. Olin unohtanut, että aikuisetkin laspeni näkevät minut edelleen vain äitinä. Kaikessa on aina mukana se äiti-sävy. He eivät pysty erittelemään minusta äitiä ja ikäistäni naista, jolla on elämässään muitakin tarpeita kuin äitinä oleminen. Elämä on paljon muutakin. Asia lienee niin, että äitiys ei katoa vaikka se hetkittäin jääkin hieman taka-alalle. Sitä ei kuitenkaan voi lopettaa, ei voi vaihtaa johonkin muuhun rooliin. Eikä sitä toki haluakaan vaihtaa, vaikka todella vaikeaakin toisinaan on. Haasteellisuus tuntuu liian monimutkaiselta. Kaikki tuo on kuitenkin jotain tarkastelua ja kasvua varten.

Saako äidiksi joskus tullut nainen sitten olla vain nainen? Onko lupaa saada elämäänsä lämpöä, välittämistä, rakkautta, seksiäkin? Onko lupa nostaa tasavertaisen ihmissuhteen kaipuu esiin? Vai kuuluuko äidin pidättäytyä kaikesta niin kauan, että kaikki lapset ovat omillaan maailmalla? Voiko siinä vaiheessa sitten siirtyä suoraan mummon rooliin ja jäävätkö nuo naisen maailman kokemukset edelleenkin odottamaan? Onko naiseuttaan etsivä ja kaipaava nainen hyvä äiti? Tai edes kelvollinen äiti ? Keskinkertainen? Ylipäätään edes ihminen?

Olen omalla kohdallani tullut siihen tulokseen,että on minulla oikeuteni parisuhteeseen ja naiseuteen, rakastetuksi tulemiseen. Tuo voimaa arkiseen äitiyteenkin se, että muut osat elämästä ovat hyvin. Joku hoivaa äitiäkin muutoin kuin lapsen näkökulmasta, olkoon se lapsi minkäikäinen tahansa. On aika opetella tervettä itsekkyyttä. Aika opetella rakastamaan itseäni enemmän. Aika antaa sisäisen voimani kasvaa ja tulla vapaana esiin. Siellä aavalla taivaltaessani kätkin niin paljon sielun syvyyksiin. Enää sitä ei tarvitse tehdä. On aika puhdistaa ja puhdistautua. Aika opetella elämään omaa elämää - se ei tarkoita sitä ettenkö ole omiani varten aina. Olen. He tietävät sen vaikka välillä unohtavat sen perusopin, jota olen heille aina toistanut.

Eilen oli hieno keskusteluhetki kotona. Tyttäret saivat kuulla matkakertomusta ja puhuimme monista asioista ja monista ihmisistä, jotka ovat matkallamme olleet vaikuttamassa. Itkettiin ja naurettiin. Saatiin varmuutta siihen, että olemme edelleen me. Minä olen minä vaikka sydämessäni asustaakin uusi ihminen, mies.
Vanhemmuus on raastavan haastava pesti ja siihen ei ole olemassa koulutusta. Raskaita hetkiä tarjotaan monesti taipaleella. Hetkittäin olen kysynyt, että eivätkö nämä koetut asiat jo riitä, vai vieläkö tätäkin tarvitaan. Vielä. Sillä minulla ja heillä on paljon käsittelemättömiä asioita, heillä enemmän ja minullakin yllättävän paljon. Silti sitä on turvallista käydä läpi. Rinnalla on turvallinen ihminen, joka on kokenut ihan erilaisia asioita, julmiakin kohtalonkäänteitä. Rinnalla on ne omat rakkaat lapset, vaikka he ovat samalla myös etäällä. Tämä uusi ihmiseni on nostanut jälleen perheen ja sen merkityksen ihan uuteen ulottuvuuteen. Ulkomaalaisten tapa osoittaa välittämistään omaa perherttään kohtaan on niin hienoa, että siitä meillä suomalaisilla on opiksi otettavaa, paljonkin.

Heidän jakama rakkaus tarttuu. Nousee kaipuu osoittaa oman perheen jäsenille samanlaista välittämistä.
Tehkäämme siis niin. Kipujenkin keskellä.

 Päivääkään en vaihtaisi pois. Olen matkani aikana tiedostanut jatkuvasti asioita, joita on ollut syytä korjata toiseksi. Monia seikkoja olen saanut muutettua, olen kasvanut ihmisenä ja äitinä. Olen muuntunut lepsummaksi mutta siihenkin on omat hyvin selkeät syynsä.

Olen äitinä joutunut monesti seisomaan sen tosiasian edessä, että en osaa enkä tiedä. Minulla ei ole taitoja.
Olen monesti pyytänyt anteeksikin taitamattomuuttani.
Ilokseni huomaan, että olen myös osannut ottaa opikseni vaikka välillä huomaan olevani alkupisteessäkin joidenkin asioiden kanssa.
Matkani jatkuu. Kipuileva kasvuni jatkuu.
Rakkauteni löytää uusia ulottuvuuksia niin äitinä kuin aikuisena naisena.

Mitä kaikkea elämällä onkaan minulle tarjota?
Uteliaana sitä kohden...aina vain.

Huojentavaa oloa ja mööpelivalssia

http://www.youtube.com/watch?v=kq5A34EGIAY&list=RD_47pTYPGpy4

Päivääni on mahtunut monenlaista touhua ja tunnelmaa. Alkuaan minulla piti olla vapaa päivä töistä. Sain kuitenkin kutsun töihin ja päiväni olikin vaihteleva ja kiireinen. Silti täynnä hyväntuulisia kohtaamisia. Rakastan kyllä työtäni, niin kaikkia niitä ihmisiä joita tapaan potilaina kuin ihastuttavia työkavereitakin. Mikä persoonien ja elämänkokemusten sekamelska se onkaan.

Ystävättäreni meni tänään naimisiin komistuksensa kanssa. Nainen joka vannoi, ettei koskaan enää...ja niinpä vain hänestä tuli rouva. Pienet, sievät ja mukavat pippalot. Sovimme elävämme haaremielämää, ja sitten mietimmekin sitä, että miten herkästi arvostelemme haaremikäytäntöä muualla maailmassa. Sehän saattaisi olla ihan toimivakin systeemi. Joillekin. Ei minulle. En olisi valmis jakamaan kaikkea omaani. En omaa miestäni, saati jäisi odottelemaan, missä asemassa olisin hänen maailmassaan, ei ei, ei ole minun juttuni.

Arvostuksesta tai asemasta tulikin mieleeni keskustelu, jonka kävin tänään poismuuttaneen mieheni kanssa. Keskustelu oli ensimmäinen moneen kuukauteen ja oli kyllä todella hyvä keskustelu. Siitä jäi hyvä mieli ja asiat saatiin kerralla toimivaan uomaansa. Ajatukset asioiden hoidosta olivat samansuuntaiset molemmilla. Jäi tunne, että tästä erillään elämisestä tulee hyvä ja voimme kaikki paremmin kuin yhdessä. Alamme rakentaa hyvää kaveruus-ystävyyssuhdetta. Kun kuitenkin makustelin hänen sanomisiaan, niin ne olivat pitkälti slouganeita joita hän tiesi minun haluavan kuulla. Mukana oli myös lausahdus, joka jätti tilaa miettimiselle:"...nämähän ovat vain asioita, jotka tulee hoitaa, elämässä on paljon tärkeämpiäkin asioita, joita murehtia..." Puhuttiin kuitenkin parisuhteen päättymisestä.Minusta ja hänestä - meistä. Hänen maailmassaan se on vain yksi asia kaikkien muiden maailman asioiden, sopimusten joukossa. Vai onko? Vai oliko se vain lause, jota hän viljelee kaikkialla? Toisaalta se flegmaattisuus, johon olen törmännyt, tukee tuota lausetta. Tällainen suhde ei ole ollut häntä varten. "Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita." Tuo lause helpotti kummasti oloa. Enää ei tuntunut sille, että olen tarinan roisto kun olen laittanut rattaat pyörimään. Toi realismin eteeni ja sen tunteen jonka olin kyllä tuntenut todeksi jo niin monesti.

http://www.youtube.com/watch?v=bT6yAHe4KxI
Iloa tuotti tieto siitä, että asiat tulevat hoitumaan jatkossakin kohtuu vaivatta. Myös siitä olin iloinen, että hän viimein muuttaa pois kotoani omaan kotiinsa. Vastahan eilen ihmettelin, miten hän viihtyy tällaisessa ilmapiirissä. Sain virtaa ja olen palannut takaisin rakkaimman harrasteen pariin. Mitäkö se on? No mööpelivalssia. Huonekalut alkoivat vaihtelemaan paikkojaan saman tien. Olisin valmis muokkaamaan huonejärjestyksetkin uusiksi, vaan jos nyt alkuunsa laitellaan vain mööpelit uusiin asetelmiin. Ajattelin vielä illan päälle muokata makuukamarini uuteen uskoon. Se on nykyään enää minun huoneeni. Tulkoon siitä sen näköinenkin. Huomenissa kiertänen kirppareita katsomassa, olisiko siellä jotain sisustuksellista ja halpaa tarjolla. Kukat ovat päässet kurjistumaan ihan todella. uusia pitää hommata, jotta viidakkoni pääsee jälleen rehottamaan ja hoitamaan meitä siinä samalla. P.S kynttilöitä ja kukkia saa tuoda... =)


http://www.youtube.com/watch?v=eak9OBgSArk
Itku on ihmisellä kovin lähellä. Miten suuri se stressin määrä oli ollutkaan ennen tätä päivää? Valtaisan kevyt ja ilahtunut olo tuli asioiden selviämisestä. Huojentumisen tasosta kertonee se, että itkuakin on asian tiimoilta piisannut. Välillä mukana on ollut valtaisa väsymyksen tunne ja välillä kevyen iloinen helpotus. Uskonpa, että uni maistuu jahka sänkyyn pääsen. Tällä hetkellä en tiedä, pelottaako tulevissa ajoissa mikään. Varmasti vaikeuksiakin on luvassa mutta uskon selviytyväni kaikesta kohtuudella ja paremminkin. Se mistä tiedän nauttivani on vapauden tunne. En ole velvollisuuksien vanki. En tee asioita siksi, että ne ovat muista ihmisistä tärkeitä tai että muut ihmiset pitävät minua hyvänä ja ihastuttavana ja kaikkena sinä, miksikä he minut mieltävät. Olen toki edelleen sama vanha minä mutta en suorita enää toisten takia. Uudet ja jotkin vanhat seikat pääsevät nousemaan takaisin pinnalle, voin tehdä niitä niistä nauttien. Jää nähtäväksi mitä kaikkea elämääni sisältyykään jatkossa.

http://www.youtube.com/watch?v=VgvI3YE4UAc
Kiitollisena kaikesta kokemastani jään odottamaan tulevia aikoja. Tai en sittenkään. Elän aina vallitsevaa hetkeä ja koen sen mitä se milloinkin antaa kohdallaan, en jää odottamaan. Opettelen elämään. Visioita on. Ajatuksia siitä, että ystävät tulevat luokseni useammin kuin vuosiin. Kotini ovet ovat avoimet läheisilleni. Kotini valmistautuu eläväisen kulttuurin saapumiseen, odotan grillijuhlia ja iloisesti pulisevaa porukkaa. <3
Monet talakootkin olisi edessä... Koko elämä on edessä. Rakkautta ja virtaavaa energiaa, raikasta tuulta ja elävän tulen lämpöä, toisen ihmisen välittämistä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Näitä toivotan sinulle ja minulle. Olemme tärkeitä. Olemme rakastettuja. Olemme ainutlaatuisia.