Noinko sitä vielä keski-ikäisten naisten ikäluokkaan kuuluva nainen voi rakastua? Oikeasti.
Ihan isosti ja oikeasti ? Ilman nuorempana koettua hihittelyä ja hupsua hypetystä? ...ai ilman... =)
Uskon että voi.
Yltiöpositiivisesti elämääni suhtautuvana ihmisenä uskon, että nyt viimeinkin elämässäni on sen onnellisuuden ja helpomman, keveämmän, iloisemman ajan vuoro.
Uskon tunteen vahvuuteen. Uskon aitouteen. Uskon pysyvyyteen. Uskon ikuisuuteen ja tähän hetkeen.
Miksi uskoa tuollaisiin? Miksi tällaisen elämän eläneenä edes kuvittelisi elämän muuttuvan hitusen toisenlaiseksi? Mistä kumpuaa ikuinen luottamus omaan kehittymiseen ihmisenä elämän kaikilla saroilla?
Luoja, millainen hän sitten kenenkin mielestä onkaan, on antanut minulle vankan lapsenuskon hyvään ja parempaan, uskon ja luottamuksen aitoon sydämen rakkauteen. Sen turvin on vain aina uudelleen ja uudelleen palaset kasattu, tilannetta tarkasteltu ja jatkettu eteenpäin. Kaikista elämän pettymyksistä huolimatta, kaikista kokemuksistani huolimatta - ja ehkä juuri siksi - uskon, että jokainen ihminen, minäkin, on pohjimmiltaan hyvä ja rakastettava, hyvä ja arvokas sellaisenaan. Uskon siihenkin, että on olemassa ihmisiä jotka rakastavat minuakin kaikessa kummallisuudessani. Jos elämä jälleen kerran tarjoaakin kipua ja pettymyksiä, niin ne otetaan tarkasteluun sitten aikanaan. Ei kannata murehtia tapahtumattomia asioita etukäteen, ei vetää negatiivista energiaa mukaan, vaan säilyttää rakastava positiisuus vahvana ja elää hetkessä. Tässä ja nyt. Oppien eilisistä.
Reilut neljä vuotta sitten elin elämässäni hienoa aikaa. Elämä oli tasaista, arkista mutta iloista ja odotimme perheeseemme vauvaa. Elämän polkujen koukeroiset yllätykset eivät onneksemme ole aina meille tiedossa ja niinpä voimme opetella hetkessä elämisestä nauttimista. Kaikki voi muuttua niin pian. Silmänräpäyksessä. Iloinen, jännittynyt ja onnellinen jutustelu ennen lääkärin vastaanottoa muuttui hetkessä syväksi hiljaisuudeksi. Aavistus oli olemassa. Huonojen uutisten odottaminen vahvistui katsoessani lääkärin kasvoja ennen kuin hän sanoi mitään. Lapsi oli kuollut. Kohdussani oli pieni kuollut poika. Nyt oli aika siirtyä miettimään synnytystä, aika siirtyä pohtimaan äidin selviytymistä, kuolleen kudoksen poistamista terveestä kudoksesta. Se tunne. Se pahoinvointi. Se tuska. Kaksi päivää kotona ennen synnytystä, kuolleen lapsen kanssa. Varjelin mahaani, sitä ei voinut enää koskea. Siellä oli syvä hiljaisuus. Mielessä epäilys omasta jaksamisesta ja selviytymisestä. Oli oltava vahvempi kuin olinkaan. Ympärilläni oli perhe, joka oli huolissaan minusta ja silti niin voimaton ja kykenemätönkin tekemään millekään mitään. Olin aina ollut kantava voima ja toisten on varmasti ollut vaikeaa lähestyä minua auttajana. Oli siis pidettävä osa möyryävästä tuskasta sisälläni....elämäni pisimmät päivät elettiin silloin. Ja silloin jäin parisuhteessani yksin, lopullisesti. Jossain vaiheessa kysyinkin, näkeekö toinen osapuoli minut lapsen tappajana. Vastaus oli kielteinen mutta sellaiselle se tuntui yksin jätetystä äidistä, minusta. Kukapa lapsentappajaa rakastaa? Ei tietääkseni kovin moni ihminen maan päällä.Silloisen elämäni yksi käännekohta oli tuo lääkärissä käynti. Hiljainen muutos parisuhteessa alkoi tuolloin. Erilleen kasvaminen oli totta ja väistämätöntä. Emme koskaan kasvaneet tukemaan toisiamme emmekä korjaantuneet elämään yhteistä elämää. Vuosia kestänyt hiljainen kidutus on onneksi tänään vain yksi muisto elämän kirjossa. Kavereina olemme toisillemme enemmän kuin koskaan pariskuntana. Hassua mutta totta. Tämäkin ihmissuhde siis jatkuu ja kasvaa hyvään suuntaan.
Elämässäni on monien vaihderikkaiden muutosten jälkeen ollut jo kuukausia ihminen, joka on saanut minut tuntemaan hyväksyntää, lämpöä ja rakkautta, arvokkuutta ja ihmisyyttä. Tuonut aivan uusia asioita tarkasteltavakseni, antanut paljon oman erilaisen kulttuurinsa kautta. Olen saanut tarkastella niin itseäni kuin meitä suomalaisia ylipäätään. Tämä alkumatka on ollut hienoja kokemuksia täynnä. On ollut aikaa tarkastella oikeasti tärkeitä asioita, aikaa tutustua itseeni uudella tavalla, toisinaan poissa mukavuusalueelta. Yhtenä uutena seikkana mainittakoon vaikka se, että tämä mies kysyy suoraan onko joku ongelma, mikä minua vaivaa, ja aistii energioideni muutokset mielenliikahduksineen olematta edes luonani. Olen joutunut opettelemaan kertomista ja vastaamista, miehelle - omalle miehelle. Ystävilleni olen aina osannut kertoa ajatuksistani ja tunteistani mutta omalle miehelleni en. Elämän, arjen perusasia on ollut hukassa, epäkunnossa. Olen pelännyt palautetta ja tyrmätyksi tulemista. Opittua sekin.
Naisena nautin saamastani huomiosta. Saamistani lahjoista. Kosketuksesta ja erityisesti siitä, että siinä on turvallista vahvuutta, miehisyyttä ihan jokaisessa kosketuksessa. Lapset ovat niitä joiden kosketus on enemmän sivallusta ja kevyttä, rutistuskin pienellä sylillä on hentoa kaikessa täydellisyydessään. Miehen halauksen, käden leikittelyn kädellä, hiusten silittämisen kuuluu olla tällaista mitä nyt osakseni saan - miehisen vahvaa, lämmintä, hellää ja suojelevaa. Tuo ihminen huokuu varmuutta josta suurehko sieluni nauttii ja rauhoittuu, kiltisti nöyrtyy ja laantuu. Hän tietää miten naista on hyvä kohdella ja käsitellä.
http://www.youtube.com/watch?v=U2ReqwUFhrI
Totta, on hänellä ollut aikaa harjoitella ja se on tehnyt hänestä taitavan. Elämän koulu on jalostanut sisäisiäkin asioita niin, että elämän oikeasti tärkeät asiat ovat muodostuneet arvokkaiksi myös hänen elämässään. Keski-ikäisen naisen sieluni kaipaa tuota vastakappaletta vierelleen aina kun se on kauempana. Vaikka tiedänkin hänen olevan siellä, puhelimen päässä, muutaman tunnin matkan päässä ja sydämissämme ihan toistemme lähellä koko ajan. Vaikka tiedän selviytyväni kaikesta elämän arkeen liittyvästä ihan yksinkin ilman miestä, kaipaan sitä kylkeä johon välillä touhun keskellä käpertyä hetkeksi. Sitä hetkeä keskellä yötä kun toisen käsi kaivautuu omaan käteen unen keskellä. Sitä hetkeä kun pusu tulee odottamatta, suunnittelematta. Niitä hetkiä kun voin pakata koko perheeni autoon ja lähdemme kaikki yhdessä jonnekin. Arkea, hetkiä jolloin toisen katse ravitsee ja kannustaa, tiedän toisen seuraavan jaksamistani ja mielialojani samoin kuin itse teen hänelle.Ja mikä uutta; kaipaan jo sitäkin, että mies huolehtii itse laskuistaan, tavaroistaan ja tekee miehisiä asioita kotona. On se joka korjaa ja kunnostaa, on se joka kantaa vastuuta yhdessä kanssani.
Tuo kaikki kasvattaa rakastavaa tunnetta sisälläni. Olo on samettinen, luottavainen. Herää uteliaita kysymyksiä, mitä tästä voikaan tulla? Hetki sen näyttää. Elän ja elämme tässä ja nyt. Taustalla on vakavaa sairautta, joka seuraa mukanamme nyt ja aina. Se voi aktivoitua milloin tahansa uudelleen, mutta pelossa ei voi elää, sillä pelko pitää ihmistä vahvasti hyppysissään ja estää täyden elämisen, täysillä kokemisen. Elämme hetkessä. Tervekään ihminen ei voi tietää millainen se seuraava hetki on tai onko sitä enää olemassakaan. Omalla kohdallani olen ajatellut tätä asiaa niin, että täytyy antaa mennä. Saan kuuluttaa rakastumistani koko maailmalle, sillä se on totta tässä ja nyt. Se miten elämä on mennyt viime vuosina, sitä eivät sivulliset ole tienneet eikä ole kuulunutkaan tietää. Osa on varmasti kovin yllättynyt, mielipiteitä muutoksista varmasti riittää, ajatuksia oikeasta ja väärästä. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Me olemme kuitenkin sitä mieltä, että on ihan sama mitä muut ajattelevat. Me elämme tässä ja nyt. Meille on annettu vain tämä hetki ja meille on annettu enemmän kuin vielä vuosi sitten osasimme odottaakaan. On syytäkin olla onnellinen ja iloinen. Syytä olla rakkaudellisesti ylpeä itsestä ja toisesta, kiitollinen molempien perheistä ja ystävistä.
Kyllä. Minunkin iässäni voi edelleen rakastua vahvasti, voimakkaasti, palavasti - jopa yllättyä omien tunteiden vahvuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti