Edellisestä tekstistä onkin vierähtänyt tovi. On tapahtunut hyvin paljon erilaisia asioita elämässäni ja se on vienyt aikaa niin, etten ole pysähtynyt kuuntelemaan sisälläni pulppuavia jutun aiheita. Tekstini syntyvät pääsääntöisesti suuremmin suunnittelematta...puhtaan sekavaa ajatuksenvirtaa siis luvassa, jälleen kerran. Kouluaikoina tästä taidosta oli suunnattomasti hyötyä, sillä pystyin kirjoittamaan aineen kuin aineen tai esseen kuin esseen ihan mistä tahansa otsikosta. Joskus tekstit olivat syvällisempiä ja vivaihteikkaampia, toisinaan taas mielestäni vain keskivertoisia rutistuksia. Säälin niitä luokkakavereitani, jotka joutuivat pyörittelemään otsakkeita pitkiäkin aikoja ja koettivat keksiä niihin riittävän määrän tekstiä. Tunsin heidän ahdistuksensa ja sen kasvun minuuttien vieriessä lähemmäksi tunnin päättymistä...edessä tyhjä tai muutamalla rivillä varustettu paperi.
Ihminen se on merkillinen värkki. Viisaudella varustettu. Älyllisellä toiminnalla siunattu. Tunteilla voideltu. Enkä aio tänään pohtia noita fysiologisesti vaan ihan psykologisesti, henkisesti, korkealentoisesti, ehkä ja juurikin omista kokemuksistani kumpuavien ajatusten kautta. Ajatusten? Vaiko tunteiden? Olettamusten? Uskomusten? Luulojen?...siinäpä sana joka saa niskakarvani nousemaan vankasti ylös ja hivenen kellastuneet hampaani tiukkaan irvistyksen tapaiseen.... Kyllä. Olen pohtinut miksi sana, luulo, luulottelu, luulet vain saa aikaan kohdallani murinareaktion. Niin monesti on vastapeluri käyttänyt tuota ilmaisua katkaistakseen alkaneen keskustelun, puolustellessaan omia ajatuksiaan, tekemisiään ja mokomalla sanallahan saadaan toisen ihmisen ajatukset, keskustelun avaukset ja ajatuksenjuoksut torpeedoitua tyhjiksi. Luulet, luulottelet... mitä se on? Sitä voi jokainen pohtia itse omalla kohdallaan. Onko koko luuloa olemassakaan? Mitä moinen sana edes kertoo? Omassa maailmassani sana tulee esiin silloin kun en ole laisinkaan varma, en edes yritä esittää tietäväni jotain, en edes arvata asian tai tilanteen oikeaa laitaa. Silloin käytän sanaa luulen näin- muodossa. Silloin kun keskustelussa, tunteikkaassa keskustelussa sanomme toiselle tai kolmannelle osapuolelle,että hän tai joku luulee, olisi hyvä pysähtyä miettimään taustaa. Miksi ja mitä hän luulee? Joku selityshän sille on. Luuleeko hän vai luulenko minä hänen luulevan? Älkäämme mustamaalatko ketään sillä, että luulemme hänen luulevan. Opetelkaamme kuulemaan enemmän.
Tähän elämänpolunristeykseen mennessä olen jo ehtinyt oppia monenlaista itsestäni ja elämästä. Olen oppinut tutkiskelemaan kaikkia voimakkaita, energiaa vaativia ja syöviä tuntemuksia. Syitä ja seurauksia oppien samalla itsestäni ja eletystä elämästä asioita. Seuraavalla kerralla vastaavaan tunteeseen törmääminen on ollut huomattavasti helpompaa tai osasta voimakkaita kokemuksia herättävistä tuntemuksistani olen päässyt irtikin. Olen kasvanut niiden yli, noussut yläpuolelle.
Otettakoon tässä esimerkiksi mustasukkaisuus. Valtavan kokoinen teema, josta saisi kirjoitettua montakin blogitekstiä monesta näkökulmasta ja kokemuksesta käsin. Olen pohdiskellut tätä teemaa vuosien aikana hyvinkin monesti. Koko sana on jotenkin liian sitova. Sen sisään suljetaan paljon erilaisia tunteita ja olosuhteita. Ne piilotetaan yhden sanan alle ja siksikin niiden käsittelystä ja niistä puhumisesta tehdään vaikeita, ehkä jopa tabuja. Pyyhitään keskustelukulttuuriin vaikeusaste, joka meillä suomalaisilla on muutenkin jo hyvin hallussa, vaientaminen. Se miten minä olen koteloinut mustasukkaisuuden on aika radikaalia. Mielestäni se on toisen kontrolloimista suhteessa muihin ihmisiin. Rajoittamista kaverisuhteissa, kontrollointia siitä miten pitkään tai useasti voit katsoa vierasta ihmistä, missä istut ja kenen kanssa keskustelet. Mistä keskustelet. Miksi ylipäätään keskustelet. Miten kosketat muita ihmisiä ja onko se ylipäätään sallittua. Pahimmillaan se ulottuu ihmisillä työpaikallekin sen ihmissuhteisiin. Onhan näitä raadollisiakin versioita mustasukkaisuudesta maailmassamme tiedossa yllin kyllin. Tilanteita löytyy varmasti meidän jokaisen läheltä, osalla omastakin elämästä.
Mustasukkaisuus ei ole majaillut mieleni sopukoissa onnekseni koskaan.Olen jo varhaisessa vaiheessa oivaltanut sen, että kukaan meistä ei voi omistaa toista ihmistä eikä toisen ihmisen tahtoa tai tunteita. Eikä ole tarpeenkaan, sillä jokaisella on varmasti omissaankin ihan riittävästi tekemistä ja opettelemista. Elämä on valintoja kaikissa tekemisissämme. Toki voimme loukata itsellemme läheisiä ihmisiä syvästi, liki korjaamattomastikin. Voimme aiheuttaa tuskaa ja pahaa oloa tekemillämme valinnoilla ja sanomillamme sanoilla. Voimme aiheuttaa pahennusta toiminnallamme. Osoittaa arvottomuutta tekemillämme teoilla niin itseämme kuin toisiakin kohtaan. Onko tuo kaikki negatiivinen toiminta kuitenkaan tarpeen? On tilanteita, jolloin toiselle on voinut aiheuttaa edellä mainittuja tuntemuksia tietämättään, tiedostamattaan, ihan tahattomasti ja puhtaasti omaa ajattelemattomuuttaan. Muutenhan kaikki menee aina oman harkinnan mukaiseen hetkittäiseen valintaan. Kaikki elämässämme on valintoja. Aivan kaikki. Tunteetkin. Kuka haluaa tahallaan aiheuttaa kipua ja tuskaa läheisimmilleen, ellei siihen ole itsellä hyvää syytä? Onko niin hyvää syytä oikeasti olemassa? Olisiko kuitenkin olemassa muita ratkaisuja ja toimintatapoja? Puhuminen. Lisää puhuminen. Enemmän puhumista. Ja kuuntelemista. Kuuntelemisen opettelua. Sitä, että kuuntelee myös itseään ja sitä mitä tunteita itse saa aikaan ja mitä toinen saa aikaan minussa. Aina voi miettiä, miksi provosoidun jostakin asiasta, sanasta, äänenpainosta. Niille löytyy selitys. Se voi olla kivuliasta. Vaikeaa myöntää, että koen heikkoutta tai huonommuuden tunnetta tässä ja tässä asiassa. Läheisimmän ihmisen kanssa niistä kuitenkin tulisi pystyä puhumaan niin, ettei tulisi lisää haavoitetuksi vaan voimaantuminen ja parantuminen voisi alkaa samantien. Asia kerrallaan. Yksi suurimmista haasteista lienee jo se, että myöntää itse itselleen kokemiensa asioiden laadun, löytämänsä selityksen. Elää sen todeksi ja on itselleen rakastava ja armollinen. Antaa anteeksi ja vahvistuu samalla.
Elämä on jatkuvaa taiteilua ja tasapainoilua. Yksin tänne synnytään ja yksin täältä siirrytään poiskin. On hyvä olla väleissä itsensä kanssa ja itsekukaisenkin kaiken sen kanssa minkä kokee tärkeäksi. On suuren suurta lahjaa ja kultaakin arvokkaampaa jos rinnalla on ihminen tai useampiakin ihmisiä, joiden kanssa uskaltaa riisua sielunsa paljaaksi. Voi olla heikkouksineenkin ja saa aikaa ja tilaa opetella, kasvaa ja nousta kukoistukseensa. On hyvä tarkastella aika ajoin sitä, olenko minä sellainen ihminen, jonka vierellä toinen voi kokea omia rikkonaisimpia asioitaan. Olenko sellainen, jonka kanssa toinen voi ja uskaltaa käydä asioita ja tunteita läpi niin, ettei pelkää tulevansa lisää haavoitetuksi. Saati, ettei varmuudella tule lisää tuskaa ja epävarmuutta. Ensin on helppoa vastata rinta rottingilla, että EI varmasti tule! KYLLÄ MINÄ osaan olla kaikkea sitä mitä tarvitsee.....mutta osaanko sittenkään? Olenko katsonut asiaa toisen ihmisen luota? Olenko ollut puolueeton taitojeni kanssa? Aina löytyy parannettavaa ja fiilattavaa....ehkä.
Viime kuukausien aikana olen terävöitynyt monissa itseäni koskevissa pohdinnoissa, valinnoissa, sanoissanikin. Syy siihen on tuo mies, joka tulee eri kulttuurista ja yhteinen sanallinen varastomme on edelleen rajallinen. Se on kuulkaas todella positiivista! On asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä ja niiden kohdalla työstää kaikin puolin ja voimin niin, että yhteinen ymmärrys on varmasti olemassa. Olen oppinut omasta ilmaisustani paljon. Suomalaisten tavasta kokea ja kertoa asioista. Huomannut senkin, miten tökeröitä monesti olemmekaan. Toisaalta myös sen, että miten vähän käytämmekään keskenämme tätä rikasta kieltämme. Olisi syytä terävöityä kaikessa sanomisessamme, tekemisessämme ja niissä valinnoissamme niin, että meitä ei voi ymmärtää väärin. Samaa kieltä ja samasta kulttuurista tulevien ihmisten suurimpia virheitä lienee olettamukset. Uskomme siihen, että toinen ymmärtää puolesta sanastakin tai jopa siitä mitä ei sanota. Sitten kun ongelmia ilmenee,ihmetellään tai ei edes vaivauduta ihmettelemään.... mutta, onko asiat oikeasti ilmaistu niin, että molemmat ovat ymmärtäneet asiat samalla tavalla? Onko sen eteen nähty vaivaa? Uskallan väittää, että hyvin monesti niin ei ole. Tunteista ja toiveista, ymmärtämisestä ei olla puhuttu. Toimintatavat ja pelisäännöt ovat jotain yleistä höttää, jota oletetaan toisenkin noudattavan MINUN tavallani.
On ollut suuri ilo elää elämää uudella tavalla. Opiskellen. Hyvin monena päivänä vastaan saattaa tulla yllättäviä kysymyksiä. Asioita saa sitten pohtia omista näkökulmistaan ja selittää toiselle, miten ja miksi näin on. Se on erittäin avartavaa. Monet kysyvät aidosti hämmästellen,että miten te pärjäätte? Miten te puhutte asioista?? Olemme vastanneet yhdestä suusta, että ei mitään ongelmaa. Minä puhun hänelle suomea ja hän minulle bulgariaa ja kaikki on kunnossa. Kysymykset loppuvat aina siihen. =)
Todellisuudessa niin onkin, että yhteisen kielen lisäksi opiskelemme molemmat yllämainituin tavoin. Hän puhuu minulle omaa kieltään ja minä hänelle omaani samalla oppien. Vuosien päästä halitsemme molemmat kielet ja olemme elämässämme muutenkin aika superviisaita. =)
Rakkaudellisia hetkiä kesääsi.
Rakkaudellisia hetkiä itsesi parissa.
Rakkaudellisia hetkiä läheistesi kanssa.
<3 Olet tärkeä. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti