Kun aika on

Viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea syviä syviä tunteita lähinnä surun ja murheen rajamailla liikkuessani. Pitkällisen yhteisen matkan päätökseen tuli aika lähteä Viivi-kissan kanssa. Hänellä oli ikää jo kiitettävästi ja sairauksiakin muassaan. Kesän alussa päätimme perheessä, että mikäli neitokainen jaksaa, hän saa nauttia vielä kesästä, viimeisestä kesästään. Ja hän toki nauttikin. Lämpöä riitti, pitkään.
Merkillistä, miten kissakin saa ihmisen sidottua sieluunsa ja sydämen sykkyrälle eron hetkellä.
Viivi oli suuri persoona ja hänen henkensä onkin jäänyt luoksemme meitä rauhoittamaan. <3


Elämä tuo myös yllätyksiä.
Odottamattomia hetkiä tehdä kipeitäkin ratkaisuja.
Kotonani on nyt isoja aukkoja siihen aiemmin normaaliin arkeen verrattuna.



Kun asetun kattialle makaamaa, ei naamani eteen ja viereen ilmesty tummaa kasvoa valvomaan minua.
Käteeni ei osu silkkinen karva rakkaimman kuonolta, korvista, selästä.
Käteni hakee turhaan tutuissa paikoissa rapsutuskohtaa, sitä ei enää ole.
Päättäväiset juoksu askeleet eivät kuulu kotonani.
Kukaan ei ilmoita tulijoista eikä puhelimen äänistä.
Rakas karvakorva ei ole varjonanai vessassa, keittiössä, pesuhuoneessa, varastossa, ulkona.
Ei kilju innosta lasten juostessa kotiin.
Ei räyhää vartioiden tontin rajoja naapurin koirien kulkiessa ohi.
Ei leikitä valkoista ystäväänsä.
Lattialle tipahtaneet muruset jäävät lattialle, niitä ei automaattisesti kukaan ole sieltä syömässä.

Oi miten ikävä minulla häntä onkaan ja hänen eloisaa häntäänsä.
Olen uuden edessä, olen itkenyt silmäni hiekkapaerin tuntuisiksi. Olen itkenyt ikävääni, itkenyt vääryyden tuntua, itkenyt ystävän poismenoa.
Vierelläni oli kuitenkin äärimmäisen ymmärtäväinen mies, otti minut itkemään olkaansa vasten, antoi surra rauhassa, keskeyttämättä....mietin silloin hetken, millaista vastaavassa tilanteessa on sitten kun aika on, hänen aikansa....onnekseni se päivä ei ole ihan vielä. Työnnän ajatuksen pois mielestäni. Kohtaan asian sitten kun aika on.


Elämässäni on aina ollut luppakorva - nyt on tyhjää.
Silti se hetki, kun ystävä vaipui uneen oli helpottava. Se toi ensin kivuliasta huutoa ja sitten toi helpotuksen rentoutumisen jatkuessa ja unen syvetessä. Ikuinen uni vapautti minutkin siitä pahanolontunteesta, siitä tuskasta joka repi rintaani katsoessani kivuliasta ystänääni rajoittuneessa maailmassaan.
Tuona uneen vaipumisen hetkenä hän oli vapaa kaikesta tuskasta. Niin minäkin, ratkaisuni oli oikea.
Koimme monia hyvin eriskummallisia asioita yhdessä.
Hän oli erikoinen cockeri. En koskaan täysin päässyt hänen sielunsa maisemaan sisään. Tulinkin tulokseen, että hän on koira, joka on syntynyt väärään vartaloon. Hän varmasti olisi halunnut olla dobermanni tai rotweiller. Pettyi kerta toisensa jälkeen nähdessään itsensä ikkunan heijastuksesta - nuo luppakorvat.



Elämän on jatkuttava, kun sen aika ei vielä ole loppua.
Etsin vastauksia tyhjässä kodissa. Tyhjentyneessä sielussani, sen hämärissä sopukoissa.
Totuttelen elämään ilman cockerimaisuutta.
Tuleeko siitä mitään?
Tiedän, että nuo iloiset ystäväni tietävät minun jatkavan heiltä saamansa iloisen asenteen turvin. Cockerilla ei ole olemassa huonoa päivää, joten huomisen on oltava valoisa.









Rakkaimmat cockerini; Paroni ja Olli katselevat minua nyt keittiössäni muistoja herättävistä valokuvista.
Muistojamme ei kukaan voi viedä.
Kiitos yhteisestä matkasta. <3