Täysikuu ja sen tuomat oikut

Harvinaisen virkeä ja touhukas päivä minulle, joka nukun täydenkuun aikaan mielelläni noin 20 tuntia vuorokaudesta. Nyt näyttää sille, että jäänkin valvomaan varhaiseen aamuun saakka. Se sopii. On monia ajatuksia ajateltavana ja tunteita tulkittavana. "Omassa" hiljaisuudessani voin näitä tutkailla. Joka kantilta.

Aurinko helli meitä koko päivän eikä eilen satanut lumikaan enää niin harmittanut. Pihamaalla kevään vastaanottaminen eteni pienin mutta varmoin askelin. Nautiskelin siitä todellisuudesta, jota osallistuva kumppani tarjoili touhuillessaan pihallani, mietin jopa, että pihallamme, sillä hän näyttää rakastavan pihaa ja kotia, josta pitää huolta siellä elävien ihmisten lisäksi. Lapsuudesta saakka piilossa kytenyt toive siitä, että asioita tehdään sekä yhdessä, yhdessä olemalla rakentavasti hiljaa ja ihan erillisinä itsenämme, nousi tänään eteeni kirkkaana. Oivalsin tuon tunteen olleen sisälläni jo lapsuudenkodissani ja vasta tänään se heräsi konkreettisena eloon. Paistattelin sen tuomassa hyvänolon tunteessa. Ilman suorituksen vaatimuksia tai paineita. Onko kulttuurierollamme ja kielimuurillamme kenties syvällisempikin tarkoitus? Aloin epäillä, että on. Nyt asioita ei voi ainakaan pilata liialla puhumisella. On keskityttävä hetkeen, tunnelmaan, energiaan. On tulkittava herkemmin toisen eleitä, ilmeitä, olemusta ja auraa. Oltava aidosti läsnä, oltava kuulolla. Samalla tulee terästettyä omaa viestintää, jotta sekin olisi oikeansuuntaista ilman virheellisyyttä helposti tuovaa piiloviestintää. Tervehdyttävää tämäkin, itsensäkin kriittisempi tutkiskelu ja tarkkailu. Palkitsevaa. Nautinnollista. Rentouttavaa. Turvallista. Uskokaa pois, kovin turvallista kun on sanoja rajallinen määrä käytettävänä ja loppu on aistittava. Joskushan keskustellessamme kielituttavallisessa ympäristössä, jää tunnelmasta ristiriitainen olo. Osaamme olla valheellisia pukiessamme asioita sanoiksi, tahallisesti tai tahtomattamme. Toki puolet viestinnästä on lähettämistä ja toinen puolisko vastaanottamista, joten vastuunsa aina kuulijallakin tai lukijalla. Aistiminen jää pidemmälle vastaanottajalle itselleen, lähettäjähän elää sitä omaa hetkeään sellaisena kuin se on. Ehkä.

Olen pitkästä aikaa nähnyt paljon unia. Niiden tunnelmat ja selkeät viestit ovat hitusen mietityttäneet tänään. Ja ihmiset, jotka unessani olivat rooleissaan. Löydän niille useamman merkityksen ja tällä kertaa on luottaminen omiin näkemyksiin. Niin ne viisaammat sanovat. Onnekseni kaikki oli kovin positiivisesti sävyttyneitä tapahtumia ja tunnelmia. Mukana oli vain aitoa hämmästymistä, useamman kerran ja erilaisissa merkityksissä. <3 Sisältyipä siihen tapaaminen pienen poikalapsenkin kanssa. Lapsi oli itseasiassa osastomme ylilääkärin vastaikään saama poika, jota hän tarjosi minulle tutustuttavaksi, jotenkin kuin omaksi. Hyvin lämpimästi ja päättäväisesti. Kieltäydyin ensin kohteliaan jämäkästi ottamasta mitään kontaktia koko lapseen. Unessani näin, yöllä kulkiessani, ikkunan takaa tuon vauvan ilakoivan ja olevan muutenkin hyvin iloinen ja onnellinen lapsi, isänsä hoidossa. Ihmeellistä unessa oli se, että lapselle oli opetettu minun nimeni, vaikka konkreettisessa elämässään hän ei vielä sano sanaakaan =). Mikä rakastettava hymy, lämpö ja rakkaus siitä lapsesta huokuikaan kun hän minulle hymyili - ja sanoi nimeni kerta toisensa perään. Hmmm, kaikkea ne lääkäriperheiden lapset osaa  =) Unentulkitsijat sanovat, että tunnelmalla on merkitystä. Tuon lapsen ympärillä vallitsi valtava lämpö, valo, ilo ja rakkaus. Se oli suorastaan ravitsevaa, hoitavaa ja lumoavaa. En voinut vastustaa häntä vaan aito välittäminen heräsi minussakin häntä kohtaan. Jää nähtäväksi toteutuvatko ne seikat, joita tämän pohjalta arvelen tapahtuvan. Palaamme siihen sitten kun aika on.

Unimaailmassani sain myös vallan yllättävältä taholta lahjoja, arvokkaita lahjoja, joilla oli sitomuksia tuova vaikutus. Tiedä häntä paljonko lähentyvä syntymäpäivä vaikutti asiaan - oleellisesti, veikkaan...eli valtavia lahjakasoja odottelemaan.


Millainen aikataulu asioiden joutumiselle on sopiva? Milloin sitä ihminen saa tehdä pysyvältä kuulostavia muutoksia, jälleen kerran, elämässään? Silloin kun siltä tuntuu. Toisaalta, ehtiihän tuota, jos päiviä on edessä. Sitähän me emme kukaan tiedä. Olen opetellut sellaista otetta omassa elämässäni tapahtuvien muutosten käsittelyyn ja hoitamiseen, etten turhaan pohdiskele muiden ihmisten mielipiteitä. En heidän moraalisen maailmansa kannanottojaan, onko joku nyt oikein tai väärin. Opettelen sitäkin, että aikuistuneet lapsenikaan eivät välttämättä edes halua kuulla kaikkea, mitä olen suunnitellut ja mitä toteutan, missä, milloin ja kenen kanssa. Heillähän on omat elämänkuvionsa, eivätkä hekään ilmoittele kaikesta enää äidille. Oppia siis ikä kaikki. Jaa, että mihinkö tämä jaarittelu liittyi? No siihen, onko tuo elämässäni pyörivä mies jäämässä tähän vaiko ei? Kysymyksen lisääminen - vaiko ei - tuntuu kyllä ihan turhalta... Oleminen on niin helppoa hänen kanssaan. Ei tarvitse keksiä tekemistä, ei tarvitse patistaa mihinkään, hän ei tee itsestään suurempaa numeroa ja on päinvastoin hieman vaivaantunut jos häntä toisten kuullen kehutaan. Ymmärrettävää tietysti sekin, kun minusta on kyse. Olen pursuileva kehuissanikin. Sitten on tietysti tämä kauempana asumisen riemu, kauanko on järkevää maksaa vuokraa ja kulkea? Olisiko pian yhteenmuuttaminen kuitenkin virhe - sitä on mietittävä vielä. Toisaalta tuntuu, että sama se on asua samaa taloa mutta toisaalta, ei sitä haluaisi turhalla kiireelläkään sotkea asioita. Katsotaan mikä tilanne on sitten kun tuo tiimalasina toimiva kynttiläni on palanut loppuun. Asioilla on tapana järjestyä, ajallaan. Onhan tässä vielä sairauden seuranta-aikaakin jäljellä... ja eihän tämä hyvä minnekään katoa, kun sen ei ole tarkoitus kaikota. Sitäkään ei kukaan tiedä, josko kesälomamatkan jälkeen olemme saaneet tarpeeksemme kaikki toinen toisistamme.

Juuri nyt kodissani asuu rauha ja hiljaisuus, rakkaus. Tyttäreni nukkuvat omaa rauhaisaa untaan yhdessä vietetyn viikonlopun jälkeen. Omassa huoneessani nukkuu mies, jota kovin rakastan ja hän tuo rauhallisuutta koko olemukseeni, tasoittaa sieluani. Eläimet ovat asettuneet kukin omille nukkumapaikoilleen. Huoneissa tuoksuu vanhanajan tuoksu, jota mummolan vintillä kuivattu talvipyykki toi tullessaan lämpimiin tiloihin. Käytin lakanat ja pyyhkeet kuivumassa ulkosalla ja toin kosteuden poistumiseksi ne ovien päälle roikkumaan. Tuon tuoksun kun saisi pulloon vangituksi. Huolettoman lapsuuden puhtauden ja raikkauden tuoksu. Sen salaisuus lienee juuri siinä, raikkaudessa ja puhdistautumisessa. Sitä jatkan itseni tutkiskelussa vielä tämänkin komean kuutamon hoivatessa minuakin.

Rakkaita ajatuksia sinulle ja kuun tuomaa maagista energiaa. <3