Äidin tunnemaailmaa

Olen viime kuukausien aikana pohtinut ihmisyyttäni ja äitiyttäni, niiden suhdetta toisiinsa, niissä kehittymistä tai taantumista. Toimintaani äitinä, toimintaani ihmisenä - naisena. Olen aikanaan tiennyt tämän ajan tulevan ja se odottavan aika on mennyt yllättävän äkkiä. Elämäni lasteni kanssa ei ole ollut harmitonta likimainkaan aina. Ei se sitä liene kenelläkään. Jo nuorena äitinä tiesin senhetkisten valintojeni johtavan joku päivä syvällisiin pohdintoihin, repiviin keskusteluihin. Oli selviydyttävä tuulesta ja myrskystä, oli jatkettava matkaa vaikka avojaloin seisoin resuinen mekko ylläni lasteni kädet käsissäni ja edessäni loputon metrinen hanki. Määränpää oli siellä jossain, niin olin kuullut. Kylmä ja hyytävä tuuli puhalsi vasten ihoani. Huuleni olivat haavaiset rohtumista, kehoni runneltu ja piesty, silmäni verestivät väsymystä ja epätoivoa. Olin siinä yksin yksinäisenä. Vastaamassa maailman haasteisiin. Samaan aikaan ympärilläni oli kaikki se hyvä ja rakastettava, kaikki se jonka vuoksi olin valmis taittamaan sen kylmän matkan jäätävässä hangessa koettaen suojella lapsiani paleltumiselta. Koettaen lämmittää heidän sydämiinsä toivonkipinän.

Nyt olen sen loputtoman aavan toisella laidalla. Pysähtyneenä. Kuulemassa matkakokemuksia ja jakamassa niitä. Monet niistä ovat raastavia, sydämeni repeilee vereslihalle haisten mädälle. Sydämeni tuska on kuvailematon, lapseni on kokenut asioita, joita ei saisi osua kenellekään. Huudan tuskasta sisälläni. En ole äitinä tiennyt. En ole ÄITINÄ tiennyt...en ole voinut suojella lastani, en ole ollut puolustamassa häntä, en ole ollut estämässä kauheuksien tuloa lapseni lähelle ja elämään. Tätä tuskaa en osannut etukäteen odotta. En osannut kuvitella, miten se äidin sielua repii ja polttelee...vaikeaa edes kuvailla, mutta kun tuntuu sille, että et voi kuin heittäytyä polvillesi ja huutaa itkuhuutoa ja kipu vain säilyy, se ei kaikkoa. Kysymykset nousevat esiin; kuka, missä, milloin, miksi... ja se suurin kysymys, ehkä jopa syytös; minä en ole voinut suojella lastani tällaiselta kokemukselta. Ei nosta onnistumisentunnetta eikä aiheuta ilon kiljahduksia. Olen epäonnistunut. Monenneko kerran, en ole pysynyt laskuissa mukana mutta ehkä näitä ei edes lasketa.

Saman hyytävän aavan tällä laidalla ovat ne muut lapset. Jokaisella on jonkintasoisia vammoja. Joku on palelluttanut varpaansa ja korvansa, jollakin on kyynelet jäätyneet silmiin ja itkut ovat jääneet itkemättä. Ne painavat sisintä tänä päivänä. Joku on joutunut kantamaan toisten taakkaa, minunkin matkatavaroitani niin, että pienen ihmisen matkasta on tullut liian työläs, voimat on viety ja äidin vaativat askeleet siinä liian korkeassa ja kylmässä hangessa ovat vaatineet jatkamaan uudestaan ja aina vain. Se, että äitinä olen koettanut sulattaa polkua, jota pitkin olisi ollut helpompi kulkea, se ei ole toteutunut. Maa ei vihertänyt matkalla kuin paikoittain. Varsinkaan silloin kun taakkaa oli lastattuna jokaiselle enemmän kuin olisjaksanut kantaa, silloin hankikin oli vahvimmillaan ja tuuli oli hyytävää.... se mikä meitä kuitenkin kantoi oli rakkaus. Rakkaus toisiamme kohtaan. Teimme sen toistemme vuoksi. Valtavalla halulla auttaa rakkaimmat mahdollisimman vähillä vaurioilla perille. Se on kantanut, se on auttanut mutta se on myös jättänyt varjoonsa sen, ettemme kukaan osanneet rakastaa itseämme. Emme niin kuin hyvä olisi ollut. Tänään opettelemme sitä.

Taaksepäin katsoessani näen saman aavan. Sen keskellä ja laidoilla on uurteita joita askeleeni ovat jättäneet, taistelutantereita joihin on jäänyt verisiäkin jälkiä, raskaita jäähyväisiä rakkaimmista ihmisistä. Paikoitellen polun varrella seisoo ihmismassoja nauraen edelleen hyvin äänekkäästi, pilkallisestikin,kantaen käsissään kiviä, joilla voivat aloittaa kivittämisensä heti kun joku yllyttää tai antaa luvan. Olen kulkenut läpi senkin sateen, olen silti hengissä vaikka ruhjeisena kuljenkin. Taaksepäin katsominen antaa minulle kerrottavaa noille pienille lapsilleni, joista on kasvanut nuoria aikuisia. Vaikka he ovatkipujen aikana olleet rinnallani, he eivät ole nähneet kaikkea - eikä heidän tarvitsekaan. Hehän näkevät minut äitinä, vain ja ainoastaan äitinä. Heidän omana ainoana äitinään. Kaikkine vikoineen ja voimineenkin.

Nykyisessä elämäntilanteessani olen käynyt keskustelua lähinnä itseni kanssa. Olin unohtanut, että aikuisetkin laspeni näkevät minut edelleen vain äitinä. Kaikessa on aina mukana se äiti-sävy. He eivät pysty erittelemään minusta äitiä ja ikäistäni naista, jolla on elämässään muitakin tarpeita kuin äitinä oleminen. Elämä on paljon muutakin. Asia lienee niin, että äitiys ei katoa vaikka se hetkittäin jääkin hieman taka-alalle. Sitä ei kuitenkaan voi lopettaa, ei voi vaihtaa johonkin muuhun rooliin. Eikä sitä toki haluakaan vaihtaa, vaikka todella vaikeaakin toisinaan on. Haasteellisuus tuntuu liian monimutkaiselta. Kaikki tuo on kuitenkin jotain tarkastelua ja kasvua varten.

Saako äidiksi joskus tullut nainen sitten olla vain nainen? Onko lupaa saada elämäänsä lämpöä, välittämistä, rakkautta, seksiäkin? Onko lupa nostaa tasavertaisen ihmissuhteen kaipuu esiin? Vai kuuluuko äidin pidättäytyä kaikesta niin kauan, että kaikki lapset ovat omillaan maailmalla? Voiko siinä vaiheessa sitten siirtyä suoraan mummon rooliin ja jäävätkö nuo naisen maailman kokemukset edelleenkin odottamaan? Onko naiseuttaan etsivä ja kaipaava nainen hyvä äiti? Tai edes kelvollinen äiti ? Keskinkertainen? Ylipäätään edes ihminen?

Olen omalla kohdallani tullut siihen tulokseen,että on minulla oikeuteni parisuhteeseen ja naiseuteen, rakastetuksi tulemiseen. Tuo voimaa arkiseen äitiyteenkin se, että muut osat elämästä ovat hyvin. Joku hoivaa äitiäkin muutoin kuin lapsen näkökulmasta, olkoon se lapsi minkäikäinen tahansa. On aika opetella tervettä itsekkyyttä. Aika opetella rakastamaan itseäni enemmän. Aika antaa sisäisen voimani kasvaa ja tulla vapaana esiin. Siellä aavalla taivaltaessani kätkin niin paljon sielun syvyyksiin. Enää sitä ei tarvitse tehdä. On aika puhdistaa ja puhdistautua. Aika opetella elämään omaa elämää - se ei tarkoita sitä ettenkö ole omiani varten aina. Olen. He tietävät sen vaikka välillä unohtavat sen perusopin, jota olen heille aina toistanut.

Eilen oli hieno keskusteluhetki kotona. Tyttäret saivat kuulla matkakertomusta ja puhuimme monista asioista ja monista ihmisistä, jotka ovat matkallamme olleet vaikuttamassa. Itkettiin ja naurettiin. Saatiin varmuutta siihen, että olemme edelleen me. Minä olen minä vaikka sydämessäni asustaakin uusi ihminen, mies.
Vanhemmuus on raastavan haastava pesti ja siihen ei ole olemassa koulutusta. Raskaita hetkiä tarjotaan monesti taipaleella. Hetkittäin olen kysynyt, että eivätkö nämä koetut asiat jo riitä, vai vieläkö tätäkin tarvitaan. Vielä. Sillä minulla ja heillä on paljon käsittelemättömiä asioita, heillä enemmän ja minullakin yllättävän paljon. Silti sitä on turvallista käydä läpi. Rinnalla on turvallinen ihminen, joka on kokenut ihan erilaisia asioita, julmiakin kohtalonkäänteitä. Rinnalla on ne omat rakkaat lapset, vaikka he ovat samalla myös etäällä. Tämä uusi ihmiseni on nostanut jälleen perheen ja sen merkityksen ihan uuteen ulottuvuuteen. Ulkomaalaisten tapa osoittaa välittämistään omaa perherttään kohtaan on niin hienoa, että siitä meillä suomalaisilla on opiksi otettavaa, paljonkin.

Heidän jakama rakkaus tarttuu. Nousee kaipuu osoittaa oman perheen jäsenille samanlaista välittämistä.
Tehkäämme siis niin. Kipujenkin keskellä.

 Päivääkään en vaihtaisi pois. Olen matkani aikana tiedostanut jatkuvasti asioita, joita on ollut syytä korjata toiseksi. Monia seikkoja olen saanut muutettua, olen kasvanut ihmisenä ja äitinä. Olen muuntunut lepsummaksi mutta siihenkin on omat hyvin selkeät syynsä.

Olen äitinä joutunut monesti seisomaan sen tosiasian edessä, että en osaa enkä tiedä. Minulla ei ole taitoja.
Olen monesti pyytänyt anteeksikin taitamattomuuttani.
Ilokseni huomaan, että olen myös osannut ottaa opikseni vaikka välillä huomaan olevani alkupisteessäkin joidenkin asioiden kanssa.
Matkani jatkuu. Kipuileva kasvuni jatkuu.
Rakkauteni löytää uusia ulottuvuuksia niin äitinä kuin aikuisena naisena.

Mitä kaikkea elämällä onkaan minulle tarjota?
Uteliaana sitä kohden...aina vain.