Maaliskuun tyttölapsena rakastan kevään voimallista heräämistä. Iän karttuessa olen huomannut olevani entistä enemmän ilahtunut luonnon uudesta kierrosta. Siitä, miten se kertoo elämän mahdollisuuksista. Uudelleen yrittämisen hienoudesta. Uskosta omaan tekemiseen ja onnistumiseen. Aidosta uskosta omaan oikeudellisuuteen kasvaa ja kehittyä, kehittää ympäröivää ympäristöä. Aina vain. Talvi toisensa jälkeen. Silloinkin kun viisaat ennustukset näyttäisivät huonoilta, heikoilta, mahdottomiltakin. Luonto ja kevät eivät kuuntele viisaiden ennustuksia. Ne kuuntelevat itseään. Ja toteuttavat sitä - itseään. Siinä meille jokaiselle opittavaa. Tutkiskelun paikkoja siitä, mikä mahtaisi olla se oma sisin halumme ja miten sen toteuttaa vaikka kaikki todennäköisyydet taistelisivat tekojamme ja halujamme vastaan. Hyvin monissa asioissa halu, tahto, ihmisen mieli ja sydämen polte on niin voimallista, että sillä siirretään vuoriakin. Sitten hengähdetään ja jatketaan, nautitaan siitä mitä ympärillä on ja siitä, mitä sisällä sielun sopukoissa on.
Sisareni pohti blogissaan Elämisen sietämätön keveys, vanhenemista
http://kuumakooma.blogspot.fi/2014/02/elamisen-sietamaton-keveys-vanheneminen.html
ja aika mukavin kääntein pohdiskelikin. Olen häntä reilusti vanhempi ja huomisen syntymäpäiväni kunniaksi tarkastelenkin tätä samaa vanhenemisen teemaa omasta kokemuspohjastani. Naamastani löytyy ryppyjä, ruttuja, monttuja, patteja, rosopintaa ja elämän pieksämää kulutuskortin kuvaa, värivirheitä ja värittömyyttä, suoraan sojottavaa ripseä, olemattomat kulmat vääriin kohtiin kasvavilla karvoillaan. Kilometrejä on tullut. Ei tosin samasta syystä kuin missä yhteydessä tätä kuvannoivaa ilmaisua usein kuulee käytettävän. Omat kilometrini eivät ole täyttyneet alkoholin suurkulutuksen myötä, eivät reippaasti discoissa vietettyjen vuosien eikä tupakoinnin tuoman riemun myötäkään. Olen ollut täysabsolutisti elämäni ensimmäiset 35 vuotta, 100 %nen passiivitupakoitsija elämäni ensimmäiset 17 vuotta, sitten 50 %nen passivisti, vapautuen passiivisen tupakoinnin saloista kymmenen vuotta sitten. Naamassa ja koko komeassa vartalossani näkyvät kilometrit ovat peräisin vuosikymmeniä jatkuneista liian vähäunisista lyhyistä öistä, huonoista elämäntavoista, liiasta sokerista ja rasvasta, uskomattomasta määrästä valkeaa jauhoa, liian vähästä liikunnasta ja laiskuudesta. Tyhmyydestä näkyvät kilometrit eivät johdu - olen aina karsastanut sitä, että lihavia pidetään tyhminä... Joku sävy on kaikella arjen keskellä mahdottomuudeksi luodulla elämällä - silloin aikanaan - tänään puhutaan puhtaasta laiskuudesta.
Naamastani näkee myös ne miljoonat nauruminuutit joita elämääni on toki sisältynyt, luojan kiitos, naurua on aina riittänyt. Vaikeinakin aikoina. Elämä on tarjonnut surua yllin kyllin. Murhetta roppakaupalla. Huolta sen verran kuin äidin sydän jaksaa kantaa. Tiukkuutta, niukkuutta, vastamäkiä. Mutta. Se on tarjonnut myös valtavan määrän rakkautta. Monenlaista rakkautta. Elämänsisältöjä lasten muodossa ja monien muidenkin asioiden kautta. Elämä on tarjonnut iloja, joita ei voi sanoin kuvat. Sitä, kun naapurissa asuva äiti-ihminen on katsonut, että tarvitsen perheelleni apua ja hän on sitä minulle järjestänyt...niitä ilon, kiitollisuuden ja helpotuksen kyyneleitä. Sitä kiitollisuuden määrää kaikkiin suuntiin ei voi kuvailla. Itkevä posteljooni Ylivieskalaisen kerrostalon rappukäytävässä olkoon sen tunnelman ikoni, ihmisten hämmästyneiden ilmeiden seuratessa työnsä tekijää.
Elämä on tarjonnut koko valtaisan tarjontansa elämän tärkeimpien asioiden oppimiseksi ja löytämiseksi, sisäistämiseksi ja valintojen tekemiseksi. Olen ollut etuoikeutettu saadessani kaiken hyvän ja haasteellisuudenkin oppimatkalleni. Ulkokuoreni on elämänkilometrien runtelema mutta sisäisesti olen kaunis, kellun kauneudessa, kirkkaassa kullan värisessä valossa, takkatulen lämpöä hehkuvassa ympäristössä. Tunnen suurta sisäistä varmuutta, rakkautta jota voin ottaa vastaan ja jakaa toisille. Myötätuntoa ja vierelläkulkijan osani on osa minua. Elämä on opettanut, että on hetkiä, jolloin edes joku ihminen, edes pienen hetken ajan, kun hän aidosti ja aidoimmillaan on juuri siinä - vierellä - kuunnellen, ymmärtäen, lohduttaen tai nauraen...että se on monesti SE tärkein hetki. On kunnia saada olla osa tuota hetkeä.
Olen onnellinen siitä, että olen saanut oppia tätä elämän tärkeimpien salaisuuksien merkitystä ja sen toteuttamista omassa ja toisten elämässä.
Olisin halunnut olla kaunis. Sellainen kuin ihana siskoni on. Sellainen, jonka silmistä saa upeat meikillä vaikka ne ovat uskomattoman kauniit ilmankin. En ole sellainen, en ole koskaan ollutkaan. Olisi ihanaa, kun käteni olisivat sirot ja sileät, kauniilla kynsillä ja kynsinauhoilla varustetut. Ne eivät ole. Niillä on tehty liikaa fyysistä työtä pakkasessa ja helteessä, virutettu vedessä ja myrkyissä, revitty nauloissa ja hiekassa. Kovin ne ovat leveätkin ja sormet ovat lyhyen lännät, kynnet kasvavat epäsymmetrisesti. Mutta. Nämä kädet toimivat. Ne ovat ilolla palvelleet minua. Ovat mahdollistaneet terveyttä ja ruokaa minulle, lapsilleni , perheeni miehille ja muille sukulaisille. Tuhannet suomalaiset ovat saaneet postinsa säällä kuin säällä kotiinsa. Monen monet helpotusta lihaskolotuksiinsa ja muihin terveydellisiin vaivoihinsa. Näillä käsillä olen tarjonnut halauksia lukemattomille ihmisille ja kaikki ovat siitä pitäneet, saaneet voimaa itselleen. Kuten itsekin antajana olen ollut myös saaja. Käteni näyttävät vanhan naisen käsiltä, iho kertoo totuuden - se on palvellut minua pienestä keskostytöstä tähän päivään pian 43 vuotta....näyttävät siltä kuin matka olisi kestänyt ainakin 53 vuotta. Mutta. Ne ovat minun käteni. Minun ihoni. Ne ovat parasta mitä minulla on.
Yhdyn sisareni toteamukseen vuosikymmenten kriiseistä - niitä ei ole ollut. Ei niitä naistenlehtien viljelemiä kriisivuosia. Ei ole ehtinyt olla. Elämä on ollut tasaista kriisiä piittaamatta vuosiluvuista. Täyttä elämää kaikissa värisävyissään. Olen toteuttanut elämässäni hyvin monia suuria ratkaisuja. Olen päättänyt selviytyä ja olen selviytynyt. Olen vaihtanut ammattia ja jättänyt turvallisen leivän Itellan suuressa sylissä heittäytyen pätkätyöläiseksi. Se on ollut antoisaa opiskeluajasta tähän päivään saakka - eikä tulevaisuuskaan pelota. Ei se ole pelottanut ennenkään mutta elämääni eläneenä ei mikään enää pelota. Elän asiat silloin kun tulevat kohdalleni. Otan vastaan nöyrästi mutta en enää suostu olemaan se kynnysmatto, johon kengät vain pyyhitään ja siirrytään eteenpäin. Minulle kaikki on mahdollista. Asiat ovat joskus haasteellisia mutta silti mahdollisia. Täytyy vain lujasti uskoa kaikkeen siihen mitä oikeasti haluaa. Kuten keväällä luonto tekee. Se uskoo selviytymiseen ja onnistumiseen.
Vuosikymmenistä elänen tällä hetkellä yhtä parhainta. Kun nainen täyttää 40, häneltä tipahtaa kaikki suorittamisen taakka. Enää ei ole tarvetta olla se, jonka on miellytettävä muita, eikä vähiten miehiä. Enää ei tarvitse käyttäytyä sovinnaisesti. Nyt saa käyttäytyä siten kuin elämän tuoma viisaus on opettanut. Saa olla aidosti oma itsensä ja se meidänkin yhteiskunnassamme hyväksytään, tässä iässä. Sanotaan,että ikä tuo varmuutta. Hyvin monissa asioissa kyllä. Sitä oppii luopumaan monista asioista, asettamaan ne arvoiseensa lokeroon oman elämän arvokartassa ja tärkeysjärjestyksissä. Ikä tuo varmuutta, joka hehkuu läpi kilometrien kuluttaman naaman ja fyysisen olemuksen. Vastapeluritkin näkevät pintaa syvemmälle - ja se on kuulkaas todella hienoa! Suosittelen. Kannattaa ilolla ylittää neljänkympin viiva. Elää täysillä eteenpäin, sillä päiviemme määrää ei ole kerrottu. Alan olla sinut ulkoisenkin olemukseni kanssa. Totta. Haluaisin olla jotain muuta kuin olen, hyvin monesti, mutta olen realisti. Laiskana mukavuudenhaluisena neljäkymmentäkaksivuotiaana en ole vielä niin motivoitunut muuttamaan elämäni tapoja, että muokkaisin ulkoisen habitukseni vastaamaan sisäistä minääni. Ehkä se olisi hitusen pelottavakin muutos...herra tietää, josko neljäkymmentäkolmevuotiaana sitten toteutan elämäntaparemontin.
Syntymäpäiväni aattona olen antanut itselleni lahjaksi harmaaksi maalatut pesuhuoneen kaapinovet. Huomenna haen niihin jotkin jäätävät vetimet! Olen ilahduttanut itseäni imuroimalla kotini ja järjestelemällä tytärteni huoneet. Aamuksi kahvi on ladattuna keittimeen ja huomaamatta se valmistuu minulle kun menen koiraystäväni kanssa pellolle ulkoilemaan. Nauttimaan maaliskuisesta uudiselämästä. Huomenna aion hemmotella itseäni valmiilla ruualla, jota en aio enää huomenna valmistaa, vaan aion vain nautiskella koko päivän sen tuomista energioista. Hemmottelua lienee myös työkaverin minulle leipoma kuivakakku, jota jo maistoin - se oli herrrkullista. Ja pitkästymistä torjun saunan lauteiden petsaamisella.
Vanheneminen on hienoa. Se on armollisuutta itseä ja maailmaa, elämää kohtaan. Se on nautintojen ja onnen aiheiden löytämistä arjen pienistä asioista.
Mummuikää odotellen. Ikääntymisiin <3
наздраве !!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti