Äidin tunnemaailmaa

Olen viime kuukausien aikana pohtinut ihmisyyttäni ja äitiyttäni, niiden suhdetta toisiinsa, niissä kehittymistä tai taantumista. Toimintaani äitinä, toimintaani ihmisenä - naisena. Olen aikanaan tiennyt tämän ajan tulevan ja se odottavan aika on mennyt yllättävän äkkiä. Elämäni lasteni kanssa ei ole ollut harmitonta likimainkaan aina. Ei se sitä liene kenelläkään. Jo nuorena äitinä tiesin senhetkisten valintojeni johtavan joku päivä syvällisiin pohdintoihin, repiviin keskusteluihin. Oli selviydyttävä tuulesta ja myrskystä, oli jatkettava matkaa vaikka avojaloin seisoin resuinen mekko ylläni lasteni kädet käsissäni ja edessäni loputon metrinen hanki. Määränpää oli siellä jossain, niin olin kuullut. Kylmä ja hyytävä tuuli puhalsi vasten ihoani. Huuleni olivat haavaiset rohtumista, kehoni runneltu ja piesty, silmäni verestivät väsymystä ja epätoivoa. Olin siinä yksin yksinäisenä. Vastaamassa maailman haasteisiin. Samaan aikaan ympärilläni oli kaikki se hyvä ja rakastettava, kaikki se jonka vuoksi olin valmis taittamaan sen kylmän matkan jäätävässä hangessa koettaen suojella lapsiani paleltumiselta. Koettaen lämmittää heidän sydämiinsä toivonkipinän.

Nyt olen sen loputtoman aavan toisella laidalla. Pysähtyneenä. Kuulemassa matkakokemuksia ja jakamassa niitä. Monet niistä ovat raastavia, sydämeni repeilee vereslihalle haisten mädälle. Sydämeni tuska on kuvailematon, lapseni on kokenut asioita, joita ei saisi osua kenellekään. Huudan tuskasta sisälläni. En ole äitinä tiennyt. En ole ÄITINÄ tiennyt...en ole voinut suojella lastani, en ole ollut puolustamassa häntä, en ole ollut estämässä kauheuksien tuloa lapseni lähelle ja elämään. Tätä tuskaa en osannut etukäteen odotta. En osannut kuvitella, miten se äidin sielua repii ja polttelee...vaikeaa edes kuvailla, mutta kun tuntuu sille, että et voi kuin heittäytyä polvillesi ja huutaa itkuhuutoa ja kipu vain säilyy, se ei kaikkoa. Kysymykset nousevat esiin; kuka, missä, milloin, miksi... ja se suurin kysymys, ehkä jopa syytös; minä en ole voinut suojella lastani tällaiselta kokemukselta. Ei nosta onnistumisentunnetta eikä aiheuta ilon kiljahduksia. Olen epäonnistunut. Monenneko kerran, en ole pysynyt laskuissa mukana mutta ehkä näitä ei edes lasketa.

Saman hyytävän aavan tällä laidalla ovat ne muut lapset. Jokaisella on jonkintasoisia vammoja. Joku on palelluttanut varpaansa ja korvansa, jollakin on kyynelet jäätyneet silmiin ja itkut ovat jääneet itkemättä. Ne painavat sisintä tänä päivänä. Joku on joutunut kantamaan toisten taakkaa, minunkin matkatavaroitani niin, että pienen ihmisen matkasta on tullut liian työläs, voimat on viety ja äidin vaativat askeleet siinä liian korkeassa ja kylmässä hangessa ovat vaatineet jatkamaan uudestaan ja aina vain. Se, että äitinä olen koettanut sulattaa polkua, jota pitkin olisi ollut helpompi kulkea, se ei ole toteutunut. Maa ei vihertänyt matkalla kuin paikoittain. Varsinkaan silloin kun taakkaa oli lastattuna jokaiselle enemmän kuin olisjaksanut kantaa, silloin hankikin oli vahvimmillaan ja tuuli oli hyytävää.... se mikä meitä kuitenkin kantoi oli rakkaus. Rakkaus toisiamme kohtaan. Teimme sen toistemme vuoksi. Valtavalla halulla auttaa rakkaimmat mahdollisimman vähillä vaurioilla perille. Se on kantanut, se on auttanut mutta se on myös jättänyt varjoonsa sen, ettemme kukaan osanneet rakastaa itseämme. Emme niin kuin hyvä olisi ollut. Tänään opettelemme sitä.

Taaksepäin katsoessani näen saman aavan. Sen keskellä ja laidoilla on uurteita joita askeleeni ovat jättäneet, taistelutantereita joihin on jäänyt verisiäkin jälkiä, raskaita jäähyväisiä rakkaimmista ihmisistä. Paikoitellen polun varrella seisoo ihmismassoja nauraen edelleen hyvin äänekkäästi, pilkallisestikin,kantaen käsissään kiviä, joilla voivat aloittaa kivittämisensä heti kun joku yllyttää tai antaa luvan. Olen kulkenut läpi senkin sateen, olen silti hengissä vaikka ruhjeisena kuljenkin. Taaksepäin katsominen antaa minulle kerrottavaa noille pienille lapsilleni, joista on kasvanut nuoria aikuisia. Vaikka he ovatkipujen aikana olleet rinnallani, he eivät ole nähneet kaikkea - eikä heidän tarvitsekaan. Hehän näkevät minut äitinä, vain ja ainoastaan äitinä. Heidän omana ainoana äitinään. Kaikkine vikoineen ja voimineenkin.

Nykyisessä elämäntilanteessani olen käynyt keskustelua lähinnä itseni kanssa. Olin unohtanut, että aikuisetkin laspeni näkevät minut edelleen vain äitinä. Kaikessa on aina mukana se äiti-sävy. He eivät pysty erittelemään minusta äitiä ja ikäistäni naista, jolla on elämässään muitakin tarpeita kuin äitinä oleminen. Elämä on paljon muutakin. Asia lienee niin, että äitiys ei katoa vaikka se hetkittäin jääkin hieman taka-alalle. Sitä ei kuitenkaan voi lopettaa, ei voi vaihtaa johonkin muuhun rooliin. Eikä sitä toki haluakaan vaihtaa, vaikka todella vaikeaakin toisinaan on. Haasteellisuus tuntuu liian monimutkaiselta. Kaikki tuo on kuitenkin jotain tarkastelua ja kasvua varten.

Saako äidiksi joskus tullut nainen sitten olla vain nainen? Onko lupaa saada elämäänsä lämpöä, välittämistä, rakkautta, seksiäkin? Onko lupa nostaa tasavertaisen ihmissuhteen kaipuu esiin? Vai kuuluuko äidin pidättäytyä kaikesta niin kauan, että kaikki lapset ovat omillaan maailmalla? Voiko siinä vaiheessa sitten siirtyä suoraan mummon rooliin ja jäävätkö nuo naisen maailman kokemukset edelleenkin odottamaan? Onko naiseuttaan etsivä ja kaipaava nainen hyvä äiti? Tai edes kelvollinen äiti ? Keskinkertainen? Ylipäätään edes ihminen?

Olen omalla kohdallani tullut siihen tulokseen,että on minulla oikeuteni parisuhteeseen ja naiseuteen, rakastetuksi tulemiseen. Tuo voimaa arkiseen äitiyteenkin se, että muut osat elämästä ovat hyvin. Joku hoivaa äitiäkin muutoin kuin lapsen näkökulmasta, olkoon se lapsi minkäikäinen tahansa. On aika opetella tervettä itsekkyyttä. Aika opetella rakastamaan itseäni enemmän. Aika antaa sisäisen voimani kasvaa ja tulla vapaana esiin. Siellä aavalla taivaltaessani kätkin niin paljon sielun syvyyksiin. Enää sitä ei tarvitse tehdä. On aika puhdistaa ja puhdistautua. Aika opetella elämään omaa elämää - se ei tarkoita sitä ettenkö ole omiani varten aina. Olen. He tietävät sen vaikka välillä unohtavat sen perusopin, jota olen heille aina toistanut.

Eilen oli hieno keskusteluhetki kotona. Tyttäret saivat kuulla matkakertomusta ja puhuimme monista asioista ja monista ihmisistä, jotka ovat matkallamme olleet vaikuttamassa. Itkettiin ja naurettiin. Saatiin varmuutta siihen, että olemme edelleen me. Minä olen minä vaikka sydämessäni asustaakin uusi ihminen, mies.
Vanhemmuus on raastavan haastava pesti ja siihen ei ole olemassa koulutusta. Raskaita hetkiä tarjotaan monesti taipaleella. Hetkittäin olen kysynyt, että eivätkö nämä koetut asiat jo riitä, vai vieläkö tätäkin tarvitaan. Vielä. Sillä minulla ja heillä on paljon käsittelemättömiä asioita, heillä enemmän ja minullakin yllättävän paljon. Silti sitä on turvallista käydä läpi. Rinnalla on turvallinen ihminen, joka on kokenut ihan erilaisia asioita, julmiakin kohtalonkäänteitä. Rinnalla on ne omat rakkaat lapset, vaikka he ovat samalla myös etäällä. Tämä uusi ihmiseni on nostanut jälleen perheen ja sen merkityksen ihan uuteen ulottuvuuteen. Ulkomaalaisten tapa osoittaa välittämistään omaa perherttään kohtaan on niin hienoa, että siitä meillä suomalaisilla on opiksi otettavaa, paljonkin.

Heidän jakama rakkaus tarttuu. Nousee kaipuu osoittaa oman perheen jäsenille samanlaista välittämistä.
Tehkäämme siis niin. Kipujenkin keskellä.

 Päivääkään en vaihtaisi pois. Olen matkani aikana tiedostanut jatkuvasti asioita, joita on ollut syytä korjata toiseksi. Monia seikkoja olen saanut muutettua, olen kasvanut ihmisenä ja äitinä. Olen muuntunut lepsummaksi mutta siihenkin on omat hyvin selkeät syynsä.

Olen äitinä joutunut monesti seisomaan sen tosiasian edessä, että en osaa enkä tiedä. Minulla ei ole taitoja.
Olen monesti pyytänyt anteeksikin taitamattomuuttani.
Ilokseni huomaan, että olen myös osannut ottaa opikseni vaikka välillä huomaan olevani alkupisteessäkin joidenkin asioiden kanssa.
Matkani jatkuu. Kipuileva kasvuni jatkuu.
Rakkauteni löytää uusia ulottuvuuksia niin äitinä kuin aikuisena naisena.

Mitä kaikkea elämällä onkaan minulle tarjota?
Uteliaana sitä kohden...aina vain.

Huojentavaa oloa ja mööpelivalssia

http://www.youtube.com/watch?v=kq5A34EGIAY&list=RD_47pTYPGpy4

Päivääni on mahtunut monenlaista touhua ja tunnelmaa. Alkuaan minulla piti olla vapaa päivä töistä. Sain kuitenkin kutsun töihin ja päiväni olikin vaihteleva ja kiireinen. Silti täynnä hyväntuulisia kohtaamisia. Rakastan kyllä työtäni, niin kaikkia niitä ihmisiä joita tapaan potilaina kuin ihastuttavia työkavereitakin. Mikä persoonien ja elämänkokemusten sekamelska se onkaan.

Ystävättäreni meni tänään naimisiin komistuksensa kanssa. Nainen joka vannoi, ettei koskaan enää...ja niinpä vain hänestä tuli rouva. Pienet, sievät ja mukavat pippalot. Sovimme elävämme haaremielämää, ja sitten mietimmekin sitä, että miten herkästi arvostelemme haaremikäytäntöä muualla maailmassa. Sehän saattaisi olla ihan toimivakin systeemi. Joillekin. Ei minulle. En olisi valmis jakamaan kaikkea omaani. En omaa miestäni, saati jäisi odottelemaan, missä asemassa olisin hänen maailmassaan, ei ei, ei ole minun juttuni.

Arvostuksesta tai asemasta tulikin mieleeni keskustelu, jonka kävin tänään poismuuttaneen mieheni kanssa. Keskustelu oli ensimmäinen moneen kuukauteen ja oli kyllä todella hyvä keskustelu. Siitä jäi hyvä mieli ja asiat saatiin kerralla toimivaan uomaansa. Ajatukset asioiden hoidosta olivat samansuuntaiset molemmilla. Jäi tunne, että tästä erillään elämisestä tulee hyvä ja voimme kaikki paremmin kuin yhdessä. Alamme rakentaa hyvää kaveruus-ystävyyssuhdetta. Kun kuitenkin makustelin hänen sanomisiaan, niin ne olivat pitkälti slouganeita joita hän tiesi minun haluavan kuulla. Mukana oli myös lausahdus, joka jätti tilaa miettimiselle:"...nämähän ovat vain asioita, jotka tulee hoitaa, elämässä on paljon tärkeämpiäkin asioita, joita murehtia..." Puhuttiin kuitenkin parisuhteen päättymisestä.Minusta ja hänestä - meistä. Hänen maailmassaan se on vain yksi asia kaikkien muiden maailman asioiden, sopimusten joukossa. Vai onko? Vai oliko se vain lause, jota hän viljelee kaikkialla? Toisaalta se flegmaattisuus, johon olen törmännyt, tukee tuota lausetta. Tällainen suhde ei ole ollut häntä varten. "Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita." Tuo lause helpotti kummasti oloa. Enää ei tuntunut sille, että olen tarinan roisto kun olen laittanut rattaat pyörimään. Toi realismin eteeni ja sen tunteen jonka olin kyllä tuntenut todeksi jo niin monesti.

http://www.youtube.com/watch?v=bT6yAHe4KxI
Iloa tuotti tieto siitä, että asiat tulevat hoitumaan jatkossakin kohtuu vaivatta. Myös siitä olin iloinen, että hän viimein muuttaa pois kotoani omaan kotiinsa. Vastahan eilen ihmettelin, miten hän viihtyy tällaisessa ilmapiirissä. Sain virtaa ja olen palannut takaisin rakkaimman harrasteen pariin. Mitäkö se on? No mööpelivalssia. Huonekalut alkoivat vaihtelemaan paikkojaan saman tien. Olisin valmis muokkaamaan huonejärjestyksetkin uusiksi, vaan jos nyt alkuunsa laitellaan vain mööpelit uusiin asetelmiin. Ajattelin vielä illan päälle muokata makuukamarini uuteen uskoon. Se on nykyään enää minun huoneeni. Tulkoon siitä sen näköinenkin. Huomenissa kiertänen kirppareita katsomassa, olisiko siellä jotain sisustuksellista ja halpaa tarjolla. Kukat ovat päässet kurjistumaan ihan todella. uusia pitää hommata, jotta viidakkoni pääsee jälleen rehottamaan ja hoitamaan meitä siinä samalla. P.S kynttilöitä ja kukkia saa tuoda... =)


http://www.youtube.com/watch?v=eak9OBgSArk
Itku on ihmisellä kovin lähellä. Miten suuri se stressin määrä oli ollutkaan ennen tätä päivää? Valtaisan kevyt ja ilahtunut olo tuli asioiden selviämisestä. Huojentumisen tasosta kertonee se, että itkuakin on asian tiimoilta piisannut. Välillä mukana on ollut valtaisa väsymyksen tunne ja välillä kevyen iloinen helpotus. Uskonpa, että uni maistuu jahka sänkyyn pääsen. Tällä hetkellä en tiedä, pelottaako tulevissa ajoissa mikään. Varmasti vaikeuksiakin on luvassa mutta uskon selviytyväni kaikesta kohtuudella ja paremminkin. Se mistä tiedän nauttivani on vapauden tunne. En ole velvollisuuksien vanki. En tee asioita siksi, että ne ovat muista ihmisistä tärkeitä tai että muut ihmiset pitävät minua hyvänä ja ihastuttavana ja kaikkena sinä, miksikä he minut mieltävät. Olen toki edelleen sama vanha minä mutta en suorita enää toisten takia. Uudet ja jotkin vanhat seikat pääsevät nousemaan takaisin pinnalle, voin tehdä niitä niistä nauttien. Jää nähtäväksi mitä kaikkea elämääni sisältyykään jatkossa.

http://www.youtube.com/watch?v=VgvI3YE4UAc
Kiitollisena kaikesta kokemastani jään odottamaan tulevia aikoja. Tai en sittenkään. Elän aina vallitsevaa hetkeä ja koen sen mitä se milloinkin antaa kohdallaan, en jää odottamaan. Opettelen elämään. Visioita on. Ajatuksia siitä, että ystävät tulevat luokseni useammin kuin vuosiin. Kotini ovet ovat avoimet läheisilleni. Kotini valmistautuu eläväisen kulttuurin saapumiseen, odotan grillijuhlia ja iloisesti pulisevaa porukkaa. <3
Monet talakootkin olisi edessä... Koko elämä on edessä. Rakkautta ja virtaavaa energiaa, raikasta tuulta ja elävän tulen lämpöä, toisen ihmisen välittämistä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Näitä toivotan sinulle ja minulle. Olemme tärkeitä. Olemme rakastettuja. Olemme ainutlaatuisia.

Elämä on valintoja vol 1

Arkemme koostuu jatkuvista valinnoista. Arkisia asioita emme vain monestikaan miellä omaksi valintaprosessinsa tulokseksi. Ainahan voisi liki kaiken tehdä toisinkin. Omia tapojani toimia eroprosessin aikana olen pohtinut monestikin. Viimeisimmät ajatukseni itsestäni nousivat tänään työpaikalla ihanien työkavereideni kommenttien jälkeen. Jotenkin en ollut edes koskaan asiaa tullut ajatelleeksi....sentään eroamisen ammattilainen...

Muuan työkaverini tarkisti naamakirjapäivitystä lukeneena, että oliko hän ymmärtänyt tekstini oikein - että olen laittamassa entiselle miehelleni hänen uutta vanhaa asuntoaan valmiiksi kalusteineen kaikkineen? Toinen edellisen työpaikkani työkaveri eilen ihmetteli samaa hieman pehmeämmillä sanoilla, hän totesi,että olet sinä hyväsydäminen kun noin valmiiksi teet.Riittäisi kuulema kun vain laitettaisiin osoitteet uusiksi.

Jäin pohtimaan omaa toimintaani. Tarvitseeko minun tehdä toiselle valmista? Mitä ovat ne syyt miksi toimin näin? Onko minulla syitä ja jos on, niin millaisia? Tekisikö hän samoin minulle? Yksinkertaisuudessaan vastaus kaikkeen on ei. Eihän minun tarvitse tehdä aikuiselle ihmiselle kotia valmiiksi muualle, hän kun ei näytä omatoimisesti edes olevan lähdössä. Mitä ilmeisimmin joku rumasanailu on vielä edessä, jotta lopullinen napanuoran katkaisu tapahtuu. Siinäpä se vinkki siihen, miksi ehkä olen huomaamattani tehnyt kaiken liiankin valmiiksi. Suhteemme on enemmänkin äiti-poikasuhde. Ollut sitä varmasti aina, tai ainakin vuosien saatossa minusta on tullut puolisoni äitihahmo. En ole hänen vaimonsa ollut enää aikoihin, vaan se ihminen joka huolehtii kaikesta hänen elämässään. Ja se näyttää jatkuvan edelleen. Olisiko minun aika katkaista napanuora? Ihan itseni takia. Hänenkin takiaan. Josko se päälle 50 vuotias mies jo alkaisi kokeilla omia siipiään? Minun nuoret poikani, miehenalut selviytyvät omillaan. Ja karkeimmillaan, minullahan on jo nuo omat pojat ja hänellä on oma äiti - joten roolit palautukoot omiin uomiinsa.

Tarkasteltuani omia syitäni ja tunteitani, on myönnettävä, että en ole luottanut hänen tekemiseensä ja selviytymiseensä. Tuskinpa hänen pahaaoloaan helpottaa se, että koti on valmiina. Oleneko hänen edes paha olla? Mitä uskottavimmin tämä eroratkaisu on helpotus hänellekin. Hän on enemmänkin erakko ja sinkkuluonteinen ihminen kuin parisuhteessa eläjä. Omien tuntemusteni tutkiskelu on edelleen paikallaan. Jos hoivaviettini meinaa jäädä päälle aikuisen miehen kohdalla, niin minulla on lienee aikaa jonka voisin suunnata itseni hoitamiseen ja itseni kuntouttamiseen. Se on uusi asia elämässäni, oma aika ja omat harrastukset. Jostain olisi aloitettava jotta koukuttuisin mukavasti ja alkaisin elää itselleni. Minusta kuoriutuisi uudenlainen minä.

Kysyin itseltäni myös sitä, että teenkö tämän kaiken helpottaakseni syyllisyyden tuntoani? En aivan puhtaasti tunnista syyllisyyttä. Ehkä hitusen siitä, että en ole tyytyväinen tähän elämään mitä elo hänen kanssaan tarjoaa ja se on ihan puhtaasti itsekästä tyytymättömyyttä. Minulla on silti kaikelle hyvät perustelut. Elämästäni kuitenkin puuttuu niin paljon. Niin monia perusasioita, joita jokainen on oikeutettu saamaan ja antamaan, kokemaan ja elämään. Kukaan muu ei kohdallani tee ratkaisuja kuin minä ja siksipä olen aikanaan päätynyt tähän eroratkaisuun. Puhuminen ja asioiden markkinoiminen ei ole tuottanut tulosta. Silloin vastaukset löytyvät tämän tyyppisistä ratkaisuista. Jonkun on oltava se, joka uskaltaa ja kantaa vastuunsa omista ajatuksistaan, omista ratkaisuistaan ja ottaa vastaan sen mitä tuleman pitää. Mainittakoon, että elämääni tullut uusi ihminen ei ole mitenkään alkuunpanija näissä ratkaisuissa, eikä syy mihinkään. Asiat ovat vuosia sitten alkaneita ja prosessi on ollut pitkä ja tarkoin harkittu, monia muutoksiakin siihen on välillä tehty, joustoa haettu. Prosessit ja päätökset on tehty paljon ennen kuin tiesin hänestä mitään, ennen kuin olin ensimmäistä kertaa häntä tavannutkaan.
Olen pohtinut sitäkin, että tunnenko syyllisyyttä turhaan silloin kun sitä oikein itsestäni etsin? Vastaukseni siihen on kyllä, aivan turhaan.

Valinnat on tehtävä asia kerrallaan. Olen koettanut päästä tuon talossani asuvan miehen ajatuksiin mutta en ymmärrä niitä. Olen kääntänyt monesti tilanteet toisinpäin, jos minä olisin hän... Olisin niin monesti tehnyt jo toisin. Mutta. Hänen valintansa ovat hänen valintojaan. Minun valintani ovat minun valintojani. Olenhan elänyt kohtuu kouluttavan elämän. Kovista kokemuksista on kerta toisensa jälkeen pitänyt nousta ja etsiä tie ulos valoon. Olen ehkä ihmisenä vahvempi kuin hän. Ehkäpä jopa syön energioillani hänen elintilansa tai hän on nöyrtynyt olemaan äänetön yhtiömies. En tiedä mutta jotenkin ristiriitaista tämä kaikki on. Entistä ihmeellisemmän siitä tekee se, kun vertailen sydämeni valitun ihmisen elämää ja valintoja siihen mitä olen kotonani nähnyt ja kokenut.

Kyllä miehellä ja miehellä on eroa. Käsitykseni ylipäätään "ole mies" sanonnan sisällöistä on laajentunut ja muuttanut muotoaan. On herännyt kysyviä ajatuksia siitä, että ai tällainenko se oikea mies onkin... siinä on vielä selvitettävää. Sydämestäni toivon kuitenkin, että entiselle puolisollenikin elämä tarjoaa mukavuuksiaan ja hienoja hetkiä tulevaisuudessa, toivottavasti hänkin nauttii omasta elämästään. Tekee valintoja jotka vastaavat hänen sisäistä elämäänsä.

Minä olen päättänyt suunnata ajatukseni alkukesään ja ulkomaan matkaan, järjestän sen jotenkin. Parhautta olisi matka opmien tyttöjen ja Nikin kanssa. Suunnitelmiahan minulla jo on, joten niiden mukaan edetään =)

Ihmissuhteista; ystävyys ja Se Sydämen valittu

Olipa hieno hetki istahtaa ystävän kanssa kanelikahvin äärelle vaihtamaan kuulumisia työpäivän päätyttyä. Aika lensi siivillä ja tuntui, että eihän siinä juuri päästy asiaankaan, vaikka hetkeäkään emme istuneet tuppisuina. Kepoisan helppoa ja huoletonta jutustelua eri asioista. Joidenkin ihmisten kanssa on vain niin helppoa jutella pitkänkin tauon jälkeen.

Tämä ystävä on tullut elämääni sattumusten mutkien kautta. Tai ei niinkään, sillä en usko sattumiin vaan kaikella on tarkka tarkoituksensa. Hänen kauttaan olen aina saanut tarkastella elämää avarasti ja nähdä sen erilaisia sävyjä uudella tavalla. Siinä on ihminen joka tuo olemassaolollaan aina uskoa oikeaan rakkauteen, uskoa uuteen mahdollisuuteen, uuteen onnistumiseen ja antaa hyvän esimerkin siitä, miten ja miksi kannattaa aina vain olla täysillä mukana kaikessa elämään kuuluvassa. Sillä se saa joka on valmis myös antamaan.

Uskon, että tämä ystäväni on osa elämääni siksikin, että hän toisinaan osaa kyseenalaistaa ajatukseni ja sanani. Vielä useammin hyvin pienillä asioilla saa palaamaan ajatusten perimmäisiin lähtölokeroihin selkeyttämällä ajatuksiani. Kehoittaa jämäkästi unohtamaan liian herttaiset ja yliymmärtäväisen tyylini ajatella kaikesta ja kaikista hyvääkin parempaa. Silti riisutut ajatukset eivät ole ristiriidassa minuni kanssa, eivätkä asianikaan kanssa. Niistä vain riisutaan ne harhaanjohtavat jos ja kun ajatukset.Ne ajatukset, jotka sotkevat alkuperäisen ratkaisuni syyt ja seuraukset. Ne osat jotka johtaisivat turhaan itsesyytösten ryöppyyn. Ne, jotka eivät johda minnekään.

Ystäväni on ihminen joka lähestyy toisia hyvin suorasti. Se herättää silminnähden ihastusta ja kiinnostusta, luo jännitystä ja aina näyttää riittävän ihmisiä, jotka ovat valmiita kokeilemaan, saisivatko valloitettua ystäväni huomion itselleen. =) Se on huvittavaa joskin monella tapaa tervehdyttävää nähdä. Hänen suoruutensa voi olla myös pelottavaa, jos ei ole tottunut suoriin sanoihin ja tarkkaan katseeseen. Aitoutensa on ainutlaatuista ja suomalaisten miesten erityisluokkaa, hän osaa kohdella naisia naisina, yllättää, hemmotella ja uskoisin, että hän osaa kohdella naisiaan hienosti - sille se ainakin ystävän näkökulmasta näyttää.

Hän on niitä harvoja ihmisiä, joka ei ole laisinkaan ihmetellyt omaa onnellisuuttani toisesta kulttuurista saamistani kokemuksista, kohtelusta jota elämääni tullut mies minulle tarjoaa. Tämä ystäväni näytti hymyilevän hiljaisesti ja viisaasti tietävän mitä tarkoitin. Olen iloinen hänen viisautensa puolesta. Ja perun heti tässä yhteydessä yleistykseni suomalaisten miesten suhteen. Tokikin olen puhunut aina omista kokemuksistani ja niiden kohdalla on sanottava, että en ole kokenut samaa kuin tänä päivänä sen ihmisen kanssa, joka on osa minua ja elämääni.

Puhuimme myös parisuhteen koossa pitävistä asioista ja seikoista joilla parisuhdetta voidaan hoitaa liki huomaamatta. Pieniä arkisia tekoja, pieniä tai suurempia yllätyksiä silloin tällöin ja suurta keskinäistä kunnioitusta, pyyteetöntä halua palvella toista odottamatta ehdotonta vastapalvelusta itselle. Nämä ovat seikkoja joita olen nähnyt toteutettavan toimivissa ja arvostavissa suhteissa. Hemmottelu. Se on se sana, joka toimii aina ja kaikessa...Itsensä ja toisen hemmottelu, molemmat ovat hyvin tärkeitä ja kantavia seikkoja.





Mitä on omistamisen halu ja mustasukkaisuus?

Ovatko nuo yllä mainitut asiat sama asia? Miten joku ihminen ajattelee, että hänellä on oikeus omistaa toinen ihminen, omistaa toisen ihmisen elämän sisältöjä, ajatuksetkin? Perimmiltäänhän lienee kyse pelosta. Hylätyksi tulemisen pelosta. Yksin jäämisen pelosta. Kelpaamattomuudesta. Siitä, että tuolla toisella ihmisellä onkin mukavampaa ja onnellisempaa jonkun muun kuin minun kanssani. Mielikuvituksen ja harhaluulojen luomista kummituksista. Olen monesti joutunut vastaamaan kysymykseen, että luotanko omaan puolisooni, omaan elämänkumppaniini ja miksi? Hänhän on kaukana, elää yksikseen omaa elämäänsä, on vapaa tekemään mitä haluaa, on tullut muualta ja omaa ehkä erilaisen näkemyksen siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Ja hänhän on mies. Heikko mies, heikko elämän ja lihan houkutuksille. Mielenkiintoisia ryhmittelyjä asioiden suhteen ( vainko miehet ovat heikkoja ja oikeutettuja "sortumaan" ). Ensinnäkin on helppoa vastata, että luotan häneen. Minulle se ei ole oikeastaan edes vaikeaa, sillä olen jo elänyt todeksi sen, että parisuhde perustuu vapaehtoisuuteen. Ihan kuin kaikki muutkin ihmissuhteet. En minä voi omistaa ihmistä, jonka kanssa viihdyn ja jota kohtaan tunnen syviäkin tunteita. Ei hän ole tavara. Luotan siihen, että hänen tuntemansa asiat minussa ovat sen verran tärkeitä, että niiden ohi ei mene mikään. Luotan siihen, että hän tietää olevansa minulle Se tärkein ihminen, jota en tarkoituksella loukkaisi koskaan enkä missään.

Ei ole syytä synkistellä eikä olla mustasukkainen. Enhän voisi asioille mitään jos hän päättäisi elää monessa suhteessa yhtä aikaa tai ottaa ja lähteä omaan toisenlaiseen elämäänsä. En voi hallita häntä, eikä se ole tarpeenkaan. Vapaaehtoisuus ja oma halu olla, elää ja kasvaa tässä ja nyt ovat ratkaisevia. Kukaan meistä ei halua loukata tieten tahtoen ihmistä, joka on meille tärkeä. Eihän? Minulle tämä ihmiseni on tehnyt hyvin selväksi, että hänen elämässään on ystäviä, joiden kanssa hän on tekemisissä. On puhelias ja mielellään juttelee milloin kenenkin kanssa ollessaan pois kotoaan. Nämä ihmiset eivät ole syy olla omistushaluinen ja mustasukkainen. Rehellisellä kertomisella siitä, miten kukakin ihminen liittyy hänen elämäänsä, on saatu suljettua pois turhat syyt olla pahoillaan. Arvostan hyvin korkealle hänen tahtonsa esitellä ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä. Olen ottanut hänestä mallia ja kertonut hyvin avoimesti omaan elämääni kuuluvista ihmisistä. Erityisesti miespuolisista ystävistäni ja esim. lasteni isästä ja siitä miten olemme tekemisissä. Olenhan ylipäätään verrattavissa äiti Ammaniin; kova halailemaan kaikkia ihmisiä ja omia ystäviäni kovinkin kovasti ja hartaasti aidolla tunteella. Siinä on kenelle tahansa sietämistä ja oppimista, että se on minulle ominaista - halaaminen. Halatessa saat paljon viestejä ihmiseltä ja hänen senhetkisestä tilanteestaan. Samalla se voi olla hoitava ja lohduttava kokemus, jos sellaiseen on tarvetta. Vaikka halaukseni on aina aito - se ei ole sellainen halaus, että rakkaimpani tarvitsee olla omasta asemastaa huolissaan, se ei ole samanlainen halaus kuin juuri hänelle tarkoitettu halaus on.

Mustasukkaisuus sitoo valtavasti voimia elämältä. Vie keskittymisen väärille urille. Ei anna tilaa omalle kasvulle ja omalle sisäiselle vahvuudelle. Kasvaessamme sisäisesti vahvoiksi ja eheiksi, rakastaviksi ihmisiksi ei ole vähääkään tarvetta uhrata energioitaan vääriin asioihin. Silloin sisäinen varmuutemme ja sisäinen kauneutemme nousee esiin niin voimallisesti, että meidät nähdään hyvin kauniina ja varmoina ihmisinä. Vaikka olenkin tämän kaiken jo oppinut, huomaan, että jopa minun sydämeni vasemmalle kulmalle meinaa toisinaan hiippailla pieni epäilys, pieni kaipaus joka muuntuu hyvin helposti vääräksi ajatukseksi...entäs jos.... Miten turhaa se onkaan ja silloin on itsensä palautettava alkulähteelle itsensä keskelle ja kutsuttava rakkauden voima korjaamaan itseä ja vahvistamaan omia oikeita tunteita. Toki tuollaisesta voisi kertoa kumppanillekin - hän varmasti auttaisi hädän hetkellä, todeten, että ei ole syytä, ei mieltä eikä tarvetta.

Aluksi tulkitsin tuollaiset hetkelliset ajatukset heikkoudeksi. Sittemmin totesin, että onhan vain hyvä, että pienen pientä mustasukkaisuudeksikin tunnistettavaa tunnetta joskus käy mielellä. Se kertoo siitä, että välitän tuosta uudesta ihanasta ihmisestäni ihan oikeasti. Minulla on tunteita. Ja olen terveellä tavalla tarkka omastani. Mutta se onneksi jää siihen, sillä olen kiinnostavampi vahvana ja itsenäisenä naisena. Tunteiden voimallinen tunteminen on hieno kokemus. Erityisen hienoa se on silloin kun tunteet kohdistuvat positiivisiin seikkoihin, kun tummat pilvet eivät pääse peittämään sydämen valoa joka valaiseen iloisuudellaan silmät loistaviksi ja kasvot kuulakkaiksi.

Olkaamme huolettomia ihmistemme suhteen. Antakaamme onnellisuudelle tilaa. Kokekaamme kaikki suurella sydämellä muistaen, että emme omista ketään. Elämme hetken hetkessä ja senkin niiden ihmisten kanssa jotka haluavat omasta vapaasta tahdostaan elää kanssamme. <3


Rakastakaa.

Olkaa armollisia itsellenne.

Muistuttakaa itseänne, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa.

Elämä on tehty elämistä varten.

Elämässämme on onneksemme ihania ystäviä,
tukemassa, opastamassa, ohjaamassa,
nauramassa, ojentamassa, auttamassa. Olemassa.

Mitä ihmettä?

perjantai 3. tammikuuta 2014

MITÄ IHMETTÄ ?

Sitä löytää itsensä hyvin monesti otsikon kysymyksen ääreltä. Äänenpainot ratkaisevat sen, onko kyseessä aidosti yllätyksellinen toteamus, tietämättömyydestä kumpuava kysymys, närkästyksen tuoma toteamus tai joku muu. Sisältö voi olla vielä moninaisempi kuin osaamme kuvitellakaan. Ainakin kun on kyse minusta.

Olen saanut olla viime aikoina tutustumassa toisen maan kulttuuriin ja ihmisiin. Arvata saattaa, että mitä ihmettä - on käynyt mielessä usein, hyvin usein. Olkoonpa yhtenä esimerkkinä tarinani kutsusta tulla ruokailemaan suvun keskuuteen. Istumajärjestystä saattoi ehkä (paino sanalla ehkä ) arvailla elämän tuomalla kokemuksella ja hetkellisellä silmäilyllä....no, ei osunut ihan oikeaan sittenkään, vaan siitä ei syntynyt sen kummempia ongelmia. Hehän tiesivät etten minä tiedä. Kohteliaasti he ohjasivat minut minulle tarkoitetulle paikalle ja huolehtivat että ruokaa ja juomaa on varmasti koko ajan saatavilla. Oppimani tavan mukaan ehdin hetken miettiä, että mitähän he miettivät minusta ja osaanko käyttäytyä ( no se on taas ihan oma tarinansa ) ? Mitä ihmettä? Miksi ajatukseni kiertyivät tarkastelemaan sitä, mitä he ajattelevat minusta. Miksi ihmeessä ajattelin, että he arvioivat minut negatiivisilla arvoilla. Pohdiskelin näitä omia syntyneitä ajatuksiani hyvän tovin, sillä olin ainoa joka ei ymmärtänyt suurinta osaa heidän keskinäisestä keskustelustaan. Oli aikaa miettiä ja tutkiskella itseäni ja ympäristöäni. Tulkinnat tulivat puhtaasti omista luuloistani. Todellisuus oli se, ettei kukaan osoittanut mitenkään missään vaiheessa, että joku minussa, tekemisessäni tai tekemättä jättämisessäni olisi pielessä. Oli tervehdyttävää pysähtyä siinä toisistaan välittävän ihmisjoukon keskellä.

Tekemättä jättäminen oli myös minulle koetinkivi. Olla kokonainen vuorokausi VAIN vieraana. Olla seuraavanakin vuorokautena VIERAANA. Johan se lapsuudenkodissa opetettiin, että pitää viedä vähintään käyttämänsä astiat tiskiin. Mielellään osallistua emäntää auttamaan muutoinkin. Tällä tiedolla olen taivaltanut tähän päivään saakka. Huonoa omaatuntoa ja huonommuutta kokien istuessani, vain istuessani ruokapöydässä ja odottaen että syötävät tuodaan nokan eteen kuin ravintolassa konsanaan. Mitä ihmettä? Onko oikein olla passattavana? Miksi ihmeessä sitä ei voi luonnostaan asettautua erikoisvieraan asemaan? No ristiriitaisena saadun kasvatuksellisen tiedon takia, kai. Jos toisaalta kerrotaan ja annetaan tuntea, että olen erityisen tärkeä ja erityinen ihminen joillekin omille perheenjäsenilleni ja samaiset ihmiset kertovat, että et ole mitenkään erityisempi kuin muutkaan maailman ihmiset - niin mihin sitä ihminen sitten itsensä osaa arvostaa? Olinko nyt se erityisen kohtelun ansainnut ihminen vaiko en? Ehkäpä tässä on yksi dilemma meidän jokaisen opittavaksi. Olemme samaan aikaan aivan ainutlaatuisia, ei ole toista minua ja se antaa luvan nauttia kaikesta ainutlaatuisena. Jokaisen ihmisen kuitenkin on hyvä tiedostaa olevansa yksi osanen tätä valtaisaa maailmankaikkeutta ja siinä mittakaavassa tasa-arvoinen toisten eläväisten kanssa. Mitä ihmettä tapahtui kirjoittaessani noita paria edellistä lausetta? Taistelin VAIN-sanaa vastaan. MITÄ IHMETTÄ? Mikä ihmeen vain... Paasaan muille ihmisille tuon tuostakin heidän arvokkuudestaan ja ainutlaatuisuudestaan ja omalle kohdalle tuo opittu "vaatimattomuus kaunistaa" - ajatus tuppaa tulemaan aina vain. Eihän se tarkoita, ettenkö arvosta muita ihmisiä korkealle, arvoon arvaamattomaan vaikka osoitan arvostavani itseänikin. Opittavaa siis vielä on.

Minua kohdeltiin kuin erityistä juhlavierasta konsanaan. Kaikki suomea osaavat osallistuivat säännöllisesti tulkkaamiseen ja osoittivat huomaavaisuuttaan keskustelemalla kanssani. Jopa perheen pää keskusteli kanssani useammin kuin erikseen kenenkään muun kanssa. Se lienee lupa tulkita niin, että he halusivat minun viihtyvä ja tuntevan olevani tervetullut heidän luokseen. Olin ja olen hyvin otettu kaikesta siitä huomiosta jota osakseni sain. Ihmetykseni kokemaani kohtaan on lapsen ihmettelyn kaltaista aitoa ja kiinnostunutta, tutkiskelevaa. Avaten itsessäni uusia tutkiskelun aiheita...mitä ihMEttä...

Sain huomata samalla vierailulla, että miten helposti sitä voi aiheuttaa hämmennystä ja vääriä viestejä isäntäväelle. Tämä kappale sisältää kämmäilyosion =). Huomasin aiheuttaneeni syvää hiljaisuutta muuten niin hilpeässä joukossa poistumalla itsekseni ulos, sen kummemmin asiaa kenellekään selittämättä. Ajattelin mennä ihastelemaan tähtitaivasta ja samalla tuulettelemaan hikisiä kainaloitani, oikaisemaan selkäruotoani. Poistumisellani ei siis ollut mitään erityisempää tarkoitusta, ei viestiä muille läsnäolijoille. Jotenkin aistin talon sisällä olevan liikehdinnän ja palatessani sisään tunnelma oli muuttunut hmmm varovaisemmaksi. Se siitä jonkin ajan jälkeen palasi liki entiselleen, mutta jokin ottia tuota muuttui. Olin aiheuttanut epävarmuutta isäntäväelle viihtymisestäni. Pienistä kaikki siis voi olla kiinni. Toinen liki vastaava tapahtuma sattui kun talon emäntä lähti käymään autollaan jossain ja katsoin tilaisuuteni tulleen; keittiöön ja äkkiä tiskejä laittamaan kun en muutakaan äkkiseltään osannut. Virhe. Tuplavirhe. Eeei ei ei ei ei. Vanhempi rouva oli hieman ihmeissään ja kysyvän näköisenä ihmetteli, mitä meinaan. Johdattelin kohteliaasti hänetkin vain istumaan, pois keittiöstä. Sillä hän aktivoitui heti tekemään keittiön puolelle jotain kun menin sinne. Ilmeisesti annoin ymmärtää, että "joutaisivat jo tekemään tuota ja tuota tuon istuskelun sijaan". Hjooh. Se ei ollut tarkoitukseni. Ehdin aloittaa astianpesukoneen täyttöä kun ensimmäinen kohtelias käsky tulla pois keittiöstä tuli. "Ihan kohta...tulen tulen.." ...ja jatkoin isompien astioiden tiskaamisella. Lisä-ääniä - tule pois, ei uutenavuotena saa tehdä töitä. Mitä ihmettä? Oli lähdettävä, kaikenikäinen miesväki katsoi minua lempeän tuimasti. Osoittelivat tuoliani, että tulehan tuohon nyt istumaan ja syömään.Viesti oli selkeä - TOTTELE! Olet VIERAANAMME. Ja silti sain tökeryyteni samantien anteeksi.

Samaisessa tekemisen riemussani olin viestittänyt, että tämä vierailu alkaa olla kohdaltani ohi. Minulta alettiin kysellä, että olenko lähdössä jonnekin. Mitä ihmettä, miten niin? No täällä syödään koko yö uutena vuotena, veit lautaset pois, oletko lähdössä pois? O-ou, virhe viestinnässä. Näin ihmisten katseissa miltei tuskaa heidän nähdessään, että olin tyhjentänyt paikkani. Koetin kertoilla, etten enää jaksaisi tälle yötä syödä mitään. Pyysin anteeksi. Hain keittiöstä uuden lautasen, huomasin täyttäväni siihen syötävää samalla tupisten, etten enää jaksa tänä yönä syödä mitään. Aamuun mennessä lautaseni oli kuitenkin tyhjä. Olin tokikin aiheuttanut suomalaisella tehokkuusmentaliteetilla jopa pahaa mieltä. Oli jälleen kerran aikaa miettiä, että miksi ihmeessä sitä tarvitsee aina olla niin tuhannen tehokas? Mikä ihmeen arvostus kysymys se se on? Todellisuudessa kun kuitenkin se toisten ihmisten läheisyys, kuuleminen ja kuulluksi tuleminen, halaaminen ja halatuksi tuleminen...ne ovat niitä oikeasti tärkeitä asioita. Ei se, että onko ne tiskit koneessa ensimmäisenä ja pöydän pinta kiiltävänä. Se ei tee onnelliseksi. Miellyttää ehkä silmää mutta miellyttää se kuulkaas hyvä ruokakin. Niin silmää kuin mahaakin. Ja toisten ihmisten läheisyys.

Minua kohdeltiin kuin kuningatarta. Tai no, en tiedä miten kuningattaria kohdellaan mutta kuvittelisin, että kovin arvostaen ja huolehtien siitä, että hänellä on kaikki tarvittava ja enemmänkin. Olin valtaisan hämmentynyt. Syystä tai toisesta olen tarvinnut omaan kasvuuni tämän eri kulttuurin läsnäolon. On pakko pysähtyä. On pakko tutkiskella erilaisuuttamme. On elettävä todeksi omat sanat. Olen saanut erikoisen hienon paikan yhdistää hyviä seikkoja omasta kulttuuristamme ja heidän kulttuuristaan. Mitä rikkautta se onkaan! Kunpa vielä joku päivä osaisin jakaa sitä tieto-taitoa muille kanssaeläjilleni.

Haluanpa vielä kirjoittaa ajatuksistani parisuhteista ja perheistä ja kulttureidemme välisistä eroista. Vain muutamalla sanalla vain muutamasta asiasta. Miten aidosti voikaan syntyä sydämenpalo siihen, että "palvelee ja passaa" puolisoaan, vanhempiaan, lapsiaan. Olen saanut tuntea häivähdyksen tuosta tunteesta. Sitä ei ole ollenkaan vaikea sisäistää ja ymmärtää, sillä se tulee luonnostaan. Mitenkö? Miten ihmeessä se toinen ihminen alistetaan tottelemaan ja palvelemaan? Huomasit varmasti meidän TASA-ARVOA pursuavan yhteiskuntamme ajatusmaailman mukaisen sanojen käytön. Se oli täysin tarkoituksellista. Tasa-arvo höyhötyksemme on mennyt aivan liian pitkälle. Siitä on tullut vallan väline. Miksi ihmeessä ajattelen näin? No. On aika selvää, että jos sinua kohdellaan kunnioittavasti, tehdään olostasi "kuningatarmainen", mikä ikinä se tunne ja kuvantamismuoto onkaan - mutta saat kohtelua, jolla saat tyydytystä itsellesi kaikilla elämän alueilla. Toinen ihminen tukee sinun tunnettasi olla SE ainoa tärkeä, arvokas ja rakastettu, kirkkain tähti. Aika luonnollisesti se kääntyy toisinpäin. Enpä olisi uskonut aidosti heräävän minussakaan ajatusta, jonka lyhykäisyydessään voi kuvailla sanoilla " herrani valtiaani, mitä vain". Pysähdyin miettimään miten tuollainen ajatus ja tunne voi syntyä. Onko minua manipuloitu? Lopputulos kääntyy aina siihen, että sitä vilpittömästi haluaa antaa toiselle saman tunteen kuin on itse saanut kokea. Jotta se toinenkin ihminen saa tunteen siitä, miten erityisen tärkeässä asemassa hän on elämässäni. Siinä suuria salaisuuksia todellisen tasa-arvon toteutumiseen. Meidän kulttuurissamme on saatu näyttämään alistamiselta ja alistumiselta se, että vaimo passaa miestään ruokaa tarjoillessaan, hakiessaan pieniä asioita pyynnöstä tms. Tekeekö sitä kukaan vapaaehtoisesti ellei saa juhlallista kohtelua jossain muualla tai joskus toiste toisessa tilanteessa? Ei tee. Jos parisuhteessa on ongelmia, ne tulevat hyvin herkästi perheen ja suvun, tuttavien nähtäväksi. Palveleva asetelma ei ole aito, siinä ei ole tunnetta tai tunne on negatiivinen. Ja kuinka ollakaan, jokainen tietää, että syyt ovat syvemmällä. Täytyy sanoa, että arvostukseni erilaisia roolituksia kohtaan on noussut uuteen kategoriaan. Jossain elämäni vaiheessa ajattelin, ettei miestä toinna passata tasan yhtään kun ne on niin veteliä...muuttuvat entistä veltoimmaksi ja ylimielisemmiksi passaamisesta. Se tunne oli aito ja kumpusi omasta kokemuksestani. Toisaalta voin kääntää ajatukseni toiseksi saatuani toisenlaista kokemusta asiasta. Tästä puuttuu teeskentely ja kulissit. Aitous pulppuaa kaikessa tekemisessä. Se on järisyttävän hienoa.

Ja kyllä. Tulen mielelläni yltiöhyvin kohdelluksi. Nautin laajemmin kuin fyysinen kehoni koskaan voi nautintoa tarjota saadessani kohtelua, jota olen tämän uuden kultturellisen ihmiseni kautta saanut kokea. Otan kaiken sen kunnioituksen ja arvostuksen ilolla vastaan. Sehän kasvaa moninkertaiseksi ja sitä on helppoa jakaa takaisin hänelle ja kaikille muille eläväisille. Jospa ystäväiseni sinun elämänkumppanisi osaa antaa sinulle kaikkea tuota samaa kuin minkä minä saan kokea. Ei se ole mahdottomuus suomalaisillekaan - unohtakaamme se "minulla on minun oikeuteni" - ajatusmaailma ja toteuttakaamme itseämme parhaimmilla taidoillamme. Tulemme itse onnelliseksi ja läheisemme saavat siitä osansa.

Tilaa: Blogitekstit (Atom)

Blogiarkisto

•  2014 (1)
  •  tammikuu (1)
    • MITÄ IHMETTÄ ? Sitä löytää itsensä hyvin monesti ...

Tietoja minusta

Anna-Maria Lahdenperä

Tarkastele profiilia

Malli: Ethereal. Palvelun tarjoaa Blogger.