Sitten kun olen neljäkymmentäkolme...EI SITKU - elämälle!

Maaliskuun tyttölapsena rakastan kevään voimallista heräämistä. Iän karttuessa olen huomannut olevani entistä enemmän ilahtunut luonnon uudesta kierrosta. Siitä, miten se kertoo elämän mahdollisuuksista. Uudelleen yrittämisen hienoudesta. Uskosta omaan tekemiseen ja onnistumiseen. Aidosta uskosta omaan oikeudellisuuteen kasvaa ja kehittyä, kehittää ympäröivää ympäristöä. Aina vain. Talvi toisensa jälkeen. Silloinkin kun viisaat ennustukset näyttäisivät huonoilta, heikoilta, mahdottomiltakin. Luonto ja kevät eivät kuuntele viisaiden ennustuksia. Ne kuuntelevat itseään. Ja toteuttavat sitä - itseään. Siinä meille jokaiselle opittavaa. Tutkiskelun paikkoja siitä, mikä mahtaisi olla se oma sisin halumme ja miten sen toteuttaa vaikka kaikki todennäköisyydet taistelisivat tekojamme ja halujamme vastaan. Hyvin monissa asioissa halu, tahto, ihmisen mieli ja sydämen polte on niin voimallista, että sillä siirretään vuoriakin. Sitten hengähdetään ja jatketaan, nautitaan siitä mitä ympärillä on ja siitä, mitä sisällä sielun sopukoissa on.

Sisareni pohti blogissaan  Elämisen sietämätön keveys, vanhenemista
 http://kuumakooma.blogspot.fi/2014/02/elamisen-sietamaton-keveys-vanheneminen.html
ja aika mukavin kääntein pohdiskelikin. Olen häntä reilusti vanhempi ja huomisen syntymäpäiväni kunniaksi tarkastelenkin tätä samaa vanhenemisen teemaa omasta kokemuspohjastani. Naamastani löytyy ryppyjä, ruttuja, monttuja, patteja, rosopintaa ja elämän pieksämää kulutuskortin kuvaa, värivirheitä ja värittömyyttä, suoraan sojottavaa ripseä, olemattomat kulmat vääriin kohtiin kasvavilla karvoillaan. Kilometrejä on tullut. Ei tosin samasta syystä kuin missä yhteydessä tätä kuvannoivaa ilmaisua usein kuulee käytettävän. Omat kilometrini eivät ole täyttyneet alkoholin suurkulutuksen myötä, eivät reippaasti discoissa vietettyjen vuosien eikä tupakoinnin tuoman riemun myötäkään. Olen ollut täysabsolutisti elämäni ensimmäiset 35 vuotta, 100 %nen passiivitupakoitsija elämäni ensimmäiset 17 vuotta, sitten 50 %nen passivisti, vapautuen passiivisen tupakoinnin saloista kymmenen vuotta sitten. Naamassa ja koko komeassa vartalossani näkyvät kilometrit ovat peräisin vuosikymmeniä jatkuneista liian vähäunisista lyhyistä öistä, huonoista elämäntavoista, liiasta sokerista ja rasvasta, uskomattomasta määrästä valkeaa jauhoa, liian vähästä liikunnasta ja laiskuudesta. Tyhmyydestä näkyvät kilometrit eivät johdu - olen aina karsastanut sitä, että lihavia pidetään tyhminä... Joku sävy on kaikella arjen keskellä mahdottomuudeksi luodulla elämällä - silloin aikanaan - tänään puhutaan puhtaasta laiskuudesta.

Naamastani näkee myös ne miljoonat nauruminuutit joita elämääni on toki sisältynyt, luojan kiitos, naurua on aina riittänyt. Vaikeinakin aikoina. Elämä on tarjonnut surua yllin kyllin. Murhetta roppakaupalla. Huolta sen verran kuin äidin sydän jaksaa kantaa. Tiukkuutta, niukkuutta, vastamäkiä. Mutta. Se on tarjonnut myös valtavan määrän rakkautta. Monenlaista rakkautta. Elämänsisältöjä lasten muodossa ja monien muidenkin asioiden kautta. Elämä on tarjonnut iloja, joita ei voi sanoin kuvat. Sitä, kun naapurissa asuva äiti-ihminen on katsonut, että tarvitsen perheelleni apua ja hän on sitä minulle järjestänyt...niitä ilon, kiitollisuuden ja helpotuksen kyyneleitä. Sitä kiitollisuuden määrää kaikkiin suuntiin ei voi kuvailla. Itkevä posteljooni Ylivieskalaisen kerrostalon rappukäytävässä olkoon sen tunnelman ikoni, ihmisten hämmästyneiden ilmeiden seuratessa työnsä tekijää.

Elämä on tarjonnut koko valtaisan tarjontansa elämän tärkeimpien asioiden oppimiseksi ja löytämiseksi, sisäistämiseksi ja valintojen tekemiseksi. Olen ollut etuoikeutettu saadessani kaiken hyvän ja haasteellisuudenkin oppimatkalleni. Ulkokuoreni on elämänkilometrien runtelema mutta sisäisesti olen kaunis, kellun kauneudessa, kirkkaassa kullan värisessä valossa, takkatulen lämpöä hehkuvassa ympäristössä. Tunnen suurta sisäistä varmuutta, rakkautta jota voin ottaa vastaan ja jakaa toisille. Myötätuntoa ja vierelläkulkijan osani on osa minua. Elämä on opettanut, että on hetkiä, jolloin edes joku ihminen, edes pienen hetken ajan, kun hän aidosti ja aidoimmillaan on juuri siinä - vierellä - kuunnellen, ymmärtäen, lohduttaen tai nauraen...että se on monesti SE tärkein hetki. On kunnia saada olla osa tuota hetkeä.

Olen onnellinen siitä, että olen saanut oppia tätä elämän tärkeimpien salaisuuksien merkitystä ja sen toteuttamista omassa ja toisten elämässä.

Olisin halunnut olla kaunis. Sellainen kuin ihana siskoni on. Sellainen, jonka silmistä saa upeat meikillä vaikka ne ovat uskomattoman kauniit ilmankin. En ole sellainen, en ole koskaan ollutkaan. Olisi ihanaa, kun käteni olisivat sirot ja sileät, kauniilla kynsillä ja kynsinauhoilla varustetut. Ne eivät ole. Niillä on tehty liikaa fyysistä työtä pakkasessa ja helteessä, virutettu vedessä ja myrkyissä, revitty nauloissa ja hiekassa. Kovin ne ovat leveätkin ja sormet ovat lyhyen lännät, kynnet kasvavat epäsymmetrisesti. Mutta. Nämä kädet toimivat. Ne ovat ilolla palvelleet minua. Ovat mahdollistaneet terveyttä ja ruokaa minulle, lapsilleni , perheeni miehille ja muille sukulaisille. Tuhannet suomalaiset ovat saaneet postinsa säällä kuin säällä kotiinsa. Monen monet helpotusta lihaskolotuksiinsa ja muihin terveydellisiin vaivoihinsa. Näillä käsillä olen tarjonnut halauksia lukemattomille ihmisille ja kaikki ovat siitä pitäneet, saaneet voimaa itselleen. Kuten itsekin antajana olen ollut myös saaja. Käteni näyttävät vanhan naisen käsiltä, iho kertoo totuuden - se on palvellut minua pienestä keskostytöstä tähän päivään pian 43 vuotta....näyttävät siltä kuin matka olisi kestänyt ainakin 53 vuotta. Mutta. Ne ovat minun käteni. Minun ihoni. Ne ovat parasta mitä minulla on.

Yhdyn sisareni toteamukseen vuosikymmenten kriiseistä - niitä ei ole ollut. Ei niitä naistenlehtien viljelemiä kriisivuosia. Ei ole ehtinyt olla. Elämä on ollut tasaista kriisiä piittaamatta vuosiluvuista. Täyttä elämää kaikissa värisävyissään. Olen toteuttanut elämässäni hyvin monia suuria ratkaisuja. Olen päättänyt selviytyä ja olen selviytynyt. Olen vaihtanut ammattia ja jättänyt turvallisen leivän Itellan suuressa sylissä heittäytyen pätkätyöläiseksi. Se on ollut antoisaa opiskeluajasta tähän päivään saakka - eikä tulevaisuuskaan pelota. Ei se ole pelottanut ennenkään mutta elämääni eläneenä ei mikään enää pelota. Elän asiat silloin kun tulevat kohdalleni. Otan vastaan nöyrästi mutta en enää suostu olemaan se kynnysmatto, johon kengät vain pyyhitään ja siirrytään eteenpäin. Minulle kaikki on mahdollista. Asiat ovat joskus haasteellisia mutta silti mahdollisia. Täytyy vain lujasti uskoa kaikkeen siihen mitä oikeasti haluaa. Kuten keväällä luonto tekee. Se uskoo selviytymiseen ja onnistumiseen.

Vuosikymmenistä elänen tällä hetkellä yhtä parhainta. Kun nainen täyttää 40, häneltä tipahtaa kaikki suorittamisen taakka. Enää ei ole tarvetta olla se, jonka on miellytettävä muita, eikä vähiten miehiä. Enää ei tarvitse käyttäytyä sovinnaisesti. Nyt saa käyttäytyä siten kuin elämän tuoma viisaus on opettanut. Saa olla aidosti oma itsensä ja se meidänkin yhteiskunnassamme hyväksytään, tässä iässä. Sanotaan,että ikä tuo varmuutta. Hyvin monissa asioissa kyllä. Sitä oppii luopumaan monista asioista, asettamaan ne arvoiseensa lokeroon oman elämän arvokartassa ja tärkeysjärjestyksissä. Ikä tuo varmuutta, joka hehkuu läpi kilometrien kuluttaman naaman ja fyysisen olemuksen. Vastapeluritkin näkevät pintaa syvemmälle - ja se on kuulkaas todella hienoa! Suosittelen. Kannattaa ilolla ylittää neljänkympin viiva. Elää täysillä eteenpäin, sillä päiviemme määrää ei ole kerrottu. Alan olla sinut ulkoisenkin olemukseni kanssa. Totta. Haluaisin olla jotain muuta kuin olen, hyvin monesti, mutta olen realisti. Laiskana mukavuudenhaluisena neljäkymmentäkaksivuotiaana en ole vielä niin motivoitunut muuttamaan elämäni tapoja, että muokkaisin ulkoisen habitukseni vastaamaan sisäistä minääni. Ehkä se olisi hitusen pelottavakin muutos...herra tietää, josko neljäkymmentäkolmevuotiaana sitten toteutan elämäntaparemontin.

Syntymäpäiväni aattona olen antanut itselleni lahjaksi harmaaksi maalatut pesuhuoneen kaapinovet. Huomenna haen niihin jotkin jäätävät vetimet! Olen ilahduttanut itseäni imuroimalla kotini ja järjestelemällä tytärteni huoneet. Aamuksi kahvi on ladattuna keittimeen ja huomaamatta se valmistuu minulle kun menen koiraystäväni kanssa pellolle ulkoilemaan. Nauttimaan maaliskuisesta uudiselämästä. Huomenna aion hemmotella itseäni valmiilla ruualla, jota en aio enää huomenna valmistaa, vaan aion vain nautiskella koko päivän sen tuomista energioista. Hemmottelua lienee myös työkaverin minulle leipoma kuivakakku, jota jo maistoin - se oli herrrkullista. Ja pitkästymistä torjun saunan lauteiden petsaamisella.

Vanheneminen on hienoa. Se on armollisuutta itseä ja maailmaa, elämää kohtaan. Se on nautintojen ja onnen aiheiden löytämistä arjen pienistä asioista.

Mummuikää odotellen. Ikääntymisiin <3

наздраве !!

Täysikuu ja sen tuomat oikut

Harvinaisen virkeä ja touhukas päivä minulle, joka nukun täydenkuun aikaan mielelläni noin 20 tuntia vuorokaudesta. Nyt näyttää sille, että jäänkin valvomaan varhaiseen aamuun saakka. Se sopii. On monia ajatuksia ajateltavana ja tunteita tulkittavana. "Omassa" hiljaisuudessani voin näitä tutkailla. Joka kantilta.

Aurinko helli meitä koko päivän eikä eilen satanut lumikaan enää niin harmittanut. Pihamaalla kevään vastaanottaminen eteni pienin mutta varmoin askelin. Nautiskelin siitä todellisuudesta, jota osallistuva kumppani tarjoili touhuillessaan pihallani, mietin jopa, että pihallamme, sillä hän näyttää rakastavan pihaa ja kotia, josta pitää huolta siellä elävien ihmisten lisäksi. Lapsuudesta saakka piilossa kytenyt toive siitä, että asioita tehdään sekä yhdessä, yhdessä olemalla rakentavasti hiljaa ja ihan erillisinä itsenämme, nousi tänään eteeni kirkkaana. Oivalsin tuon tunteen olleen sisälläni jo lapsuudenkodissani ja vasta tänään se heräsi konkreettisena eloon. Paistattelin sen tuomassa hyvänolon tunteessa. Ilman suorituksen vaatimuksia tai paineita. Onko kulttuurierollamme ja kielimuurillamme kenties syvällisempikin tarkoitus? Aloin epäillä, että on. Nyt asioita ei voi ainakaan pilata liialla puhumisella. On keskityttävä hetkeen, tunnelmaan, energiaan. On tulkittava herkemmin toisen eleitä, ilmeitä, olemusta ja auraa. Oltava aidosti läsnä, oltava kuulolla. Samalla tulee terästettyä omaa viestintää, jotta sekin olisi oikeansuuntaista ilman virheellisyyttä helposti tuovaa piiloviestintää. Tervehdyttävää tämäkin, itsensäkin kriittisempi tutkiskelu ja tarkkailu. Palkitsevaa. Nautinnollista. Rentouttavaa. Turvallista. Uskokaa pois, kovin turvallista kun on sanoja rajallinen määrä käytettävänä ja loppu on aistittava. Joskushan keskustellessamme kielituttavallisessa ympäristössä, jää tunnelmasta ristiriitainen olo. Osaamme olla valheellisia pukiessamme asioita sanoiksi, tahallisesti tai tahtomattamme. Toki puolet viestinnästä on lähettämistä ja toinen puolisko vastaanottamista, joten vastuunsa aina kuulijallakin tai lukijalla. Aistiminen jää pidemmälle vastaanottajalle itselleen, lähettäjähän elää sitä omaa hetkeään sellaisena kuin se on. Ehkä.

Olen pitkästä aikaa nähnyt paljon unia. Niiden tunnelmat ja selkeät viestit ovat hitusen mietityttäneet tänään. Ja ihmiset, jotka unessani olivat rooleissaan. Löydän niille useamman merkityksen ja tällä kertaa on luottaminen omiin näkemyksiin. Niin ne viisaammat sanovat. Onnekseni kaikki oli kovin positiivisesti sävyttyneitä tapahtumia ja tunnelmia. Mukana oli vain aitoa hämmästymistä, useamman kerran ja erilaisissa merkityksissä. <3 Sisältyipä siihen tapaaminen pienen poikalapsenkin kanssa. Lapsi oli itseasiassa osastomme ylilääkärin vastaikään saama poika, jota hän tarjosi minulle tutustuttavaksi, jotenkin kuin omaksi. Hyvin lämpimästi ja päättäväisesti. Kieltäydyin ensin kohteliaan jämäkästi ottamasta mitään kontaktia koko lapseen. Unessani näin, yöllä kulkiessani, ikkunan takaa tuon vauvan ilakoivan ja olevan muutenkin hyvin iloinen ja onnellinen lapsi, isänsä hoidossa. Ihmeellistä unessa oli se, että lapselle oli opetettu minun nimeni, vaikka konkreettisessa elämässään hän ei vielä sano sanaakaan =). Mikä rakastettava hymy, lämpö ja rakkaus siitä lapsesta huokuikaan kun hän minulle hymyili - ja sanoi nimeni kerta toisensa perään. Hmmm, kaikkea ne lääkäriperheiden lapset osaa  =) Unentulkitsijat sanovat, että tunnelmalla on merkitystä. Tuon lapsen ympärillä vallitsi valtava lämpö, valo, ilo ja rakkaus. Se oli suorastaan ravitsevaa, hoitavaa ja lumoavaa. En voinut vastustaa häntä vaan aito välittäminen heräsi minussakin häntä kohtaan. Jää nähtäväksi toteutuvatko ne seikat, joita tämän pohjalta arvelen tapahtuvan. Palaamme siihen sitten kun aika on.

Unimaailmassani sain myös vallan yllättävältä taholta lahjoja, arvokkaita lahjoja, joilla oli sitomuksia tuova vaikutus. Tiedä häntä paljonko lähentyvä syntymäpäivä vaikutti asiaan - oleellisesti, veikkaan...eli valtavia lahjakasoja odottelemaan.


Millainen aikataulu asioiden joutumiselle on sopiva? Milloin sitä ihminen saa tehdä pysyvältä kuulostavia muutoksia, jälleen kerran, elämässään? Silloin kun siltä tuntuu. Toisaalta, ehtiihän tuota, jos päiviä on edessä. Sitähän me emme kukaan tiedä. Olen opetellut sellaista otetta omassa elämässäni tapahtuvien muutosten käsittelyyn ja hoitamiseen, etten turhaan pohdiskele muiden ihmisten mielipiteitä. En heidän moraalisen maailmansa kannanottojaan, onko joku nyt oikein tai väärin. Opettelen sitäkin, että aikuistuneet lapsenikaan eivät välttämättä edes halua kuulla kaikkea, mitä olen suunnitellut ja mitä toteutan, missä, milloin ja kenen kanssa. Heillähän on omat elämänkuvionsa, eivätkä hekään ilmoittele kaikesta enää äidille. Oppia siis ikä kaikki. Jaa, että mihinkö tämä jaarittelu liittyi? No siihen, onko tuo elämässäni pyörivä mies jäämässä tähän vaiko ei? Kysymyksen lisääminen - vaiko ei - tuntuu kyllä ihan turhalta... Oleminen on niin helppoa hänen kanssaan. Ei tarvitse keksiä tekemistä, ei tarvitse patistaa mihinkään, hän ei tee itsestään suurempaa numeroa ja on päinvastoin hieman vaivaantunut jos häntä toisten kuullen kehutaan. Ymmärrettävää tietysti sekin, kun minusta on kyse. Olen pursuileva kehuissanikin. Sitten on tietysti tämä kauempana asumisen riemu, kauanko on järkevää maksaa vuokraa ja kulkea? Olisiko pian yhteenmuuttaminen kuitenkin virhe - sitä on mietittävä vielä. Toisaalta tuntuu, että sama se on asua samaa taloa mutta toisaalta, ei sitä haluaisi turhalla kiireelläkään sotkea asioita. Katsotaan mikä tilanne on sitten kun tuo tiimalasina toimiva kynttiläni on palanut loppuun. Asioilla on tapana järjestyä, ajallaan. Onhan tässä vielä sairauden seuranta-aikaakin jäljellä... ja eihän tämä hyvä minnekään katoa, kun sen ei ole tarkoitus kaikota. Sitäkään ei kukaan tiedä, josko kesälomamatkan jälkeen olemme saaneet tarpeeksemme kaikki toinen toisistamme.

Juuri nyt kodissani asuu rauha ja hiljaisuus, rakkaus. Tyttäreni nukkuvat omaa rauhaisaa untaan yhdessä vietetyn viikonlopun jälkeen. Omassa huoneessani nukkuu mies, jota kovin rakastan ja hän tuo rauhallisuutta koko olemukseeni, tasoittaa sieluani. Eläimet ovat asettuneet kukin omille nukkumapaikoilleen. Huoneissa tuoksuu vanhanajan tuoksu, jota mummolan vintillä kuivattu talvipyykki toi tullessaan lämpimiin tiloihin. Käytin lakanat ja pyyhkeet kuivumassa ulkosalla ja toin kosteuden poistumiseksi ne ovien päälle roikkumaan. Tuon tuoksun kun saisi pulloon vangituksi. Huolettoman lapsuuden puhtauden ja raikkauden tuoksu. Sen salaisuus lienee juuri siinä, raikkaudessa ja puhdistautumisessa. Sitä jatkan itseni tutkiskelussa vielä tämänkin komean kuutamon hoivatessa minuakin.

Rakkaita ajatuksia sinulle ja kuun tuomaa maagista energiaa. <3

Miehen kosketus

Olen törmännyt elämässäni ihan uuteen nautinnon tasoon. En tiennyt nauttivani miehen kosketuksesta niin paljon, en osannut kuvitella miten kauan iloinen ja nautinnollinen olotila jatkuukaan - olen jollain uudella onnellisuuden tasolla tälläkin hetkellä. Suorastaan hurmoksessa, edelleen, vielä vuorokausien jälkeenkin

viimeisimmästä konkreettisesta kosketuksesta.





Pienestä tyttösestä lähtien olen Lyydia-mummoni ja Anna-mummoni esimerkkien avulla oppinut olemaan vahva ja itsenäinen suomalainen taistelija nainen. Nainen joka hoitaa kaiken, aivan kaiken itse, jos ja kun tarve vaatii. Oli kyse sitten ruuanlaitosta, pyykin pesusta, lasten hoitamisesta, toisten aikuisten auttamisesta, auton renkaiden vaihtamisesta, kaapiston kasaamisesta ja seinälle asentamisesta, pienen remontin tekemisestä, paskan lapioimisesta silkin ompelemiseen ja niillä välineillä mitä on tarjolla. On ajettu traktorilla, nelirattaisella jos toisellakin ja moottoripyöräilykin sujuu. Saranat on rasvattu itse. Puut on sahalla sahattu, kirveellä pienemmiksi hakattu ja pinot pinottu itse, kannettu sisään ja sytytelty tulet, lämmitetty kotia tarpeen mukaan. Kivet maasta kaiveltu lapiolla, kottareilla kärrätty milloin minnekin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, kiitollisena toki siitä, että monia asioita on tullut vastaan.

Hommaan kuin hommaan on aina tartuttu. Vaikutti se sitten raskaammalta tai kevyemmältä. On ollut pakko. Kodistani on aina miespuolisten ihmistenkin asuessa kanssani puuttunut mies. Se mies, joka tekee miesten töitä. Se mies, joka huoltaa, korjaa huolehtii. Pitää järjestystä yllä, järjestää paikat ja asiat niin, että kaikki hoituu helpommin. Ai helpommin. Mitä se sellainen on, mitä se tarkoittaa? Onko sellaista olemassakaan?

Ja nyt. Nyt se on tapahtunut! Kotonani asustelee ajoittain mies - MIES - joka tekee miesten hommia. Ensimmäistä kertaa kotoani löytyy työkaluja niille tarkoitetuilta paikoiltaan. Ensimmäistä kertaa joku muu tekee paljon parempaa jälkeä kotini sisällä ja ulkona kodikkuutta luodessaan siisteyden ja järjestyksen kautta kuin mihin itse ehdin ja kaikkea tehden olen suoriutunut. Miten nautinnollista. Virheetöntä. Siistiä. Tilaa luovaa. Olen käsittämättömän yllättynyt omasta reaktiostani. Minä, joka en ole ollenkaan pedantti enkä mikään kotitalousihminen, en niin viimeisen tarkka mistään. Tunnen saaneeni vierelleni ihmisen, joka ravitsee kaipaamaani järjestystä. Auttaa järjestelemään myös sisäistä minääni.

Miten ilahtunut voikaan olla siitä, että kaikille on oma paikka. Olenko sittenkin sulkenut jonkun pedanttisuuden itsestäni? Olenko hosunut elämässäni tavarat ja asiat sinne päin, vaikka olisinkin halunnut kaiken olevan justsilleen ja tiptop? Todellisuus lienee näiden välimaastossa. Tunnustettakoon, että yksi järjestyksellinen piilopakkomielle minulla on aina ollut. Astioiden kuivauskaappi. Siellä lautasten on mielestäni pitänyt olla kokonsa mukaisesti järjestyksessä. Hullua mutta totta. Minua ei häiritse, jos jonkun muun ihmisen lautaset ovat ihan sikinsokin mutta omassa kaapissani järjestelen ne, jos ne ovat jonkun toisen jäljiltä sekaisin. Lisää tunnustuksia. Ensimmäisellä vierailullani Nikolain luona katsoin hänen astiakaappiinsa ja ilahduin. Hänen lautasensa olivat samalla periaatteella kaapissa kuin omani. Naureskelin omalle turhamaisuudelleni mutta se antoi minulle mieleisen kuvan ihmisestä. Ainahan sitä voi vierasta odotellessaan siivoilla kotiaan aika hyväksi mutta harva meistä astiakaappiaan järjestelee vieraiden varalle. Se on siis aika aito paikka kuvastaen jotain meistä itsestämme.

Enpä arvannut tuolla kaappiin kurkistamisella olevan tällaisia vaikutuksia. Olen sanonut, että kotini on hänenkin kotinsa ja täällä saa tehdä kaikkea sitä mikä mukavalta tuntuu, tarttua siihen mikä silmään pistää ja näyttää kaipaavan käden kosketusta. Noita paikkoja on löytynyt, useita. En arvannut miten iloiseksi toisen ihmisen osallistuminen minut tekee. Olen pohtinut sitäkin, että miksi nämä tuntemukset ovat minulle näin suuria. Osa syynsä lienee siinä, että entiset mieheni eivät vain ole olleet tekijämiehiä. Toisekseen, en varmasti ole helposti päästänytkään ketään tekemään kodissani mitään. Siihen tarvitaan riittävän vahva ihminen. Sellainen, joka uskaltaa ottaa paikkansa, vastuunsa ja tehtävänsä, ihminen joka osaa päättää asioista ihan itse. Huomaten samalla, miten vahvuuteni on myös heikkouteni ja kaipaan hellää huolenpitoa kaikilla elämän osa-alueilla. Myös ruuvimeisseleiden järjestelyssä.

                                                Tämä mies on ihminen, joka osaa tulla tilaani.
                                  Osaa tulla reviirilleni niin, että uskallan hänet siihen päästää ja antaa olla.
                                               Osaa tehdä omia ratkaisuja minut huomioiden.
                                                Muistaa osoittaa rakkauttaan monella tavalla.


Tiesin viime keväänä, että tämä talo pihoineen on minun kotini ja tästä tulee sellainen paikka jossa perheeni kanssa tulen viihtymään. Nyt mielikuvani vahvistuvat entisestään. Monet asiat mahdollistuvat ihan oikeasti. Rinnallani on mies, joka haluaa samoja asioita. Mies, jonka silmää ja sielua ilahduttavat samanlaiset asiat. Mies, jonka kanssa on ilo suunnitella kotiin ja sen ympäristöön tehtäviä asioita. Nähdä samalla mahdollisuudet omaan rauhaisaan olemiseen yksin, yhdessä ja ystävien sekä sukulaisten kanssa. Tämä on sitä mitä olen kaivannut. Miehen kosketusta laajemmin kuin ihollani kulkevana hetkenä - vaikka se onkin tärkeämpää kuin naulalaatikon paikka varaston hyllyllä. Mies voi koskettaa tekemällä tavallisia arkisia asioita. Olemalla se, joka tekemisillään tukee minun työtäni ja pyrkimystäni johonkin tiettyyn suuntaan. Se on sitä kun pihakiveys on roskaton. Se on sitä kun kaikki on loogisessa järjestyksessä. Se on sitä kun jääkaapista löytyy valmista ruokaa. Miehen kosketus on sitäkin kun hän on jättänyt villasukkansa sukkahyllylle ja takkinsa takkikaappin. Hän kertoo tulevansa takaisin puhumatta sanaakaan.

Miehen kosketus on voimaltaan suuri, herkkyydeltään kuvailematon, turvallisuudessaan vakaa. Se tuntuu iholla. Se tuntuu sydämessä. Se näkyy silmissä ja silmäillessä. Se on kaikkialla. Silloin kun tuo kosketus on hyvää, on tässä hyvä olla. Vilunväristykset käyvät lävitseni ajatellessani sitä vaihtoehtoa, jossa moni nainen kokee ikäviä kosketuksia. Niitä hetkiä, jolloin iho kokee kylmää ja kipua, halveksuntaa. Hetkiä, jolloin silmät näkevät kipua ja surua aiheuttavia asioita.

Onnekseni olen saanut tulla elämässäni tähän tilanteeseen, jossa saan tutkiskella rauhassa hienoja tuntemuksia.
Opetella myös vastaanottamaan.
Makustella laajuudessaan kaikkea sitä mitä tämä mies minulle tarjoaa.

Olen varmasti tehnyt elämässäni joskus jotain hyvin ja oikein kun olen tänään päässyt tähän nautiskelijan osaan. Rakastan tätä miestä - ja uskallan sanoa, että itseänikin päivä päivältä enemmän.
                                           
                                               Kiitos siitä kuuluu Miehen Kosketukselle.