Kun elämä yllättää ja samassa hetkessä ovat läsnä niin kaaos kuin selviytyminen

" OON KUNNOSSA."

Viesti. jonka sisältö saa ajatukset jyskyttämään.
Kuva kolaroidusta autosta.
Oleellisin lopussa, oon kunnossa.

Ensin ilo siitä, rakas lapsi on kunnossa. Hän tietää, että huolestun hänestä suuresti, jos tuota ei ole minulle kerrottu heti alussa. Miten viisas lapsi onkaan, ainakin yksi maailman tärkein asia opittuna. Läheisille pitää ilmoittaa missä on, ettei huolestuta turhaan. Ja sitten kun jotain on sattunut, ilmoitetaan missä mennään.

Oon kunnossa. Ei ainakaan fyysisiä isoja heti havaittavia vammoja.
Äiti-ihminen alkaa purkaa hetkeä; hän on hengissä ( LUOJAN KIITOS ), ei ole vammautunutkaan kun noin sanoo ( lisää kiitoksia ), miten järkyttynyt hän on, peloissaan, hädissään, shokissa, osaako toimia (äidillistä huolta, tunnetta siitä, että syliä tarvitaan. Nyt. )? Se ei selviä viestistä. Kaikessa tuossa voi olla ongelmia. Tarkkailen tilannetta tarkasti kaukaakin. Onko hänellä kipuja? Muita oireita? Puhuuko järkeviä vai sekavia? Voi, minun pieneni on hädässä. Niin, pieneni. On aina ollut, on nyt ja tulee aina olemaan. Kuppeitteni hedelmä - aina äidille se, jonka voinnista ja selviytymisestä ollaan kiinnostuneita, huolissaan ja tehdään kaikkensa tilanteen helpottamiseksi. Ja kyllä, jokainen erikseen yhtä tärkeä, jokaisen kohdalla sama huoli ja ilo.

https://www.youtube.com/watch?v=-3cW6UWojO0

Kuva paikalla olevista auttajista. Tuttuja miehiä. Tyttöni on turvassa, nuo huolehtivat hänet varmasti turvallisesti kotiin saakka. Voin juoda kahvini rauhassa, purkaa ostoskassini ja odottaa nuorempaa siskoa saapuvaksi hevostallilta kotiin. Sitten lähden katsomaan miten lapseni oikeasti pärjää. Onhan hän varmasti saanut solmun auki, sen joka aiheuttaa nyt pelkoa, turhaumaa, pahaa oloa. Uskon tuntevani hänen sielunsa huolen.

Lapsi on eniten huolissaan autosta. Sen kolhuista. Huonoista kuskintaidoistaan. Sättii itseään ja murehtii kulkupelin kohtaloa. Ei halua enää ajaa autolla. Paska mikä paska. No mutta. Ranskatar on vain muovia ja peltiä, se saadaan aina oikeamaan ja pinta kiiltämään. Eikä ranskatar näytä edes saaneen pahimpia mahdollisia iskuja itseensä. Liekkö koettanut suojella itseään ja tytärtäni samalla - vai toisinpäin. Ainakin tyttären kuvaus tapahtumista kertoo niin. On tehty vastaliikkeet ja tilanne hallinnassa hetken kunnes kaikki taas muuttui. Sitten vain odottamaan iskua ja äkkipysähdystä, se hetki kun siirtyy kuskista kyytimieheksi ja ehtii miettiä vaikka ja mitä.

Ajamme kolaripaikalle. Siellä se ranskatar nököttää sievästi pellolle vetäistynä. Vähän on korkokengän korko lintallaan ja pushuppi edestä repsottaa mutta ei vedä vertoja keski-ikäiselle suomalaiselle ravintolaruusulle, ei ollenkaan. Toisen ranskattaren peräloosterissa on pakattuna yhden miehen autokorjaamollinen tykötarpeita ja auton kohtalo alkaa selvitä omassa olossaan, ranskatar kertoo mekaanikolleen vaivoistaan.

Katselen tyttäreni kanssa paikkaa. Vetää hiljaiseksi. Todella hiljaiseksi. Miten tämä kaikki on mahdollista? Miten yhden tien varressa voi edes olla noin paljon valotolppia ja sähkötolppia molemmin puolin tietä? Ovatko ne olleet siinä aina....10 vuotta ajelin samaa tietä ja en moiseen kiinnittänyt mitään huomiota. Niitä on monta. Jollekin ihmiselle liian monta.

Siellä on syvä oja peltojen ympärillä, tulva-aikojen varalle. On tilaa veden virrata. Pieneksi tunsin itseni ojan pientareella, siellä pohjan puolella. Siinä on muutaman metrin päässä rumppu, pihatien rumppu. On mittatikkuja metallisia ja puisia, postilaatikostoja...lie jossain joku kivikin. Lunta ei nimeksikään. Paitsi siinä, juuri siinä kohden mihin ranskatar oli parkkeerannut itsensä. Koko kylän ainoa lumipenkka ( kiitos siitäkin ). Olen sanaton. Olen hämmästynyt. Katson tyttöni olemusta. Hänkin käy läpi sitä, mitä kaikkea olisi voinut sattua. Hänen elämänsä muuttui nyt mutta olisi voinut muuttua radikaalimmin. Nyt oltiin näköalapaikalla. Kaikki tarvittava oli läsnä. Pelastajista toinen tulee myös paikalle. Kertoo ihmetelleensä, miten ihmeessä tuo tyttäreni selviytyi tästä kaikesta. Luit ajatukseni. Saan hetken olla tukena auttajalle, hänkin on ajatellut jos jos mallia.

Hänellä on suuri enkeli mukanaan. Valtava. Ei naarmun naarmua auton pelleissä. Ei naarmun naarmua tyttäressä. Ei ollut aika. Oli tarpeen muistuttaa. Oli tarpeen herättää. Nyt ei tarvittu isompia vammoja tai menetyksiä. Huokaamme samaa suurta huokausta, minä ja tyttäreni. Perheemme. Sisarukset kyselevät huolestuneina mitä kuuluu ja onko kaikki kunnossa, selviytyyhän sisko koettelemuksestaan. Samaan aikaan koen yhden ilon ja onnistumisen elämyksen; perheeni on vahva yksikkö, he ovat toinen toisilleen tärkeitä ja pitävät huolen toisistaan. Näin sen aina toivoin olevan. Kiitos siitä heille jokaiselle. Tädit elävät mukana. Isän naisystäväkin, aikuinen äiti-ihminen, on tyttärestäni huolissaan - lämmin ajatus hänelle, tyttäreni on hyvässä hoidossa ja turvassa myös minusta kauempana.

Yön tunteina viemme tyttären kotiinsa. Jatkamme matkaa ranskatarten kanssa. Toinen jää odottamaan korjaamista, toinen tuo meidät kotiin. Lämmin halaus miesystäväni ystävältä - tuntuu hyvältä, hänkin äitinä tietää, mille tuntuu olla lapsestaan huolissaan. Kiitos Totka.
Pimeässä matkaa taittaessa mieleen nousevat vielä voimakkaammin kaikki ne vaihtoehdot, mitä olisi voinut tapahtua. Itku saa tulla. Tämä oli hipaisu siihen suuntaan, josta olen ääneenkin sanonut monesti. Elämä on ollut kovaa ja raadollista monesti ja monella tapaa. On viety niin monta tärkeää ja rakasta ihmistä, on jätetty yksin ja yksi lapsi on kuolleena syntynytkin - kaikesta on ollut pakko selviytyä. Kaikesta olen selvinnyt ja saanut samalla paljon voimia selviytymiseen, kohtaamisiin. On yksi asia, joka voisi vielä viedä polvilleen, tehdä elämästä vaikeaa ja liki mahdottomalta tuntuvaa. Se olisi oman lapsen vakava sairaus, kivuissa eläminen ja oman tähän päivään saakka eläneen lapsen kuolema. En tiedä selviytyisinkö niistä. En tiedä miten lujaa se sattuisi. Enkä halua tietääkään. En, ellei se ole pakko. Yritän mieluummin oppia oppiläksyni kevyemmillä luvuilla.

Puhumme paljon siitä, että kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa milloin tahansa.
Kyllä. Näin on.
Laittakaamme se oikeasti kohdallemme.

Mitä se tarkoittaa minulle ja sinulle ?

Tietäväthän sinun rakkaimpasi, että sinä rakastat heitä niin paljon kuin rakastat? Kerro se heti, ettei ole myöhäistä.

Jos on joku selvittämätön asia, hoida se, ettei ole liian myöhäistä. Elämme vain tässä ja nyt. Seuraavasta sekunnista emme tiedä.

Ajatuksissa. Kaikenlaista.

Kiitollisena kaikesta siitä mitä on edelleen olemassa.

Erin laulakoon meille elämän totuudesta <3
https://www.youtube.com/watch?v=nIdqHRM8Iek

Onni. Mitä se se on?

Jo pienenä lapsena opin kansamme syvimpien viisauksien sanonnan; Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Ihmettelin sitä jo silloin. Miksi onni pitää kätkeä? Miksei ihminen saa olla onnellinen? Miksi onnesta ei saa kerto muille? Miksei onnea voi juhlistaa toisten kanssa? Miksi onni ei ole asia jota julistetaan kaikille? Mitä ihmettä se oikein on...

Tuosta lapsuuden hetkestä alkaen olen oppinut luovimisen taidon. Miten seilailla erilaisten läheisten ihmisten keskuudessa niin, että kaikkien kanssa on hyvä olla ja välit kunnossa.

Lyydia-mummo oli aivan ehdoton, höpö höpö hommaa sellainen ilakointi ja onni ei ole kuitenkaan kuin hetkellistä, niin siitä kannata kenellekään kertoa. Hänen körttiuskoinen maailmansa oli ankara, varmasti körttisessä maailmassa on toisenlaisiakin kokemuksia ja näkemyksiä mutta se jota itse olen vierestä seurannut ja siihen osallistunut mummun mukana, se oli ankara ja väritön. Ihminen oli vain kurja ja väärintekevä otus. Nöyryyttä piti olla enemmän kuin sitä täydellä yrittämiselläkään riitti. Mitä enemmän työtä ja taakkaa, sen varmemmin oli pelastusta luvassa. Osaansa oli tyydyttävä, olipa se miten väärältä tuntuva hyvänsä. Olisi hänen elämästään pitkänkin tarinan verran kerrottavaa...mutta kyllä, tällä ihmisellä on ollut kasvuuni syvästi vaikuttava merkitys. Olin mummon luona paljon ja sain oppini häneltä. Onnekseni ihmetystäni tasapainotti Nikki-eno, joka ei ajatellut maailmasta samalla tavoin. Nikki-enolla oli rento ote elämään, tai sellaisena hän sitä jakoi minulle vaikka omat mutkansa ja kolhunsa ne on hänelläkin ollut. Antoi luvan uskoa ihmeisiin. Antoi luvan höpöttää olemattomia. Antoi ilakoida sielun kyllyydestä. Ajella traktorilla mutkille vaikka mummo siitäkin mesusi. Antoi vinkin siitä, että kaikki säntillisyys, kovuus ja ehdottomuus ei välttämättä ole se juttu jonka takia tätä taivalta kuljetaan.

Toinen mummoni oli huomattavasti eläväisempi. Jääkaapissa oli aina viinipullo jemmassa ja kellarissa vähän vahvempaakin, jos tilanne sitä vaati. Ilossa ja surussa. Anna-mummo oli kovan polun kulkenut Salmista Karjalan mailta savolaisten sekaan. Iloluontoiselta nuorelta naiselta otettiin luulot pois. Ei pidetty ihmisenäkään, vääräuskoinenkin ortodoksisuutensa vuoksi, aikansa mamu vaikka suomalainen olikin. Venäläisten vallan alle jääneet rikaudet eivät merkanneet "parempien" suomalaisten silmissä mitään, luopio mikä luopio. Köyhä pirulainen, piiaksi johonkin jos sitäkään. Kovassa paineessa piti kääntyä toiseen uskoon, jotta edes elannon sai. Onni piti kätkeä. Ilo piti piilottaa. Niistä ei voinut edes puhua. Iloisten sinisten silmien säihke oli sammutettava kylmäksi työteliääksi katseeksi, jotta kelpasi. Kovista ajoista selvinneenä Anna-mummo kuitenkin sisimmässään kantoi sitä onnea joka hänellä oli ollut, taisteli vallalla olevia pakkoja vastaan. Teki valtavan työn osoittaakseen olevansa samalla viivalla. Hintana oli paljon omasta onnesta. Vastineeksi jotain lievempää, siedettävää. Oliko se oikein? Kenellä on oikeus riisua toisen eloisuus ja onni? Muistan hänen hervottoman hersyvän naurunsa joka kumpusi syvältä maanääristä. Se nauru kuului. Se nauru tuntui. Sitä vain piti piilotella... Mikä ilo, riemu, tanssintaika hänessä asuikaan, piilotettuna. Toisinaan pääsin tätä ihanuutta seuraamaan. Jammailtiin villisti Kukkomäentien olohuoneessa kenenkään muun tietämättä. Mummo oli hetken elossa!

Nämä läheiset sukuni naiset ovat ne henkilöt, jotka ovat antaneet minulle voimaa taistellessani oman elämäni karikoissa ja aallokoissa. Vahvuutta ja uskoa omaan selviytymiseen mahdottomankin edessä. Tiedän, että pärjään. Se on osa minua. Se ei ole vain slougan jota voi loihtaa vaan se on tapa selviytyä kaikesta. Asennekysymys. Luonnekysymys. Selviytymisstratagia vaikka vastassa olisi hetken ajan ylitsepääsemättömältä näyttävä tehtävä. Minä pärjään. Kiitos heille.

Mutta. Kuka on se, joka opettaa onnea? Mistä se esimerkki löytyy? Onko kansamme niin kasvatettu onnen kätkemiseen, ettei siihen löydy vankkaa ohjaajaa? Miksi meidät opetetaan siihen, että on tyytyminen kaikkeen vaikka se olisi väärin kohtelua, asioiden vääristymistä, työtaakan kasvamista liki kantamattomaksi ja kaikkien lähellä olevien onnen rasittamista? Miksi, oi miksi teemme niin? Miten voimakkaana se siirtyykään sukupolvelta seuraavalle. Esimerkkini tapahtui minuutti sitten; tytär on keskeyttänyt kirjoittamiseni jo useasti, notkunut vieressä kärsimättömänä. Viimeisimmän kysymyksen alussa sanoin, että kysy nyt  se asiasi ja anna minun sitten kirjoittaa tämä loppuun...tytär katosi paikalta kertomatta asiaansa. Hän ei halunnut olla vaivaksi. Ei palannut kysymään / kertomaan vaikka häntä pyysinkin. Tämä tapa asuu meissä liian syvällä. Se ei kitkeydy sukupolvessa eikä näemmä kahdessakaan vaikka sen eteen on koettanut tehdä töitäkin. Me emme saa olla kenellekään vaivaksi.... Mitä on olla vaivaksi? Haitoiksi? Häiriöksi? Ulkomailla lapset näkyvät kaikkialla. He menevät alttarille häiden aikaan, nousevat lavoille esiintyjän esiintyessä jne ja se ei haittaa yhtään ketään vaan ilo ja onni tarttuu ja lisääntyy.

Onni on pieniä asioita arjessa. Totta. On. Aina sitä vain ei jaksa etsiä suuria onnentunteita sotkuisesta keittiöstä, pyykkipinosta, karvaisista lattioista, omasta peilikuvasta tai samoista täysin tiptop kunnossa. Silloin kun ne eivät tunnu sponttaanisti onnellisuudelta, niin ovatko ne sitä? Mielestäni juuri sillä hetkellä eivät ole. On opetettua onnellisuutta etsimällä etsiä onnen tunteita. Teeskentelyä. Oikea onnellisuus syntyy sponttaanisti. On hyvä kun on asioita jotka ovat hyvin. Se on ehkä eri asia kuin onni ja onnellisuus. Vai onko? Riippuu tilanteesta.

Itse olen tykännyt tuuletella ja levitellä kaikille onnen hetkiä, onnellisia asioita, onnen kantamoisia ja onnellisuutta jota olen jossain hetkessä kokenut ja osakseni saanut. Ei siitä ole ainakaan haittaa ollut. Jos joku jaksaa olla kateellinen toisen onnesta, onnellisuudesta niin se on sitten sen kateellisen ongelma. Onni ei ehdi osua kohdalle jos on aikaa kadehtia. Takuulla onnellisellakin on omat karikkonsa, joita kukaan ei halua osakseen. Enkä ainakaan omiani edes kenellekään jakaisi koettavaksi, riittää kun itse olen ne kokenut ja todeksi elänyt. Vastapainona kerron myös kun joku tai jokin on minua loukannut, saanut tuntemaan minut turhaksi, kun minua on mielestäni ja kokemuksenani kohdeltu väärin. Ei se sekään ole väärin, kai. Kertoa, että nyt mennään näin...ja siltikin jää paljon kertomatta. Iloista ja suruista. Olen kova käsittelemään asioita silloin kun ne osuvat kohdalle. Tunteeni ovat vahvoja. Loukkaantumiseni syvää ja muistini on norsun muistin kaltainen. Sydämeni myös norsumatriarkan veroinen kaikessa hyvässä.

Sanotaan, että hyvä tuo hyvää ja paha tuo pahaa. Pitää paikkansa. Yhtään en epäile. Ymmärtämisessä on vaikeutta vain siinä, että kun mielestään tekee hyvää, hakee helpottavia seikkoja toisen ihmisen vaikeimpien aikojen yli selviämiseen, niin miten siitä saa vastineeksi itselleen lisää työtä ja lisää taakkaa ja toinen senkuin porskuttaa? Onko se toisen ihmisen häikäilemättömyyttä kun apua saatuaan ottaa ilon täysin irti jättäen toisen työtaakan alle? Vai onko se sitä onnellisuutta jota vain toisille tarjoillaan? Onko se välinpitämättömyyttä vai onko se oikeaa onnea? 

Ja sitten on vielä karma...se mitä on tullut elämällään kerättyä, se mistä on aika viimein oppia eroon ja tiedän osan omastani, omasta oppiläksystäni jota koetan toteuttaa, liittyvän juurikin toisten auttamiseen...joku viisas sen kerran minulle kertoi. Tämä viimeisin kokemani vääryys on askel eteenpäin omalla polullani. On aika antaa toiselle vastuuta, on aika tarjota arkista pahaamieltä jos sitä kerran toedellisuudesta syntyy. Se on omasta aiemmin keräämästäni taakasta pois, puhdistaa monen monta muutakin tehtyä juttua. Äitiys on eri juttu. Sen suhteen kautta tuleva auttaminen on ihan eri juttu.

Olenko onnellinen?

Olen.

En ole.

Riippuu mistä keskustellaan.

Elämän arvokkuus, mitä se on vai onko sitä?

Mitä onkaan tuo maaginen elämän arvokkuus, josta toisinaan puhutaan ja sitä tavoitellaankin aika ajoin? Lyhykäisyydessään se lienee puhtaasti kokemuksellinen asia ja hyvin erilainen eri elämäntilanteissa. Erilainen meillä jokaisella johtuen erilaisuudestamme ja omanlaisistamme kokemuksista joiden kautta olemme omanlaisiksemme kasvaneet. Rrrrakastan suomenkieltä, ai miten hankala tästä blogista mahtaakaan tulla <3

 Väitän, että jokaiselle meille on perhe tärkeä. Oli se perhe sitten millainen hyvänsä, kuuluipa siihen ketä hyvänsä ja kuinka kirjavista ihmisistä se syntyykään. Perhe on perusjuttu. Se antaa voimaa, se syö voimat, se eristää, se rakastaa. Varmasti jättää jälkensä. Kaipuunsa. Parhaimmillaan sen suuren voiman, jonka avulla jaksamme elämässä eteenpäin, tietäen ja tuntien, että on paikka, on ihminen/ ihmisiä, joka välittää minusta aina minuna, sattui mitä hyvänsä ja kuljettipa elämä minne tahansa. Paikka minne saa aina palata, pitkänkin poissaolon jälkeen.

Toinen tunnustettu tai tunnustamaton peruspilari on henkisyys, hengellisyys, joku niistä. Viimeistään suuren hädän hetkellä, kipeän luopumisen äärellä, katkeran kohtalon osuessa omalle kohdalle, huomaamme kaipaavamme jotain suurempaa, joka meitä voisi auttaa, tukea, lohduttaa, olla läsnä. Saatamme syyttää sitä jotakin suurempaa sen hetkisistä koettelemuksista. Summa summarum. Olemme osa jotain suurempaa ja sisäinen tarve tuntea se osana itseä on meissä. Omassa elämässäni ja osana toisten, monien ihmisten elämää, olen nähnyt niin monia vaihtoehtoja ja ratkaisuja tälle suuremmalle, että en lähde ketään erittelemään oikeassa oleviin tai vääräuskoisiin tai hihhuleihin. Kukin valitkoon itselleen parhaimman mukaan. Sen mukaan, joka omalle sisimmälle parhaimmalle tuntuu ja kasvattaa terveesti ihmisenä eteenpäin.

Mitä on elämän arvokkuus Sinulle?

Onko se suoriutumista työelämän vaateissa?
Onko se selviytymistä yhteiskunnan rattaissa?
Onko se askareiden tekemistä kodin sisällä kodikkuuden ylläpitämiseksi?
Mahtuuko siihen hyväntekemistä läheisten parissa tai kenties aivan vieraiden hyväksi?
Onko se itsesi huomaamista? Itsesi hoitamista kaikin eritavoin?
Sisältyykö elämäsi arvokkuuden mittareihin velaton koti, auto tai kaksi pihallasi?
Kuuluuko kuvioon se kultainen noutaja ja pari lasta?
Onko arvokkaan elämän mittarissasi glamouria, juhlia, matkustamista ja huikeita kokemuksia milloin missäkin?
Näyttäytyykö arvokas elämä sinulle kurjuutena? Köyhyytenä ja vaatimattomuutena?
Onko arvokkaassa elämässä työttömyyttä? Millainen osuus on sairaudella, voiko sellainen elämä olla arvokasta ja miten?

Ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia. Kaikki glamouri ja loistokkuus on erittäin sallittua myös sen arvokkaan elämän mittaristossa. Sitä suotakoon kaikille omien toiveiden ja tarpeiden mukaan. Elämä voi olla äärimmäisen arvokasta myös vaatimattomammissa olosuhteissa. Siellä se arvokkuus tuntuu toisenlaisena. Ehkä. Toki glamourinkin keskellä tunne saattaa olla sama jos ihminen osaa pysähtyä hetkeen. Olla ja elää siinä ja tehdä hetkestä ainutlaatuisen ja kokemuksellisen ainakin itselleen. Jos nauttii kullan tunteesta iholla, valkaistuista hampaista, jotka hymyilevät kauniisti peilistä niitä ihastellessa, jos rahallisesti arvokas huipputeknologialla varustettu auto tuo sitä jotakin - se kaikki on silloin juuri sitä mitä pitää ollakin. Toivoen, että myös elämän peruskysymykset pysyvät mukana ja säilyvät arvokkaina koko matkan ajan.
Elämän taistelutannerta taivaltaville peruskysymykset tulevat lähelle väkisinkin. Kun on puutetta, huolta seviytymisestä ja ongelmia ja epävarmuutta vaikkapa terveyden kanssa, silloin pienet yksinkertaiset asiat kirkastuvat. Mikä onkaan oikeasti tärkeää? On hienoa nähdä onnellisuutta ihmisten välittäessä toisistaan. On ilahduttavaa nähdä hymy ihmisen kasvoilla. On sieluakin läikähdyttävää nähdä silmissä elämän palo ja nöyräkin kiitollisuus hetkeä kohtaan. On lämmittävää kohdata toisen arvostus toista kohtaan. Erityisesti itseä kohtaan.
Yksinäisyys on tämän ajan suurimpia sairauksia.
Hetkeksi penkille istahtaminen saattaa muuttaa paljon päivämme kulussa.

Elämä on kuljettanut minuakin moneen paikkaan. Monenlaisten ihmisten pariin. Upeisiin oppimistilanteisiin ja antanut laajan kasvupohjan minulle minussa. Tämän olen saanut kokea ihan omassa elämässäni jo pienestä lapsesta lähtien. Oli oma rikkautensa saada elää eriskummallisten sukulaisten keskellä ja oppia siinä samassa ihmissuhdetaitoja, kiitos kahden erilaisen suvun, jotka yhdistyivät vanhempiemme kautta. Miten kiitollinen olenkaan kaikesta siitä.

Työni on aitiopaikka elämän todellisuudelle. Jatkuva pohdintoja herättävä kokonaisuus. Mahdollisuuksia luovat niin hoidettavat kuin heidän läheisensä, puhumattakaan työkavereista, työyhteisöstä ja vallitsevista käytänteistä. Yhteiskuntamme luomista mielikuvista, siitä, mikä on kenenkin mielestä arvokasta ja miksi. Mihin pyrimme, millä keinoilla ja miksi? Toisinaan, aika monestikin tuntuu, että tuo viimeinen kysymys, miksi, jää liian usein käyttämättä. Miksi emme kysy, miksi tämä tavoite on tärkeä? Onko se oikeasti yksilön kannalta oikea ja se arvokkain ratkaisu? Työni on aika hektinen toimialanaan ja hoidot monesti kovin "agressiivisia", sisällöltään eteenpäin pyrkiviä, elämässä täyteen iskuun saattavia, "loputtomasti" elämää jatkavia, "nuorentavia", tottahan toki henkeä pelastavia. Monesti toki myös elämän laatua parantavia. Tuo on soinut niin monesti mielessä; elämän laatua parantava toimenpide. Hienosti sanottu. Missä kohtaa kulkee se hienon hieno raja, jolloin aktiivisesta, agressiivisesta, kajoavasta hoidosta siirrytään toisenlaiseen hoitoon? Eihän sellaiseen ole olemassa mitään ohjeistuksia, säännöksiä, eikä tarvitsekaan olla. Asiat ratkaistaan yksilön tasolla. Ihmisen kohdalla, siinä hetkessä, yhdessä. Ehkä yllättävän moni voisi elää kenties lyhyemmän aikaa mutta laadukkaammin jos hoitamista linjattaisiin toisin sellaisen "pakolla yrittämisen" sijaan? Ehkä yhteinen aika olisi kokemuksellisempaa.
Olin viime viikolla palliatiivisen hoidon luennoilla ja täytyy myöntää, että se tunnelma oli käsinkosketeltavaa. Mikä upea tunnelma. Miten valtava elämän arvostaminen nousi esiin juuri sitä kautta, että viimeisistä ajoista tehdään arvokkaita, kunnioittavia, oireita helpottavien hoitojen ja kokemuksellisen läsnäolon ja koskettamisen kautta kutakin ihmistä kuunnellen, kunnioittaen ja kokonaisuutena hoitaen. Suuri kunnioitus kasvoi niitä lääkäreitä kohtaan, jotka uskaltavat ottaa vaikeat asiat puheeksi ja sitä kautta kaikki saavat sanoa sanottavansa, vaikuttaa asioiden kulkuun ja saada mahdollisuuden arvokkuuteen koneiston rattaissa pyörimisen sijaan. En lähde tätä tilaisuutta nyt avaamaan enempää, mutta olipahan hieno päivä. Päivä, joka jälleen muistutti minua siitä, miksi tätä työtä teen, miksi tätä niin syvästi rakastan ja miksi haluan tehdä sitä kaikilla niillä taidoilla, joita minulla on.

Tehkäämme elämästämme arvokas alusta loppuun saakka. Aina kun välillä unohdamme tämän tärkeyden, palatkaamme takaisin armeliaina itsellemme, aika ja tilanteet vievät meitä ja kasvattavatkin samalla.
Rakasta itseäsi. Minäkin rakastan minua. Rakasta läheisiäsi, jokaista omalla tavallaan - niin hekin rakastavat sinua ja omani minua. Ole lämminsydäminen ihmisille unohtamatta oikeudenmukaisuutta.
Nauti hetkestä.
Älä pelkää sitä aikaa, kun matka alkaa käydä vähiin. Ota se arvokkaasti vastaan yksin ja yhdessä kokien.

Olet Arvokas. Anna toistenkin olla.

Luopumistako? Kaipuutako? Repivää yksinäisyyttäkö? Ihmisyyden ikävääkö?

Yksin ei ole kenkään ihminen. Ei kun löytää sisäisen itsensä. Ei kun osaa olla yksin yhdessäkin. Ei kun oppii elämään hiljaisuudessa. Siinä kun kukaan ei puhu sinulle, kun kukaan ei kosketa sinua, kun kukaan ei tule lähelle, kun ketään ei kiinnosta. Yksin ei ole kenkään ihminen.

Onhan. Yksin on silloin kun huoneessa ei ole muita. Silloin kun kukaan ei soita. Kun kukaan ei tule käymään. Kun kukaan ei pyydä mukaan minnekään. Kun peilistä katsoo tutut tai jo tuntemattomaksi muuntuneet kasvot. Silloin kun joukossa tunnet olevasi ulkopuolinen. Kun puheet eivät edes sivuuta sinua. Silloin kun olet vain jonkun ilkkuvan mielipiteen kohde, se standardi jolle kuuluu nauraa, jota saa julkisesti ilkkua. Virhe. Sivistymätön virhe. Yksinään jäänyttä ei raahata yleisiin tai yhteisiin menoihin siksi, että on joku jota pilkata vaivihkaa tai isoon ääneen kokonaisvaltaisesti. Joskus yksin olevana sitä luulee, että on parempi olla se olematon olento joukon mukana kuin yksin omassa vapaudessa oman kodin turvassa. Ehkäpä yksinäisyys on jopa parempi kuin se, että on eikukaan. Kannattaa kokeilla ja tehdä omat johtopäätökset siitä, kumpi kipu on miellyttävämpää.

Yksinäisyydessä voi oppia uutta. Saa kuulla omaa ääntään. Voi jopa kauhistua asioita, joita joutuu oppimatkallaan käymään läpi.... Yksinäisyys, yksin jätettynä eläminen ei aina ole kuitenkaan omaa valintaa. Se hetki, kun tärkeäksi omassa elämässä nostetut asiat sortuvat virheellisinä oletuksina. Se hetki kun totuus astuu verhon takaa esiin. Kun arvomaailmat kohtaavat niin erilaisina. Silloin sitä seisoo ohuessa mekossa meren rannalla, talvipakkasessa hyytävän tuulen lävistäessä koko ruumiin, sielun ja sydämen. On tuurissaan, jääkö sydämeen enää yhtään sopukkaa, jonne lämmin läikähdys saattaa päästä ja siitä levitä herättäen sydämeen vielä elon ja rakkauden. Toisinaan käy niin kuin fyysisessäkin infarktissa; osa sydämestä tuhoutuu pysyvästi eikä palaa toiminnassaan enää koskaan ennalleen. Jäätynyt ja loukattu sydän on pahinta mitä toisessa ja itsessään voi kohdata.  

Rahan voima on raavaan ihmisen maailmassa murheellisen vahva. Et voi osallistua kun kaikki hankkimasi tulot menevät peruselämän ylläpitämiseen. Toisaalta se on ollut omaa valintaa. Valintaa siitä, millaisessa arjessa oma olo on miellyttävin, missä kokee onnellisuutta, edes hetkittäin. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että arki on voinut sitoa sinut niin tiukasti itseensä, ettei poikkeamia ole olemassa. Et voi lähteä, sinulla on velvollisuuksia jotka on hoidettava kun kukaan muu ei niitä hoida. Et voi lähteä. Sitä ei vain kukaan huomaa. Sitä ei toiset ymmärrä. Eivät he, joilla on aikaa ja rahaa sekä mahdollisuuksia mennä. Mennä milloin vain minne vain, ottaa elämäänsä se mistä uskovat nauttivansa ja toivottavasti nauttivatkin. Se suotakoon rahan ja ajan hallitsijoille. Katkera ei saa olla. Valehtelisin jos sanoisin, ettei joskus harmita. Harmittaa, ihan vietävästi. Tuntuu monesti ihan väärälle, että elättäjänä, talon maksajana, arjen mahdollistajana en saa mahdollisuuksia lomiin, matkoihin, vapaa-ajan menoihin, joihin rahaakin tarvittaisiin tai menoihin joiden ajaksi olisi jonkun hoidettava näitä arkisia velvollisuuksiani; omia ja toisten koiria, lapsia ja juoksevia asioita. Ehkä tulee aika. Ehkä. Tai sitten ei tule. Aikanaan peitin omaa pettymystäni ajatuksella, että enpä ole ennenkään päässyt niin enpä edes tiedä mistä jään paitsi. Se ei toimi enää. Tai toimii, koska ei ole vaihtoehtoja. Tänään olisin liki onnellinen, jos minua edes pyydettäisiin mukaan - voisin kieltäytyä kohteliaasti ja olla ihan iloinen siitä, että minut olisi otettu mukaan. Sillä todellisuudessahan en voisi edes lähteä. Jonkun on oltava perheen aikuinen. Perheen pystyssäpitäjä. Selviytyjä ja selvittäjä. Se joka mahdollistaa muille muita mahdollisuuksia. Liioittelua, tiedän. En kykene mahdollistamaan kaikille sitä kaikkea minkä he haluaisivat. Ihmekkös se kun en kerran itsellenikään. Mutta toinen ihminen taloudesta voi kuitenkin aina vain lähteä, milloin tahansa. Menee vain. Tulee kun huvittaa. Voi luottaa siihen, että asiat on sillä aikaa hoidettu, joku on ne hoitanut. Joku. Ethän sinä toimi niin, ethän?

Mikä sokaisee ihmisen? Milloin aiemmista puhutuista tärkeimmistä asioista tuleekin turhia? Sorrummeko vain sananhelinään ja puhumme hyväksi opetettuja asioita, jotta muut olisivat ylpeitä? Oli miten oli. Lainattakoon vanhaa sanontaa, paha saa aina palkkansa ja kullekkin ansionsa mukaan. Aikanaan. Olen tässä vuoden vaihtumisen molemmin puolin törmännyt uudelleen tähän yksin jääneen ihmisen kohtaloon. Seuraan monen ihmisen elämää työssäni. Siitä ei nyt sen enempää...Omalla kohtaa tämä kovan koulun kasvu alkoi aikaa sitten. Silloin kun ne tärkeimmät ihmiset siirtyivät ajasta ikuisuuteen. Ei ole koskaan ollut isovanhempia auttamassa arjessa. Yksin on pitänyt selvitä. Ei ollut lasten isästä tekijäksi arjen helpottamisessa, yksin piti selvitä, ottaa voimaksi toisen pilkka, joka sanasta sanaan meni näin: itseppä olet osasi valinnut. Viisaita sanoja vaikkei niitä ehkä sellaiseksi oltu tarkoitettukaan. 

Oi miten paljon sieluani kirvelikään jäädä jouluna yksin. Taivas se tuntui pahalle. Sanoin kuvaamattoman pahalle. Lapsiani en moiti, olen heidät kasvattanut pois velvollisuuksien pakkoviidakosta ja se tarkoittaa joskus myös sitä, että oletettuina hetkinä heitä ei ole lähettyvillä. Olen ylpeä siitä, että voivat tehdä omia vapaita päätöksiään. Eniten loukkasi se, että lähin ihmiseni valitsi ystäviensä seuran joulun aikaan. Silloin kun luulisi, että perhe ja läheisimmät ovat tärkeimmät, että minä olen tärkeä. Mutta. Luulohan oli vain minun luuloni. Minun uskomukseni siitä, mikä on kenellekin tärkeää. Hänelle sitä ovat ystävät. Siinä oli ajatus poikineen purtavana ja se oman loukkaantumisen määrä, se oli vuoren kokoinen. Sydämestä jäätyi palanen. Minuun iski vanha tuttavani, periksiantamaton selviytyjä, se joka pitää minut kasassa ja ei anna uusia mahdollisuuksia loukkaantumiselle samasta syystä. Tiedän paikkani. Tiedän ratkaisuni. Tiedän kaikki tulevat juhlapäivät ja pyhät, tiedän kuka on kotona ja kuka ei missään tapauksessa ole. Haluan että hän on siellä minkä valitsi, eli ystäviensä luona. Minä, minun kylmäosani haluaa pitää minua syvässä sylissään halaten minua lujemmin kuin kukaan koskaan, pitäen minut turvassa loukkauksilta, turvaten särkyneen sydämeni ehjät osat. Julmatar minussa osaa olla armoton ja periksiantamaton minun parhaakseni. Se tuntuu hyvälle. 

Yksin ei ole kenkään. Olen itse itseni kanssa nyt ja aina. Muihin ei ole luottamista, sitä saattaa saada murhetta jos uskaltaa luottaa toiseen ihmiseen. Siten olemme pahempia petoja toisillemme kuin yksikään laumaeläin. Alistamme toiset anomaan seuraa ja hyväksyntää. Tarjoamme ehkä hetken hyvää ja toisella kädellä raippa iskee tehden kipeää. Mistä nousee halu siihen, että joidenkin ihmisten seuraan ja suosioon on päästävä? Miksi joku ihminen kokee vääryyttä jopa ystävikseen sanomiensa ihmisten keskuudessa ja silti palaa kerta toisensa jälkeen heidän luokseen? Mikä on se lumo? Mikä on se tarve, jonka heidän hyväksyntänsä täyttää? Sitä olen miettinyt katsoessani kaksinaamaista ystävyyttä puuttumatta siihen, koska asia ei minulle kuulu. Olen ihmetellyt ihmistä ja hänen tarpeitaan....mikä ajaa tekemään heikkoja ratkaisuja kerta toisensa jälkeen? Miksei oppiläksyn seuraava sivu voi kääntyä?

https://www.youtube.com/watch?v=DeumyOzKqgI

Perusolemukseltani olen pyyteettömästi kaikkea rakastava. Silti tunnen raastavia tunteita toisinaan. Vellon ikävässä, hylättynä, unohdettuna ja käyn koko sen huononihmisen skaalan läpi. Se kuuluu ihmisen elämään. Osana kasvua. Vuosien saatossa sitä huomaa jalostuneensa, kaikesta huolimatta. Mitä minä haluaisin juuri nyt? Olla se eikukaan paikassa, jossa toisilla on joku side keskenään? Rehellisesti sanottuna en ja silti ikävöin sitä, että minua ei edes pyydetty mukaan missään vaiheessa....painan sen norsunmuistiini. Rehellisyyden nimissä olen siinä asemassa missä haluankin olla, koska näin on parasta juuri nyt.

Ole sinä ystäväni huomaavaisempi sinun ympärilläsi oleville ihmisille. Minä pärjään kyllä.

Kohtaamisia vol 1

Kynää on teroitettu monta kuukautta. Eteen on noussut monia monia, lukemattomia aiheita, joista kirjoittaa. Elämä on vain ollut hektistä ja aikaa todelliselle istumiselle ja tekstin tuottamiselle ei muka ole ollut. On sattunut niin monenlaista.... Puran vyyhtiäni jostain laidasta ja jatkan ajallaan toisesta. Ajatuksissa on kerrontaa Bulgarian matkoistani, sukulaisistani syttyneistä ajatuksista, työmaan luomista tilanteista, kiusaamisesta, väärinkohtelusta, vapaasta tahdosta, ehdottomasta rakkaudesta jne jne. Ylipäätään tajunnanvirran juoksusta ja sen sisältöä on mahdoton ennustaa etukäteen.

On itsenäisyyspäivän aatto. Taivas paiskoo vihaisesti märkää suurta räntää maahan saakka kastellen kaiken tielleen osuvan. Ollaan pienellä porukalla kotona, koirat kiertävät jaloissa. Kynttilänvalossa tuotan tekstiä ja biisilistan aloittaa tuo linkistä avautuva kappale, kertoen rakkaudesta.

https://www.youtube.com/watch?v=nGKyCbEu2J8

Meillä työpaikalla on kautta aikain rakastettu jakaa ns vastuualueita hoitajille huolehdittavakseen, syventääkseen osaamistaan ja jakaakseen tietoa työkavereille ja muille asioista kiinnostuneille. Ilman lisäliksaa eli saman palkan saa siis paneutumatta yhtään mihinkään; tämä on vähän niinkuin vapaaehtoista, vaikkei ihan kuitenkaan. Minulle näitä vastuualueita on kertynyt ihan omasta aktiivisuudestani johtuen useita ja helposti meinaa tulla lisääkin =). 

Omiini kuuluvat mm. geriatriset potilaat eli vanhusten erityistarpeiden ja ikäihmisten hoitoon liittyvien juttujen huomioiminen, niihin kouluttautuminen tarjonnan mukaan, validatiivinen hoito ja sen toteuttaminen mahdollisuuksien mukaan. Olenkin yhdenlainen mummomagneetti. Jokin minussa herättää monessa, eritoten muistisairaassa ihmisessä äidin läsnäolon tunnistamisen, heidän äitinsä ystäviin liittyvän tunnistamisen tai muun vastaavan. Olen ollut toistuvia kertoja se rauhoittava tekijä paikan päällä, se ainoa tutulle tuntuva. Lienekkö aasinsilta samalla siihen, että monesti olen saanut olla läsnä tarjoamassa sitä mahdollisimman hyvää viimeisten aikojen hoitoa ja siirtymistä ikuisen rajan taa kuoleman hetkellä. Viimeisille matkoilleen lähtevien ihmisten kohdalla hoidetaan hyvin paljon myös omaisia. Nämä hetket ovat heille ainutlaatuisia, ainaisesti mieleen juurtuvia. Heidän sydämellään on tuolloin niin monia asioita päällekkäin. Lukemattomat ajatukset on käsiteltävinä, eikä vähiten mieleenpainuvana se, miten heidän kuolevaa omaistaan kohdellaan viimeisinä hetkinä. Minä ja kolleegani tahdomme tarjota parhaimman ja miellyttävimmän mahdollisen muiston tästäkin ajasta. Samalla koetamme tuoda esiin elämän arvokkuuden ja ainutlaatuisuuden sekä luvan kokea ja tuntea erilaisia tunteita häpeilemättä. Joskus hoitopolut syövät valtavasti voimavaroja ja kotona olen vain väsynyt ihminen jolla ei ole enää antaa omille ihmisilleen mitään. Jokainen kerta on silti aina ainutlaatuinen omana tapahtumanaan ja antaa minulle hoitajana ja ihmisenä arvokkaita asioita. Kiitollisuutta moniin asioihin, nöyryyttä elämää kohtaan, aitoa iloa sydämestä saakka jos ja kun on voinut onnistua työssään. Olen hyvä kuoleman kanssa. Vai olenko? Olen ainakin sinut, vai olenko sittenkään? 

Olen ollut omaisena todella tiukoissa paikoissa kahdesti. Ensimmäisen kerran reilut 20-vuotta sitten äidin kuoltua täysin odottamatta 46 - vuotiaana aivoverenvuotoon. Sitä tuskaa ei voi sanoin kuvailla, sieluni tuntee sen edelleen hyvin herkästi. Sanon nyt kuten koko tuon ajan; jos jonkun kuolema ottaa ihmisellä koville, niin sen oman äidin kuolema. Sama sille millainen suhde on ollut mutta on se kuulkaa kova paikka. Siihen päättyy yksi elämämme tukirungon, pohjan rakentajan kanssa aloitettu polku... onnellinen hän, joka saa äitinsä pitää pidempään, tai ainakin mahdollisimman pitkään. Vai onko sittenkään? Joskus olen seurannut tilanteita, joissa asiat eivät liene ihan niinkään tai no, ovat ne mutta eivät niin ruusuisia kuin mielellämme ihmismielellä kuvittelemme. Äiti on aina äiti. Siihen liittyy ihannointia, myyttejä, murtuneita unelmia, toteutuneita oppeja..paljon kaikenlaista ja kuoleman kohdalla joutuu kohtaamaan yllättäviä tunteita ja ajatuksia itsensä kanssa.

Toisen kerran äärimmäisen lohduttomalle tuntui saattaa maailmaan kohtuuni kuollut poikalapsi. Se jäätävä tunne, mikä ylleni laski, kun Tytti-lääkäri kertoi faktan ja lähipäivien suunnitelmat. Mahastani tuli kielletty alue. Siihen ei voinut koskea, minäkään. Tuntui, että sitä kuollutta lasta, joka sisälläni tuolloin oli, oli suojeltava enemmän kuin se järjen mukaan oli mahdollista. Olo oli kuin lapsentappajalla; olin epäonnistunut. Lisäksi tehtäväkseni annettiin itseni pelastaminen, lapsi oli saatettava ulos, ennen kuin hän aiheutti hengenvaaraa myös minulle. Miten itsekkäälle tuo tuntuikaan, miten raastavaa oli ottaa kotona ensimmäiset keinotekoista synnytystä aloittavat lääkitykset ja omat ajatukseni olivat erittäin rikkonaiset ja ristiriitaiset...jos minua ei olisi tarvinnut niin moni jo olemassa oleva lapsi, olisin halunnut luopua kaikesta. Oli raskasta huomata miten mieli käy selviytymisen äärirajoilla, todella pelottavaa. Hidas ja kivulias toipumiseni alkoi siitä, kun sain olla tuon kuolleena syntyneen lapseni kanssa hetken yhdessä....hänellä oli kaikki valmiina, kynnetkin...eikä tiede löytänyt syytä kuolemaan. Näin vain piti käydä. Tarvitsin tämänkin kokemuksen tullakseni minuksi.

Viime viikoina olen yllättynyt miten paljon perjantaina, 13. marraskuuta, menehtyneen isäni kuolema onkaan minua koskettanut. Isäni oli minulle aina etäinen, valtavan ankara mies, diktaattori jo ajatuksen tasollakin. Hänen tahtonsa oli laki, meillä ei neuvoteltu. Lapsuuden vuosiini mahtuu valtavasti kokemuksia, joita en edes halua kaikille jakaa, sillä miksipä kertoa kaikkea alkoholin liiasta käytöstä, perheväkivallasta ja muista koukeroista, periskummallisista sukulaisista joita oli molempien vanhempien puolelta tarjolla - joskin olen syvästi kiitollinen siitä, että olen ollut pienestä pitäen seuraamassa kaikkea kaikkialla. Tiedän valtavan määrän asioita, joita muut eivät tiedä, olen oppinut ihmissuhteista, ihmisistä ja asioista, niiden suhteista ja erittäin erilaisista tavoista hoitaa noita kaikkia. Aikuiset ympärilläni kertoivat rehellisesti omat näkökulmansa kulloisiinkin tilanteisiin ja maailmani hahmottui hyvin realistiseksi jo liian pienenä. Puolensa ja puolensa tälläkin kokemusten viidakolla. Summa summarum; lapset aistivat asioiden oikean laidan vaikka aikuiset mielellään sinisilmäisyyttään koettavat peitellä totuuksia. Rehellisyys on se, jota olen aina arvostanut, myös kipeiden asioiden kohdalla. Toipuminen ja toimiminen voi aina alkaa siitä hetkestä kun oikeat asiat on kerrottu oikein. Rehellisyys synnyttää ja kasvattaa luottamusta toiseen ihmiseen ja sekin on tärkeä voimavara.

Isä tosiaan löytyi kuolleena sairaskohtauksen jälkeen kotipihaltaan. Pelkästään se tieto sai monet ajatukset pyörimään päässäni, miksi, milloin, mihin oli menossa, mitä tapahtui juuri ennen ja mitä vähän aiemmin, missä asennossa jne? Ihminen on tällainen, vatuloitsija. Kuuluu siihen surutyöhön, sen aloittamiseen. Isän elämä loppui todellisuudessa samana päivänä kuin äiti kuoli. Isä ei koskaan löytänyt syytä elää, ei löytänyt vaihtoehtoja yksinäisyydelleen vaan ruokki sitä. Toki isäni oli valtava persoona, vahva olemisessaan ja mielipiteissään, änkyrä kuin mikä pahimmillaan. Oma kuvani isästä romuttui yhdellä oven avauksella. Mieleni kovalevyltä ei häivy se kuva, kun menin työpäivän jälkeen Keiteleelle isän ja siskojeni luo, tuona päivän jolloin äiti myöhemmin menehtyi. Isä odotti oven takana uusi, kuvailemattoman suuri hätä kasvoillaan, ryhti oli lysähtänyt, vahvuus oli kaikonnut ja sai puuskahdettua vain:"Oon minä sinua oottanukkii." Ja sitten alkoi aamuyön tapahtumien kertaaminen, syyllisyyden tunnoissa kerronta joka toisti itseään, olisiko hän voinut tehdä jotain toisin... ei olisi. Massiivisempaa aivoverenvuotoa ei olisi voinut olla. Kuolema oli aivan varma ja väistämätön asia, 6 sentin mittainen suonen myötäinen repeämä ei ole edes aneurysma vaan ihan oma selkeä repeämänsä. 

Tämä kohtaaminen murensi kuvan isästä, joka oli vahva ja määrätietoinen. Hän muuttui minulle tuntemattomaksi henkilöksi ja jouduin tutustumaan uuteen ihmiseen, jota kutsuttiin edelleen isäksi. Tuo ihmisraunion alku koetti taistella elämäänsä eteenpäin.... sopeutuen ikävään, sopeutuen ihmisten irvailuun, sopeutuen olemaan pilkan kohde surujuomisensa aikaan ja siitä eteenpäin, sopeutuen siihen, että sairauksien ilmestyessä hänen elämäänsä, hän ei vanhan taustansa vuoksi saanut koskaan asiallista ja oikeaa hoitoa. Niin. Tämän luin isäni jäämistöistä hänen käytyään monenlaisilla kuntoutus ja työllistymispoluilla 10 vuotta sitten. Viranhaltijat olivat kirjanneet isän tuntemuksiin senkin useampaan kohtaan, että hoitohenkilökunnalla on tietona hänen alkoholin käyttönsä, joka oli todellakin runsasta äidin kuoleman jälkeen useiden vuosien ajan. Pienten paikkakuntien kirous on juuri se, että kaikki tuntevat ja luulevat tuntevansa toiset. Kaikki kaatuu helposti olettamukseen, ei oteta selvää päivän faktoista. Kun ihmisen kommunikaatiokyky heikkenee selkeästi, pidetään sitä alkoholin syynä. Kun puhe sammaltaa tai hän ei ymmärrä kuulemaansa, sekin johtuu liiasta ryyppäämisestä. Tajuttomuuskohtaukset julkisilla paikoilla, sama selitys. Kun mies harmaan värisenä valtavasti hikoillen koettaa selvitä lyhyen matkaa arkiaskareissaan, sekin johtuu liiasta ryyppäämisestä.... totta, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja en voi väittää, etteikö alkoholi ole edesauttanut tilanteiden kehittymistä, varmasti on. Mutta isäni oli myös sairas mies. Kun 60-vuotias mies alkaa kävellä töpöttelemällä ja kommunikaatiossa on selkeää alentumaa, kun hän stoppaa täysin rappurallin kohdalle ja tumman lattian tullessa ovella vastaan...se kertoo edenneestä muistisairaudesta. Muistisairas ihminen nimittäin näkee tumman aina rotkona, ja kukapa kävelisi rotkoon? Isänsä, ukkini, sairastui todella nopeasti etenevään Alzheimerin tautiin heti sydämen ohitusleikkauksen jälkeen. Rasitetta siis oli ja on, isän nuorempi veli on sairastanut muistisairautta jo 10 vuotta. Suvun miehet ovat kuolleet suurella prosentilla syäninfarktiin suorilta jaloiltaan, osa raivoraittiina eläneitä ja osa reippaasti ryypänneitä miehiä. Niin tai näin, isä näytti olevan monisairas ja odotankin mielenkiinnolla ruumiinavauspöytäkirjan valmistumista, 

Tämän kaiken todeksi eläminen on vienyt minutkin kohtaamaan itseni ja todelliset linjaukset työyhteisössäni ihmisiä kohdatessaan.... kuinka monesti syyllistyn siihen, että pidän jotakin ihmistä vain juoppona? Kuinka monesti se vaikuttaa vähintään asenteeseeni hoitaa häntä. Rehellisin vastaus on aina. Jos tietonani ei olisi runsasta alkoholin käyttöä vaan vain sairastamisen syy, tai joku krooninen vaiva, jolla moni asia selittyy, ainakin ajatukseni ovat oikeasti empaattisemmat. Isänikin kohdalla oli mm Meilahden sairaalassa hoitojakso, jossa syitä oli etsitty oikeasti ja neurologisia tutkimuksia suositeltiin jatkettavan kotipaikkakunnalla, syyt silloisiin ongelmiin eivät olleet alkoholissa. Veriarvotkin sellaisia, ettei aikoihin ollut havaittavissa runsasta käyttöä. Eihän isän fysiikkakaan enää olisi kestänyt sellaisia määriä, mitä historiassaan näytettiin aina siirtävän decursuksissa eteenpäin... Noh, ehkei isän elämä olisi jatkunut yhtään pidempään. Laatu olisi voinut olla parempaa, jos suhtautuminen olisi ollut toisenlaista. Jossittelulla ei mihinkään edetä. Omaa suhtautumistani tämä muuttanee väkisinkin, ainakin joudun taistelemaan ajatusteni kanssa. Sillä kukapa minä olen ketään arvioimaan ja arvostelemaan? Kuka meistä on kelpoinen ilkkumaan toisille ja naureskelemaan toisten kohtaloille? Harvoinpa tiedämme tai tunnemme kokonaisuuksia toisten elämästä kun aina ne ei ole tiedossa omastakaan elämästä.

Samaan aikaan olen ihmetellyt ihmisten häikäilemättömyyttä. Ymmärrän, että on valtavan hienoa olla se, joka ensimmäisenä pääsee mitäkin kertomaan. Sehän kantaa pitkälle ja luo arvostusta yhteiskunnassa, eikös vain? Olen ihmetellyt sitäkin kiireen ja hötkyilyn määrää. Isän löydyttyä esimerkiksi oltiin tietoa viemässä moneen kolkkaan ja ihmeellisintä oli sekin, että kohtuu faktan tuntoisesti meitäkin lähestyttiin tiedolla, ettei poliisi ole meitä tavoittanut, että soittakaa äkkiä poliisille. Ihan ensimmäinen kysymykseni oli, että mihin tässä nyt niin valtava kiire on? Ei se kuolema muutu joksikin muuksi kiirehtimällä - päinvastoin, kiire on loppunut kokonaan. Mitähän se olisi poliisisetä vastannut, jos olisin soittanut 112:een ja kertonut, että sieltä on minua tavoiteltu,että mitähän asiaa.....? Uskonpa, että aika hiljaista olisi ollut. Aivan varmana faktana voin kertoa, että Suomessa poliisi tulee aina omaisten kotiin kertomaan kasvotusten kuolemaan liittyvät uutiset. He eivät soita. He eivät laita tekstaria. He eivät kuuluta puskaradiossa eivätkä ylessä tai sanomalehdissä. He kohtaavat ihmisen ihmisenä.  Ja tekevätkin sen todella hienosti ja hienotunteisesti huomioiden myös paikalla olevat lapset. Kaikki kiitos ja myötätuntoni heille siihen työhön. Mitä kaikkea he kohtaavatkaan noiden työtehtäviensä kohdalla? Valtavan määrän erilaisia kohtaloita, erilaisia ihmisiä ja kuvittelemattoman määrän erilaisia tapoja reagoida kuolemauutiseen.

Suomalaisen yhteiskunnan kankeus perinteitä kohtaan on karmaiseva. Olemme vääntäneet kättä yhdessä jos toisessa asiassa hautaamiseen, siunaamiseen ja niihin perinteisiin liittyen. Olemme kohdanneet miltei järkyttyneitä yrittäjiä alallaan, kun olemme esittäneet uusia tapoja toteuttaa asioita. Kankeaa on, todella kankeaa. Uurnaa sylissäni pitäessäni tunsin helpotusta. Olin lähellä sitä hetkeä, että olin täyttänyt isän hartaimmat toiveet kuolemaan ja moniin muihin asioihin liittyen. Samalla huomasin kaipaavani häntä. Nyt. En kaivannut silloin kun hän oli vielä ihmisrauniona, ukkorukkana, elämän runtelemana poloisena, minua tarvitsevana isänä olemassa. Tunnen valtavaa syyllisyyttä. Todella valtavaa syyllisyyttä ja se tekee minut surulliseksi ja väsyneeksi. Olisin voinut tehdä asioita toisin. olisin voinut huolehtia hänestä enemmän ja paremmin. Tosin epäilen, ettei hän olisi siihen suostunut, hän oli loppuun asti oman elämänsä herra vaikka heikoksi jo itsensä tunsikin ja jotain apua otti minulta hyvin pieninä annoksina vastaan. Minua lohduttaa se tieto, että nyt hänen on hyvä olla. Nyt hän on onnellinen jälleen, ensimmäisen kerran sitten äidin kuoltua.

Oma polkuni on vasta alussa, oman itseni kohtaaminen isäsuhteessani. Astelen sitä eteenpäi yllättyen monesti monella tapaa. Kipeätkin asiat on aika käydä läpi ja antaa viimeistään nyt anteeksi.

Aistit avoimina ajatusten aalloilla

Lintujen onnelliselta kuulostavat viserrykset löytävät tiensä korviini joka puolelta. Joka kevät yhtä täynnä uskoa, iloa, intoa ja keveyttä. Pesäpaikkojen etsintä. Kuhertelut toistensa kanssa. Oman paikan puolustaminen. Rakkaimman vartioiminen, hoitaminen ja huolehtiminen. Uuden elämän odottaminen.

Keväinen tuuli. Raikkaampi kuin syksyinen veljensä, vai onko? Raikkaampi ehkä siksi, että se tuo mukanaan luonnon heräämisen. Syksyn tuulissa on sadonkorjuun viestejä, jotka nekin ovat kauniita. Keväällä uteliaisuus herää, ovatko kasvit selvinneet talven koittelemuksista? Tulevatko muuttolintuina saapuvat ystävät entisille asuinpaikoilleen? Ovatko kurkiaurat komeampia kuin viime keväänä? Ovatko joutsenet saaneet säilyttää parisuhteensa?

Talven kylmyyden ja pimeyden jälkeen on aika herätä kuulemaan, tuntemaan, elämään enemmän. Istahdan tai seisahdan hetkiseksi jo hivenen lämmittävän auringon hellään syleilyyn. Nautin säteiden valoisuudesta ja lämmöstä... se herättää tunteeni huomaamaan kaikkea sitä hyvää mitä minulla on. Mies tuolla ahertaa omien töidensä parissa. Keskittyneenä, suunnittelee seuraavaa liikettään ja kädenjäljistä syntyy hyvää jälkeä. Hänen kasvoillaan käy onnellinen häivähdys auringon säteen osuttua häneenkin. Mies auringon maasta. Lämmön lähteiltä. Kaipaa pimeinä ja kylminä aikoina lämpöä minua enemmän....nauttii nyt auringostakin minua enemmän ja jatkaa työtään. Miten rakas tuo mies onkaan. Olen onnellinen tunteestani, tiedän eläväni hyvää hetkeä.

Ympärilläni pörrää kevään ensimmäiset kärpäset, hoiperrellen. Koiralapsi ihmettelee moista ja kömpelösti koettaa tavoittaa lentävää otusta. Sen kiinnostus siirtyy nopeasti uuteen asiaan. Lapsen into on sama ihmisen lapsella kuin koirankin kakaralla. Se ilahtuu saamastaan huomiosta, uusista leluista ja ihmisestä joka viitsii edes hetken touhuta jotain hänen kanssaan. Toisella puolen vierellä makaa vanhempi koira, odottaen vuoroaan. Hiljaista viisauttaan jakavat samalla nuo eläimet - vuoronsa kullakin ja odottaminen on kaikille mukavampaa kun sen tekee avoimin mielin ja rakastavin sydämin. Kiitos sinulle koiraystäväni tästä. Kainaloon kaivautumisesta, murheellisten ajatusteni kaikottamisesta.

Ajatukseni ovat viimeisten viikkojen aikana askarrelleet monenlaisissa asioissa. On ollut haastavia aikoja työelämässä ja siellä erilaisia tarinoita työkavereiden rinnalla. Hyvin erilaisia tarinoita potilaiden rinnalla. Tasapainottavana on ollut omassa elämässä omat vaikeutensa ja olen aprikoinut elämää suurempien asioiden kanssa. Oikeastaan pitkästä aikaa. Elämä on ollut minulle pitkään suopea, ei ole ollut isojen ratkaisujen paikkaa. Nyt oli sen aika. Ja miten tervehdyttävää onkaan ihmispoloisen välillä pysähtyä pohtimaan itseään osana elämää, osana sitä mitä kohdalle sattuu ja niitä ratkaisuja mitä silloin tulee tehneeksi. Niiden vaikutuksia eri sävyissä. Hyvin riisuvaa. Erittäin raskasta. Kovin puhdistavaa. Ja aina vain uutta opettavaa.

Ajelin tuttua maantietä kohti sairaalaa. Pohdiskelin samalla sitä kamalalta tuntuvaa tosiasiaa, jonka oivalsin. Miten raadollinen yhteiskuntamme onkaan kaikessa tehokkuudessaan. Henkilökohtainen tilanteeni sai oivaltamaan, miten kylmästi nakkaamme ammattilaisina ihmisen selviytymisen maailmaan. Ihmisen joka on vaikka yllättäen kokenut infarktin, pelastunut, saanut hoidon ja ohjauksen....ja seuraavana päivänä kotiin. Se on ystävät hyvät kylmää kyytiä. Psyyke ei varmasti pysy mukana siinä ta
hdissa jota tehokkuutemme sille luo. Shokkitilassa terveenä eteenpäin. Onnea ja menestystä. Soitellaan.... juuri nyt en löydä siihen tyhjyyteen edes sanoja - mutta karua se on. Todella karua. Olkoonkin, että ihmiset ovat selviytymisestään suunnattoman kiitollisia mutta totuus valkenee vasta jonkin ajan kuluttua. Ainakin uskoisin niin.

Onko meidän oltava näin tehokkaita, aina?

Maantien sora rahisee ohikulkevan lapsen jalkojen alla. Kengät kuulostavat raskailta. Reppu on raskaan näköinen, vääränkokoinen tuohon vartaloon. Pienenä alkaa suunnattomien taakkojen raahaaminen tämän tehoyhteiskunnan rattaiden pyörittämiseksi. Toivottavasti tuolla raskaskenkäisellä lapsella ei ole muita huolia vaan takki täynnä elämäniloa, jota kevät koettaa meille muistutellen tuoda eteemme nähtäväksi.

Hymy nousee lämpimän tuulen myötä kasvoilleni, keijupölyä ilmassa. Siskontyttäreni on parhaassa iässä. Hän ihailee tätinsä taitoa muuttua öiseen aikaan keijukaiseksi. Ison ja isokokoisen naisen salainen haave, jonka olen saanut jakaa tytön kanssa. Kerromme toisillemme matkatarinoita öisiltä lennoiltani. Jalkoihini vedän erilaisia barbinukkejen saappaita, riippuen yön aikaisista hyväntekijän tehtävistäni...mukavaa vapaan sielun liidättelyä. Tottakin. Älä ylläty, jos näät minut öisin jossain, keijuna.

Kevät. Herättää aistit. Poikakin soitti. Pitkään aikaan en ole hänen ääntään kuullutkaan. Kuulosti ihan isältään. Tyylikin hitusen sama puhelimessa keskustellessaan. Jollekin ovat siis isänkin geenit siirtyneet. Hyvin tuntui pojallakin asiat olevan. Se toki äiti-ihmistä ilahdutti. Kesäkin tulossaan. Nuori mies, osannee nauttia elämästä. Näinäkin aikoina, jolloin maamme tarjoaa paljon työttömyyttä ja muuta kurjuutta. Ilon löytäminen muualta on oma taitonsa. Puhelu ilahdutti, oli mukava huomata se itsessäni. Äidin hiljainen huoli ei koskaan katoa, vaikka lapset kasvavatkin ja heille on oma vapautensa suotava. Mahdollisuudet rakentaa oma polkunsa. Tietänevät kuitenkin, että heitä täällä aina ajattelen - ja tarpeen tullen autankin, vaikka viimeiseen hengenvetoon saakka.



Mitkä seikat estävät meitä olemasta avoimia ja herkkiä itsessämme oleville tuntemuksille? Stressi aivan varmasti, se sitoo päällimmäisenä olevan asian ympärille kaikki ajatuksemme ja voimamme. Toisinaan se saa asiat vääntymään suuremmiksi kuin aihetta olisikaan vetäen meidät mukanaan syvyyksiin.
Väsymys. Uni on luotu levähtämistä varten ja unen aikanakin voi aistia monia asioita, jos elo on tasapainossa. Kipu, kaikenlainen kipuilu. Ihmiselämään kuuluu monenlaista kolotusta ja sitä pidetään ihan normaalina. Enemmän tai vähemmän. Psyykkistä ja fyysistä. Nyt kun olen pitkästä aikaa itse saanut olla muutaman päivän ajan vain normaalin niskahartiajumikivun vallassa, eli omassa maailmassani kivuttomana, huomaan miten paljon vapaammin energiani kulkevat, miten paljon enemmän värejä, tuoksuja, tuulahduksia elämässäni onkaan. Olen kovin kiitollinen tästä tunteesta. Tästä hetkestä. Palautuneesta aidosta hymystä.

Ja näistä ihmisistä.
Tuosta pienestä tyttärestä, jonka sydän on niin puhdasta kultaa kuin olla vain voi.
Tuosta sinnikkyyden huipentumasta, tyttärestä joka taistelee tavallaan omasta paikastaan tässä maailmassa.
Tuosta pian aikuisesta tyttärestä, joka vielä tulee äitiäkin katsomaan.
Ja miehestä, joka rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen, tukien hienovaraisesti vahvaa minääni sen saadessa kolhuja tai sen ollessa väsynyt. Mikä aarre hän onkaan elämänkokemuksineen.
Noista arvokkaista keskusteluista, joita olen saanut käydä jo aikuisten lasteni kanssa - miten hienoja nuoria aikuisia he ovatkaan.

Odotan tässä auringonsäteen alla tulevaa kesää. Asioita, joita olemme suunnitelleet. Uutta maailmaa, johon pääsen tutustumaan. Helliikö maailmankaikkeus minua näin suuresti, että aikuisiällä pääsen avartamaan arkeania ihan uusiin paikkoihin, uusiin ihmisiin... ja tiedän, että tulen ihastumaan niihin tuuliin, siihen aurinkoon ja kauneuteen, jota minulle tarjotaan.

On uuden elämän aika.
Kuunnelkaa.

Itsetutkiskelua

Ärrinmurrin

Se iski kesken työpäivän, sairaalassa, osastolla hoitajien kansliassa nurkkakoneella istuskellessani. Se vain tuli. Iski kiinni. Löi jollain terävällä. Ja tylpällä. Märälläkin. Pomppasi tekstin syövyttyä aivojeni johonkin sopukkaan. Herätti murisevan unisen karhun ärjymään. Mukanaan sillä oli jokin neito, jonka selän takana viuhui punainen häntä, jossa oli jokin nuolennäköinen. Se ryökäle tuli taas. Niin. Taas. Se on pompannut esiin joskus ennenkin. Se on näköjään halunnut tulla löydetyksi tai etsityksi, miten vain.

Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, sanotaan Suuressa kirjassa. Tuossa piilee suuri viisaus hiljaiseen salaisuuteen upotettuna.Yllätin itseni tutkiskelijan tieltä, katsellen sieluni sopukoihin suurennuslasin läpi. Olin nostanut neitokaisen istumaan omaan rauhaansa kiveykselle, sitä häntäänsä heiluttelemaan. Häiritsemästä etsintääni, syventyvää tutkimusmatkaani. Neitosen voima ei kasvanut, eikä saanut lisäenergiaa mistään. Lopulta se kuihtui yhtä nopeasti pois kuin oli ilmestynytkin. Hännän viuhdonta lakkasi tyystin. Puff. Hän katosi.

Mitä tämä etsiskelijä tyttönen tällä kertaa etsi itsestään? Hän etsi vastausta pahaanoloon .. tai no paremminkin suruun ... tai enemmänkin eronikävän tunteeseen. Miksi toisen lähteminen ja poissaolo herättää kerta toisensa jälkeen erilaisia tuntemuksia? Mikä siinä hmmm pelottaa? Kun ei se oikein pelotakaan mutten löydä nyt muutakaan sanaa. Mikä nostaa hylkäämisen tunteen esiin ja miksi? Millä oikeudella pitäisin asioiden pitäisi mennä aina kuten minä haluan? No tähän on helppo vastata - ei millään oikeudella, koska eiväthän ne muutenkaan mene aina mieleisellä tavalla. Kenenkään kohdalla. Ristiriitaisuuden tilaan tuo se, että on vilpitöntä omaa haluani, että jokainen perheeni elävä saa tehdä omia asioitaan silloin kun sille tuntuu. Tavata omia ihmisiä. Käydä kauempana, sillä kaukaa näkee paremmin lähelle. Olin hämmästyneenä itseni keskellä. Miksi, oi miksi ilon kädestä pitää kiinni...jokin.

Olen lapsuudessani elänyt pitkän ajan vanhempieni ainoana lapsena ja toisen mummolan ainoana lapsenlapsena. Kuri oli kova. Ankara. Niin kotona kuin mummoloissa. En ole kokenut lapsuudessa turhaa hemmottelua ainokaisuuteni siivellä. Mutta. Nyt kymmeniä vuosia viisaampana, kyselen kuitenkin itsessäni heräävien tuntemusten perään. Voisiko kuitenkin syy olla ainokaisuudessa? Olisinko sittenkin sairastunut minäminä - tautiin, kun ei ollut sisarusta, jonka kanssa olisin opetellut saamisen riemua ja pettymisen katkeraa oppiläksyä turvallisesti. Joku vielä viisaampi varmasti osaisi selittää tuotakin jotenkin.


Olisiko selittävä likaisen  sävyinen sielunlehdykkä kuitenkin jossain aikuisemmassa elämänvaiheessa? Vai olisiko vastaukset kenties ennen eletyssä elämässä? Karmassa? Jatkan kaikilla aisteilla itseni tutkimista. Suurennuslasiini syttyy kirkas sinertävä valo. Valokiilassa näkyy nainen, joka lasta ja toistakin kantaa sylissään ja tähyää pihatielle olohuoneensa ison ikkunan takana. Katsellen tielle päin odottaen. Odottaen rakkaintaan. Odottaen rakastavaa ihmistä lähelleen. Odottaen. Ikävöiden. Ikävöiden. Aina vain ikävöiden. Ohi liitää äidin varjo...ikävöiden edelleen. Äiti ei tule, hän on maallisen matkansa jo käynyt loppuun.

Tuo samainen maisema löytyy tuosta sielun surusta toisessakin hetkessä. Auton takavalot palavat iloisen punaisina mennen pois päin. Nainen jää yksin, niiiin yksin, taas kerran. Rakkaimmalla on muuta menoa. Rakkaimmalla on iloa ja rentoutumista muualla. Rakkaimmalla on ..... naisella syvä yksinäisyys. Kylmä yksinäisyys. Kyynelet vierivät poskille...enemmän ja enemmän, valtoimenaan. Naisen vierellä on lapsia. Sylissä sairastava lapsi, tuhisee ja kitisee vuoronperään. Pihan täyttää iloiset äänet. Pihassa leikkii lapsia, iloa näkyy kasvoilla, innostusta keksimisestä, tekemisestä, onnistumisesta ja osallistumisen ihanuudesta. Nainen on tilan ainoa surullinen. Tumma sisältään, harmaa kuoreltaan. Väsynyt. Velvollisuus saa kuitenkin seisomaan, kävelemään, jatkamaan. On lyhyitä öitä, on kodin ja työn yhteensovittamista, normaalia arkea. Mutta tunnemaailma...kylmä ja yksinäinen. Nainen katsoo kaivaten samaa pihatietä isolle tielle, postilaatikolle. Turhaan odottaen. Todellisuus lyö vasten kasvoja. Kaikki muu meni naisen ohitse. Kaikki muu oli tärkeämpää, jälleen kerran. Surukaan ei ole kirosana - mutta kahlitsee se ja lujasti. Naisen kylmää kaipuuta lämmittää lapsen ja toisenkin, kaikkien kuuden lämmin ote kädestä, jalasta, pienen ihmisen paino sylissä.

Ihmisen syvin usko ja toive hyvään on vahva. Tuo nainen on seisonut lukemattomia kertoja tuon samaisen maiseman äärellä. Samojen tunteiden kanssa. Odottaen, toivoen ja uskoen parempaan. Tuli aika, jolloin nainen hyväksyi sen, että rakkain aina vain lähtee eri ihmisten luo iloitsemaan ja nainen tiesi olevansa siihen iloon ulkopuolinen tekijä. Hänet hylättiin uudelleen ja uudelleen. Hänet ja hänen perheensä. Tuli aika, jolloin tuon ymmärtämisestä tuli uusi punainen lanka. Oli aika, jolloin nainen tiesi, että tulee päivä, jolloin hänkin lähtee pois siitä surun maisemasta. Murtautuu elämään. Omaan elämäänsä.

Matka noista vuosista on ollut pitkä, kivinen, antoisa ja paljon paljon muutakin. Silti huomaan ajoittain, miten rikkinäinen nainen olenkaan. Ehkä korjaannun pala palalta, ainakin ajan kanssa. Tänään tässä nykyisessä elämässäni ei ole laisinkaan kyse hylkäämisestä, ei mistään aiempaan verrattavasta. Tuota samaa naista kohdellaan paremmin kuin hyvin. Rakastetaan paljon. Huomioidaan arjessa. Pidetään kodin ja suhteen kuningattarena. Mutta silti, ainakin vielä, tieto siitä että toinen lähtee, saa vanhan kivun nousemaan esiin kivenkolostaan. Ehkä se tunne kesytetään. Ehkä se katoaa kokonaan. Ainakin se on löydetty ja suurennuslasinvalo suuntasi tunteen siihen naisen elämänhetkeen, josta se nousee. Aikaan, jolloin surua, kipua joka tuntuu aidolta vielä tänäänkin, tuskaa, ikävää ja kaipausta oli liikaa. Mieleni tekisi itkeä ääneen, tunne on niin aito ja niin raskas. Se on tunne, jonka kohdalla voi todeta, että noin ei saa kenkään tuntea. Tuollaisesta tunteesta on päästävä irti. On päästävä elämään. Tehtäväni on hoivata tuo nainen terveemmäksi. Puhallettava haavoja, joita rakkain on aikanaan saanut syntymään. 

Onnekseni rinnalla on vahva mies. Tuota löydettyä naista rakastaa mies, joka pitää naista naisena. Arvostaa arjessa, rakastaa aitona ihmisenä, nostaa kun kompuroin, halaa jo ennen kuin ehdin vaipua kylmyyteen. Suojelee kaikelta ja haluaa puhaltaa kanssani vanhoja haavoja, jotta ne katoaisivat, paranisivat. Olen siten kiitollisessa asemassa. Jälleen kerran.