Luopumistako? Kaipuutako? Repivää yksinäisyyttäkö? Ihmisyyden ikävääkö?
Yksin ei ole kenkään ihminen. Ei kun löytää sisäisen itsensä. Ei kun osaa olla yksin yhdessäkin. Ei kun oppii elämään hiljaisuudessa. Siinä kun kukaan ei puhu sinulle, kun kukaan ei kosketa sinua, kun kukaan ei tule lähelle, kun ketään ei kiinnosta. Yksin ei ole kenkään ihminen.
Onhan. Yksin on silloin kun huoneessa ei ole muita. Silloin kun kukaan ei soita. Kun kukaan ei tule käymään. Kun kukaan ei pyydä mukaan minnekään. Kun peilistä katsoo tutut tai jo tuntemattomaksi muuntuneet kasvot. Silloin kun joukossa tunnet olevasi ulkopuolinen. Kun puheet eivät edes sivuuta sinua. Silloin kun olet vain jonkun ilkkuvan mielipiteen kohde, se standardi jolle kuuluu nauraa, jota saa julkisesti ilkkua. Virhe. Sivistymätön virhe. Yksinään jäänyttä ei raahata yleisiin tai yhteisiin menoihin siksi, että on joku jota pilkata vaivihkaa tai isoon ääneen kokonaisvaltaisesti. Joskus yksin olevana sitä luulee, että on parempi olla se olematon olento joukon mukana kuin yksin omassa vapaudessa oman kodin turvassa. Ehkäpä yksinäisyys on jopa parempi kuin se, että on eikukaan. Kannattaa kokeilla ja tehdä omat johtopäätökset siitä, kumpi kipu on miellyttävämpää.
Yksinäisyydessä voi oppia uutta. Saa kuulla omaa ääntään. Voi jopa kauhistua asioita, joita joutuu oppimatkallaan käymään läpi.... Yksinäisyys, yksin jätettynä eläminen ei aina ole kuitenkaan omaa valintaa. Se hetki, kun tärkeäksi omassa elämässä nostetut asiat sortuvat virheellisinä oletuksina. Se hetki kun totuus astuu verhon takaa esiin. Kun arvomaailmat kohtaavat niin erilaisina. Silloin sitä seisoo ohuessa mekossa meren rannalla, talvipakkasessa hyytävän tuulen lävistäessä koko ruumiin, sielun ja sydämen. On tuurissaan, jääkö sydämeen enää yhtään sopukkaa, jonne lämmin läikähdys saattaa päästä ja siitä levitä herättäen sydämeen vielä elon ja rakkauden. Toisinaan käy niin kuin fyysisessäkin infarktissa; osa sydämestä tuhoutuu pysyvästi eikä palaa toiminnassaan enää koskaan ennalleen. Jäätynyt ja loukattu sydän on pahinta mitä toisessa ja itsessään voi kohdata.
Rahan voima on raavaan ihmisen maailmassa murheellisen vahva. Et voi osallistua kun kaikki hankkimasi tulot menevät peruselämän ylläpitämiseen. Toisaalta se on ollut omaa valintaa. Valintaa siitä, millaisessa arjessa oma olo on miellyttävin, missä kokee onnellisuutta, edes hetkittäin. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että arki on voinut sitoa sinut niin tiukasti itseensä, ettei poikkeamia ole olemassa. Et voi lähteä, sinulla on velvollisuuksia jotka on hoidettava kun kukaan muu ei niitä hoida. Et voi lähteä. Sitä ei vain kukaan huomaa. Sitä ei toiset ymmärrä. Eivät he, joilla on aikaa ja rahaa sekä mahdollisuuksia mennä. Mennä milloin vain minne vain, ottaa elämäänsä se mistä uskovat nauttivansa ja toivottavasti nauttivatkin. Se suotakoon rahan ja ajan hallitsijoille. Katkera ei saa olla. Valehtelisin jos sanoisin, ettei joskus harmita. Harmittaa, ihan vietävästi. Tuntuu monesti ihan väärälle, että elättäjänä, talon maksajana, arjen mahdollistajana en saa mahdollisuuksia lomiin, matkoihin, vapaa-ajan menoihin, joihin rahaakin tarvittaisiin tai menoihin joiden ajaksi olisi jonkun hoidettava näitä arkisia velvollisuuksiani; omia ja toisten koiria, lapsia ja juoksevia asioita. Ehkä tulee aika. Ehkä. Tai sitten ei tule. Aikanaan peitin omaa pettymystäni ajatuksella, että enpä ole ennenkään päässyt niin enpä edes tiedä mistä jään paitsi. Se ei toimi enää. Tai toimii, koska ei ole vaihtoehtoja. Tänään olisin liki onnellinen, jos minua edes pyydettäisiin mukaan - voisin kieltäytyä kohteliaasti ja olla ihan iloinen siitä, että minut olisi otettu mukaan. Sillä todellisuudessahan en voisi edes lähteä. Jonkun on oltava perheen aikuinen. Perheen pystyssäpitäjä. Selviytyjä ja selvittäjä. Se joka mahdollistaa muille muita mahdollisuuksia. Liioittelua, tiedän. En kykene mahdollistamaan kaikille sitä kaikkea minkä he haluaisivat. Ihmekkös se kun en kerran itsellenikään. Mutta toinen ihminen taloudesta voi kuitenkin aina vain lähteä, milloin tahansa. Menee vain. Tulee kun huvittaa. Voi luottaa siihen, että asiat on sillä aikaa hoidettu, joku on ne hoitanut. Joku. Ethän sinä toimi niin, ethän?
Mikä sokaisee ihmisen? Milloin aiemmista puhutuista tärkeimmistä asioista tuleekin turhia? Sorrummeko vain sananhelinään ja puhumme hyväksi opetettuja asioita, jotta muut olisivat ylpeitä? Oli miten oli. Lainattakoon vanhaa sanontaa, paha saa aina palkkansa ja kullekkin ansionsa mukaan. Aikanaan. Olen tässä vuoden vaihtumisen molemmin puolin törmännyt uudelleen tähän yksin jääneen ihmisen kohtaloon. Seuraan monen ihmisen elämää työssäni. Siitä ei nyt sen enempää...Omalla kohtaa tämä kovan koulun kasvu alkoi aikaa sitten. Silloin kun ne tärkeimmät ihmiset siirtyivät ajasta ikuisuuteen. Ei ole koskaan ollut isovanhempia auttamassa arjessa. Yksin on pitänyt selvitä. Ei ollut lasten isästä tekijäksi arjen helpottamisessa, yksin piti selvitä, ottaa voimaksi toisen pilkka, joka sanasta sanaan meni näin: itseppä olet osasi valinnut. Viisaita sanoja vaikkei niitä ehkä sellaiseksi oltu tarkoitettukaan.
Oi miten paljon sieluani kirvelikään jäädä jouluna yksin. Taivas se tuntui pahalle. Sanoin kuvaamattoman pahalle. Lapsiani en moiti, olen heidät kasvattanut pois velvollisuuksien pakkoviidakosta ja se tarkoittaa joskus myös sitä, että oletettuina hetkinä heitä ei ole lähettyvillä. Olen ylpeä siitä, että voivat tehdä omia vapaita päätöksiään. Eniten loukkasi se, että lähin ihmiseni valitsi ystäviensä seuran joulun aikaan. Silloin kun luulisi, että perhe ja läheisimmät ovat tärkeimmät, että minä olen tärkeä. Mutta. Luulohan oli vain minun luuloni. Minun uskomukseni siitä, mikä on kenellekin tärkeää. Hänelle sitä ovat ystävät. Siinä oli ajatus poikineen purtavana ja se oman loukkaantumisen määrä, se oli vuoren kokoinen. Sydämestä jäätyi palanen. Minuun iski vanha tuttavani, periksiantamaton selviytyjä, se joka pitää minut kasassa ja ei anna uusia mahdollisuuksia loukkaantumiselle samasta syystä. Tiedän paikkani. Tiedän ratkaisuni. Tiedän kaikki tulevat juhlapäivät ja pyhät, tiedän kuka on kotona ja kuka ei missään tapauksessa ole. Haluan että hän on siellä minkä valitsi, eli ystäviensä luona. Minä, minun kylmäosani haluaa pitää minua syvässä sylissään halaten minua lujemmin kuin kukaan koskaan, pitäen minut turvassa loukkauksilta, turvaten särkyneen sydämeni ehjät osat. Julmatar minussa osaa olla armoton ja periksiantamaton minun parhaakseni. Se tuntuu hyvälle.
Yksin ei ole kenkään. Olen itse itseni kanssa nyt ja aina. Muihin ei ole luottamista, sitä saattaa saada murhetta jos uskaltaa luottaa toiseen ihmiseen. Siten olemme pahempia petoja toisillemme kuin yksikään laumaeläin. Alistamme toiset anomaan seuraa ja hyväksyntää. Tarjoamme ehkä hetken hyvää ja toisella kädellä raippa iskee tehden kipeää. Mistä nousee halu siihen, että joidenkin ihmisten seuraan ja suosioon on päästävä? Miksi joku ihminen kokee vääryyttä jopa ystävikseen sanomiensa ihmisten keskuudessa ja silti palaa kerta toisensa jälkeen heidän luokseen? Mikä on se lumo? Mikä on se tarve, jonka heidän hyväksyntänsä täyttää? Sitä olen miettinyt katsoessani kaksinaamaista ystävyyttä puuttumatta siihen, koska asia ei minulle kuulu. Olen ihmetellyt ihmistä ja hänen tarpeitaan....mikä ajaa tekemään heikkoja ratkaisuja kerta toisensa jälkeen? Miksei oppiläksyn seuraava sivu voi kääntyä?
Perusolemukseltani olen pyyteettömästi kaikkea rakastava. Silti tunnen raastavia tunteita toisinaan. Vellon ikävässä, hylättynä, unohdettuna ja käyn koko sen huononihmisen skaalan läpi. Se kuuluu ihmisen elämään. Osana kasvua. Vuosien saatossa sitä huomaa jalostuneensa, kaikesta huolimatta. Mitä minä haluaisin juuri nyt? Olla se eikukaan paikassa, jossa toisilla on joku side keskenään? Rehellisesti sanottuna en ja silti ikävöin sitä, että minua ei edes pyydetty mukaan missään vaiheessa....painan sen norsunmuistiini. Rehellisyyden nimissä olen siinä asemassa missä haluankin olla, koska näin on parasta juuri nyt.
Ole sinä ystäväni huomaavaisempi sinun ympärilläsi oleville ihmisille. Minä pärjään kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti