Onni. Mitä se se on?

Jo pienenä lapsena opin kansamme syvimpien viisauksien sanonnan; Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Ihmettelin sitä jo silloin. Miksi onni pitää kätkeä? Miksei ihminen saa olla onnellinen? Miksi onnesta ei saa kerto muille? Miksei onnea voi juhlistaa toisten kanssa? Miksi onni ei ole asia jota julistetaan kaikille? Mitä ihmettä se oikein on...

Tuosta lapsuuden hetkestä alkaen olen oppinut luovimisen taidon. Miten seilailla erilaisten läheisten ihmisten keskuudessa niin, että kaikkien kanssa on hyvä olla ja välit kunnossa.

Lyydia-mummo oli aivan ehdoton, höpö höpö hommaa sellainen ilakointi ja onni ei ole kuitenkaan kuin hetkellistä, niin siitä kannata kenellekään kertoa. Hänen körttiuskoinen maailmansa oli ankara, varmasti körttisessä maailmassa on toisenlaisiakin kokemuksia ja näkemyksiä mutta se jota itse olen vierestä seurannut ja siihen osallistunut mummun mukana, se oli ankara ja väritön. Ihminen oli vain kurja ja väärintekevä otus. Nöyryyttä piti olla enemmän kuin sitä täydellä yrittämiselläkään riitti. Mitä enemmän työtä ja taakkaa, sen varmemmin oli pelastusta luvassa. Osaansa oli tyydyttävä, olipa se miten väärältä tuntuva hyvänsä. Olisi hänen elämästään pitkänkin tarinan verran kerrottavaa...mutta kyllä, tällä ihmisellä on ollut kasvuuni syvästi vaikuttava merkitys. Olin mummon luona paljon ja sain oppini häneltä. Onnekseni ihmetystäni tasapainotti Nikki-eno, joka ei ajatellut maailmasta samalla tavoin. Nikki-enolla oli rento ote elämään, tai sellaisena hän sitä jakoi minulle vaikka omat mutkansa ja kolhunsa ne on hänelläkin ollut. Antoi luvan uskoa ihmeisiin. Antoi luvan höpöttää olemattomia. Antoi ilakoida sielun kyllyydestä. Ajella traktorilla mutkille vaikka mummo siitäkin mesusi. Antoi vinkin siitä, että kaikki säntillisyys, kovuus ja ehdottomuus ei välttämättä ole se juttu jonka takia tätä taivalta kuljetaan.

Toinen mummoni oli huomattavasti eläväisempi. Jääkaapissa oli aina viinipullo jemmassa ja kellarissa vähän vahvempaakin, jos tilanne sitä vaati. Ilossa ja surussa. Anna-mummo oli kovan polun kulkenut Salmista Karjalan mailta savolaisten sekaan. Iloluontoiselta nuorelta naiselta otettiin luulot pois. Ei pidetty ihmisenäkään, vääräuskoinenkin ortodoksisuutensa vuoksi, aikansa mamu vaikka suomalainen olikin. Venäläisten vallan alle jääneet rikaudet eivät merkanneet "parempien" suomalaisten silmissä mitään, luopio mikä luopio. Köyhä pirulainen, piiaksi johonkin jos sitäkään. Kovassa paineessa piti kääntyä toiseen uskoon, jotta edes elannon sai. Onni piti kätkeä. Ilo piti piilottaa. Niistä ei voinut edes puhua. Iloisten sinisten silmien säihke oli sammutettava kylmäksi työteliääksi katseeksi, jotta kelpasi. Kovista ajoista selvinneenä Anna-mummo kuitenkin sisimmässään kantoi sitä onnea joka hänellä oli ollut, taisteli vallalla olevia pakkoja vastaan. Teki valtavan työn osoittaakseen olevansa samalla viivalla. Hintana oli paljon omasta onnesta. Vastineeksi jotain lievempää, siedettävää. Oliko se oikein? Kenellä on oikeus riisua toisen eloisuus ja onni? Muistan hänen hervottoman hersyvän naurunsa joka kumpusi syvältä maanääristä. Se nauru kuului. Se nauru tuntui. Sitä vain piti piilotella... Mikä ilo, riemu, tanssintaika hänessä asuikaan, piilotettuna. Toisinaan pääsin tätä ihanuutta seuraamaan. Jammailtiin villisti Kukkomäentien olohuoneessa kenenkään muun tietämättä. Mummo oli hetken elossa!

Nämä läheiset sukuni naiset ovat ne henkilöt, jotka ovat antaneet minulle voimaa taistellessani oman elämäni karikoissa ja aallokoissa. Vahvuutta ja uskoa omaan selviytymiseen mahdottomankin edessä. Tiedän, että pärjään. Se on osa minua. Se ei ole vain slougan jota voi loihtaa vaan se on tapa selviytyä kaikesta. Asennekysymys. Luonnekysymys. Selviytymisstratagia vaikka vastassa olisi hetken ajan ylitsepääsemättömältä näyttävä tehtävä. Minä pärjään. Kiitos heille.

Mutta. Kuka on se, joka opettaa onnea? Mistä se esimerkki löytyy? Onko kansamme niin kasvatettu onnen kätkemiseen, ettei siihen löydy vankkaa ohjaajaa? Miksi meidät opetetaan siihen, että on tyytyminen kaikkeen vaikka se olisi väärin kohtelua, asioiden vääristymistä, työtaakan kasvamista liki kantamattomaksi ja kaikkien lähellä olevien onnen rasittamista? Miksi, oi miksi teemme niin? Miten voimakkaana se siirtyykään sukupolvelta seuraavalle. Esimerkkini tapahtui minuutti sitten; tytär on keskeyttänyt kirjoittamiseni jo useasti, notkunut vieressä kärsimättömänä. Viimeisimmän kysymyksen alussa sanoin, että kysy nyt  se asiasi ja anna minun sitten kirjoittaa tämä loppuun...tytär katosi paikalta kertomatta asiaansa. Hän ei halunnut olla vaivaksi. Ei palannut kysymään / kertomaan vaikka häntä pyysinkin. Tämä tapa asuu meissä liian syvällä. Se ei kitkeydy sukupolvessa eikä näemmä kahdessakaan vaikka sen eteen on koettanut tehdä töitäkin. Me emme saa olla kenellekään vaivaksi.... Mitä on olla vaivaksi? Haitoiksi? Häiriöksi? Ulkomailla lapset näkyvät kaikkialla. He menevät alttarille häiden aikaan, nousevat lavoille esiintyjän esiintyessä jne ja se ei haittaa yhtään ketään vaan ilo ja onni tarttuu ja lisääntyy.

Onni on pieniä asioita arjessa. Totta. On. Aina sitä vain ei jaksa etsiä suuria onnentunteita sotkuisesta keittiöstä, pyykkipinosta, karvaisista lattioista, omasta peilikuvasta tai samoista täysin tiptop kunnossa. Silloin kun ne eivät tunnu sponttaanisti onnellisuudelta, niin ovatko ne sitä? Mielestäni juuri sillä hetkellä eivät ole. On opetettua onnellisuutta etsimällä etsiä onnen tunteita. Teeskentelyä. Oikea onnellisuus syntyy sponttaanisti. On hyvä kun on asioita jotka ovat hyvin. Se on ehkä eri asia kuin onni ja onnellisuus. Vai onko? Riippuu tilanteesta.

Itse olen tykännyt tuuletella ja levitellä kaikille onnen hetkiä, onnellisia asioita, onnen kantamoisia ja onnellisuutta jota olen jossain hetkessä kokenut ja osakseni saanut. Ei siitä ole ainakaan haittaa ollut. Jos joku jaksaa olla kateellinen toisen onnesta, onnellisuudesta niin se on sitten sen kateellisen ongelma. Onni ei ehdi osua kohdalle jos on aikaa kadehtia. Takuulla onnellisellakin on omat karikkonsa, joita kukaan ei halua osakseen. Enkä ainakaan omiani edes kenellekään jakaisi koettavaksi, riittää kun itse olen ne kokenut ja todeksi elänyt. Vastapainona kerron myös kun joku tai jokin on minua loukannut, saanut tuntemaan minut turhaksi, kun minua on mielestäni ja kokemuksenani kohdeltu väärin. Ei se sekään ole väärin, kai. Kertoa, että nyt mennään näin...ja siltikin jää paljon kertomatta. Iloista ja suruista. Olen kova käsittelemään asioita silloin kun ne osuvat kohdalle. Tunteeni ovat vahvoja. Loukkaantumiseni syvää ja muistini on norsun muistin kaltainen. Sydämeni myös norsumatriarkan veroinen kaikessa hyvässä.

Sanotaan, että hyvä tuo hyvää ja paha tuo pahaa. Pitää paikkansa. Yhtään en epäile. Ymmärtämisessä on vaikeutta vain siinä, että kun mielestään tekee hyvää, hakee helpottavia seikkoja toisen ihmisen vaikeimpien aikojen yli selviämiseen, niin miten siitä saa vastineeksi itselleen lisää työtä ja lisää taakkaa ja toinen senkuin porskuttaa? Onko se toisen ihmisen häikäilemättömyyttä kun apua saatuaan ottaa ilon täysin irti jättäen toisen työtaakan alle? Vai onko se sitä onnellisuutta jota vain toisille tarjoillaan? Onko se välinpitämättömyyttä vai onko se oikeaa onnea? 

Ja sitten on vielä karma...se mitä on tullut elämällään kerättyä, se mistä on aika viimein oppia eroon ja tiedän osan omastani, omasta oppiläksystäni jota koetan toteuttaa, liittyvän juurikin toisten auttamiseen...joku viisas sen kerran minulle kertoi. Tämä viimeisin kokemani vääryys on askel eteenpäin omalla polullani. On aika antaa toiselle vastuuta, on aika tarjota arkista pahaamieltä jos sitä kerran toedellisuudesta syntyy. Se on omasta aiemmin keräämästäni taakasta pois, puhdistaa monen monta muutakin tehtyä juttua. Äitiys on eri juttu. Sen suhteen kautta tuleva auttaminen on ihan eri juttu.

Olenko onnellinen?

Olen.

En ole.

Riippuu mistä keskustellaan.