Kun elämä yllättää ja samassa hetkessä ovat läsnä niin kaaos kuin selviytyminen

" OON KUNNOSSA."

Viesti. jonka sisältö saa ajatukset jyskyttämään.
Kuva kolaroidusta autosta.
Oleellisin lopussa, oon kunnossa.

Ensin ilo siitä, rakas lapsi on kunnossa. Hän tietää, että huolestun hänestä suuresti, jos tuota ei ole minulle kerrottu heti alussa. Miten viisas lapsi onkaan, ainakin yksi maailman tärkein asia opittuna. Läheisille pitää ilmoittaa missä on, ettei huolestuta turhaan. Ja sitten kun jotain on sattunut, ilmoitetaan missä mennään.

Oon kunnossa. Ei ainakaan fyysisiä isoja heti havaittavia vammoja.
Äiti-ihminen alkaa purkaa hetkeä; hän on hengissä ( LUOJAN KIITOS ), ei ole vammautunutkaan kun noin sanoo ( lisää kiitoksia ), miten järkyttynyt hän on, peloissaan, hädissään, shokissa, osaako toimia (äidillistä huolta, tunnetta siitä, että syliä tarvitaan. Nyt. )? Se ei selviä viestistä. Kaikessa tuossa voi olla ongelmia. Tarkkailen tilannetta tarkasti kaukaakin. Onko hänellä kipuja? Muita oireita? Puhuuko järkeviä vai sekavia? Voi, minun pieneni on hädässä. Niin, pieneni. On aina ollut, on nyt ja tulee aina olemaan. Kuppeitteni hedelmä - aina äidille se, jonka voinnista ja selviytymisestä ollaan kiinnostuneita, huolissaan ja tehdään kaikkensa tilanteen helpottamiseksi. Ja kyllä, jokainen erikseen yhtä tärkeä, jokaisen kohdalla sama huoli ja ilo.

https://www.youtube.com/watch?v=-3cW6UWojO0

Kuva paikalla olevista auttajista. Tuttuja miehiä. Tyttöni on turvassa, nuo huolehtivat hänet varmasti turvallisesti kotiin saakka. Voin juoda kahvini rauhassa, purkaa ostoskassini ja odottaa nuorempaa siskoa saapuvaksi hevostallilta kotiin. Sitten lähden katsomaan miten lapseni oikeasti pärjää. Onhan hän varmasti saanut solmun auki, sen joka aiheuttaa nyt pelkoa, turhaumaa, pahaa oloa. Uskon tuntevani hänen sielunsa huolen.

Lapsi on eniten huolissaan autosta. Sen kolhuista. Huonoista kuskintaidoistaan. Sättii itseään ja murehtii kulkupelin kohtaloa. Ei halua enää ajaa autolla. Paska mikä paska. No mutta. Ranskatar on vain muovia ja peltiä, se saadaan aina oikeamaan ja pinta kiiltämään. Eikä ranskatar näytä edes saaneen pahimpia mahdollisia iskuja itseensä. Liekkö koettanut suojella itseään ja tytärtäni samalla - vai toisinpäin. Ainakin tyttären kuvaus tapahtumista kertoo niin. On tehty vastaliikkeet ja tilanne hallinnassa hetken kunnes kaikki taas muuttui. Sitten vain odottamaan iskua ja äkkipysähdystä, se hetki kun siirtyy kuskista kyytimieheksi ja ehtii miettiä vaikka ja mitä.

Ajamme kolaripaikalle. Siellä se ranskatar nököttää sievästi pellolle vetäistynä. Vähän on korkokengän korko lintallaan ja pushuppi edestä repsottaa mutta ei vedä vertoja keski-ikäiselle suomalaiselle ravintolaruusulle, ei ollenkaan. Toisen ranskattaren peräloosterissa on pakattuna yhden miehen autokorjaamollinen tykötarpeita ja auton kohtalo alkaa selvitä omassa olossaan, ranskatar kertoo mekaanikolleen vaivoistaan.

Katselen tyttäreni kanssa paikkaa. Vetää hiljaiseksi. Todella hiljaiseksi. Miten tämä kaikki on mahdollista? Miten yhden tien varressa voi edes olla noin paljon valotolppia ja sähkötolppia molemmin puolin tietä? Ovatko ne olleet siinä aina....10 vuotta ajelin samaa tietä ja en moiseen kiinnittänyt mitään huomiota. Niitä on monta. Jollekin ihmiselle liian monta.

Siellä on syvä oja peltojen ympärillä, tulva-aikojen varalle. On tilaa veden virrata. Pieneksi tunsin itseni ojan pientareella, siellä pohjan puolella. Siinä on muutaman metrin päässä rumppu, pihatien rumppu. On mittatikkuja metallisia ja puisia, postilaatikostoja...lie jossain joku kivikin. Lunta ei nimeksikään. Paitsi siinä, juuri siinä kohden mihin ranskatar oli parkkeerannut itsensä. Koko kylän ainoa lumipenkka ( kiitos siitäkin ). Olen sanaton. Olen hämmästynyt. Katson tyttöni olemusta. Hänkin käy läpi sitä, mitä kaikkea olisi voinut sattua. Hänen elämänsä muuttui nyt mutta olisi voinut muuttua radikaalimmin. Nyt oltiin näköalapaikalla. Kaikki tarvittava oli läsnä. Pelastajista toinen tulee myös paikalle. Kertoo ihmetelleensä, miten ihmeessä tuo tyttäreni selviytyi tästä kaikesta. Luit ajatukseni. Saan hetken olla tukena auttajalle, hänkin on ajatellut jos jos mallia.

Hänellä on suuri enkeli mukanaan. Valtava. Ei naarmun naarmua auton pelleissä. Ei naarmun naarmua tyttäressä. Ei ollut aika. Oli tarpeen muistuttaa. Oli tarpeen herättää. Nyt ei tarvittu isompia vammoja tai menetyksiä. Huokaamme samaa suurta huokausta, minä ja tyttäreni. Perheemme. Sisarukset kyselevät huolestuneina mitä kuuluu ja onko kaikki kunnossa, selviytyyhän sisko koettelemuksestaan. Samaan aikaan koen yhden ilon ja onnistumisen elämyksen; perheeni on vahva yksikkö, he ovat toinen toisilleen tärkeitä ja pitävät huolen toisistaan. Näin sen aina toivoin olevan. Kiitos siitä heille jokaiselle. Tädit elävät mukana. Isän naisystäväkin, aikuinen äiti-ihminen, on tyttärestäni huolissaan - lämmin ajatus hänelle, tyttäreni on hyvässä hoidossa ja turvassa myös minusta kauempana.

Yön tunteina viemme tyttären kotiinsa. Jatkamme matkaa ranskatarten kanssa. Toinen jää odottamaan korjaamista, toinen tuo meidät kotiin. Lämmin halaus miesystäväni ystävältä - tuntuu hyvältä, hänkin äitinä tietää, mille tuntuu olla lapsestaan huolissaan. Kiitos Totka.
Pimeässä matkaa taittaessa mieleen nousevat vielä voimakkaammin kaikki ne vaihtoehdot, mitä olisi voinut tapahtua. Itku saa tulla. Tämä oli hipaisu siihen suuntaan, josta olen ääneenkin sanonut monesti. Elämä on ollut kovaa ja raadollista monesti ja monella tapaa. On viety niin monta tärkeää ja rakasta ihmistä, on jätetty yksin ja yksi lapsi on kuolleena syntynytkin - kaikesta on ollut pakko selviytyä. Kaikesta olen selvinnyt ja saanut samalla paljon voimia selviytymiseen, kohtaamisiin. On yksi asia, joka voisi vielä viedä polvilleen, tehdä elämästä vaikeaa ja liki mahdottomalta tuntuvaa. Se olisi oman lapsen vakava sairaus, kivuissa eläminen ja oman tähän päivään saakka eläneen lapsen kuolema. En tiedä selviytyisinkö niistä. En tiedä miten lujaa se sattuisi. Enkä halua tietääkään. En, ellei se ole pakko. Yritän mieluummin oppia oppiläksyni kevyemmillä luvuilla.

Puhumme paljon siitä, että kenelle tahansa voi sattua mitä tahansa milloin tahansa.
Kyllä. Näin on.
Laittakaamme se oikeasti kohdallemme.

Mitä se tarkoittaa minulle ja sinulle ?

Tietäväthän sinun rakkaimpasi, että sinä rakastat heitä niin paljon kuin rakastat? Kerro se heti, ettei ole myöhäistä.

Jos on joku selvittämätön asia, hoida se, ettei ole liian myöhäistä. Elämme vain tässä ja nyt. Seuraavasta sekunnista emme tiedä.

Ajatuksissa. Kaikenlaista.

Kiitollisena kaikesta siitä mitä on edelleen olemassa.

Erin laulakoon meille elämän totuudesta <3
https://www.youtube.com/watch?v=nIdqHRM8Iek