Onni. Mitä se se on?

Jo pienenä lapsena opin kansamme syvimpien viisauksien sanonnan; Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Ihmettelin sitä jo silloin. Miksi onni pitää kätkeä? Miksei ihminen saa olla onnellinen? Miksi onnesta ei saa kerto muille? Miksei onnea voi juhlistaa toisten kanssa? Miksi onni ei ole asia jota julistetaan kaikille? Mitä ihmettä se oikein on...

Tuosta lapsuuden hetkestä alkaen olen oppinut luovimisen taidon. Miten seilailla erilaisten läheisten ihmisten keskuudessa niin, että kaikkien kanssa on hyvä olla ja välit kunnossa.

Lyydia-mummo oli aivan ehdoton, höpö höpö hommaa sellainen ilakointi ja onni ei ole kuitenkaan kuin hetkellistä, niin siitä kannata kenellekään kertoa. Hänen körttiuskoinen maailmansa oli ankara, varmasti körttisessä maailmassa on toisenlaisiakin kokemuksia ja näkemyksiä mutta se jota itse olen vierestä seurannut ja siihen osallistunut mummun mukana, se oli ankara ja väritön. Ihminen oli vain kurja ja väärintekevä otus. Nöyryyttä piti olla enemmän kuin sitä täydellä yrittämiselläkään riitti. Mitä enemmän työtä ja taakkaa, sen varmemmin oli pelastusta luvassa. Osaansa oli tyydyttävä, olipa se miten väärältä tuntuva hyvänsä. Olisi hänen elämästään pitkänkin tarinan verran kerrottavaa...mutta kyllä, tällä ihmisellä on ollut kasvuuni syvästi vaikuttava merkitys. Olin mummon luona paljon ja sain oppini häneltä. Onnekseni ihmetystäni tasapainotti Nikki-eno, joka ei ajatellut maailmasta samalla tavoin. Nikki-enolla oli rento ote elämään, tai sellaisena hän sitä jakoi minulle vaikka omat mutkansa ja kolhunsa ne on hänelläkin ollut. Antoi luvan uskoa ihmeisiin. Antoi luvan höpöttää olemattomia. Antoi ilakoida sielun kyllyydestä. Ajella traktorilla mutkille vaikka mummo siitäkin mesusi. Antoi vinkin siitä, että kaikki säntillisyys, kovuus ja ehdottomuus ei välttämättä ole se juttu jonka takia tätä taivalta kuljetaan.

Toinen mummoni oli huomattavasti eläväisempi. Jääkaapissa oli aina viinipullo jemmassa ja kellarissa vähän vahvempaakin, jos tilanne sitä vaati. Ilossa ja surussa. Anna-mummo oli kovan polun kulkenut Salmista Karjalan mailta savolaisten sekaan. Iloluontoiselta nuorelta naiselta otettiin luulot pois. Ei pidetty ihmisenäkään, vääräuskoinenkin ortodoksisuutensa vuoksi, aikansa mamu vaikka suomalainen olikin. Venäläisten vallan alle jääneet rikaudet eivät merkanneet "parempien" suomalaisten silmissä mitään, luopio mikä luopio. Köyhä pirulainen, piiaksi johonkin jos sitäkään. Kovassa paineessa piti kääntyä toiseen uskoon, jotta edes elannon sai. Onni piti kätkeä. Ilo piti piilottaa. Niistä ei voinut edes puhua. Iloisten sinisten silmien säihke oli sammutettava kylmäksi työteliääksi katseeksi, jotta kelpasi. Kovista ajoista selvinneenä Anna-mummo kuitenkin sisimmässään kantoi sitä onnea joka hänellä oli ollut, taisteli vallalla olevia pakkoja vastaan. Teki valtavan työn osoittaakseen olevansa samalla viivalla. Hintana oli paljon omasta onnesta. Vastineeksi jotain lievempää, siedettävää. Oliko se oikein? Kenellä on oikeus riisua toisen eloisuus ja onni? Muistan hänen hervottoman hersyvän naurunsa joka kumpusi syvältä maanääristä. Se nauru kuului. Se nauru tuntui. Sitä vain piti piilotella... Mikä ilo, riemu, tanssintaika hänessä asuikaan, piilotettuna. Toisinaan pääsin tätä ihanuutta seuraamaan. Jammailtiin villisti Kukkomäentien olohuoneessa kenenkään muun tietämättä. Mummo oli hetken elossa!

Nämä läheiset sukuni naiset ovat ne henkilöt, jotka ovat antaneet minulle voimaa taistellessani oman elämäni karikoissa ja aallokoissa. Vahvuutta ja uskoa omaan selviytymiseen mahdottomankin edessä. Tiedän, että pärjään. Se on osa minua. Se ei ole vain slougan jota voi loihtaa vaan se on tapa selviytyä kaikesta. Asennekysymys. Luonnekysymys. Selviytymisstratagia vaikka vastassa olisi hetken ajan ylitsepääsemättömältä näyttävä tehtävä. Minä pärjään. Kiitos heille.

Mutta. Kuka on se, joka opettaa onnea? Mistä se esimerkki löytyy? Onko kansamme niin kasvatettu onnen kätkemiseen, ettei siihen löydy vankkaa ohjaajaa? Miksi meidät opetetaan siihen, että on tyytyminen kaikkeen vaikka se olisi väärin kohtelua, asioiden vääristymistä, työtaakan kasvamista liki kantamattomaksi ja kaikkien lähellä olevien onnen rasittamista? Miksi, oi miksi teemme niin? Miten voimakkaana se siirtyykään sukupolvelta seuraavalle. Esimerkkini tapahtui minuutti sitten; tytär on keskeyttänyt kirjoittamiseni jo useasti, notkunut vieressä kärsimättömänä. Viimeisimmän kysymyksen alussa sanoin, että kysy nyt  se asiasi ja anna minun sitten kirjoittaa tämä loppuun...tytär katosi paikalta kertomatta asiaansa. Hän ei halunnut olla vaivaksi. Ei palannut kysymään / kertomaan vaikka häntä pyysinkin. Tämä tapa asuu meissä liian syvällä. Se ei kitkeydy sukupolvessa eikä näemmä kahdessakaan vaikka sen eteen on koettanut tehdä töitäkin. Me emme saa olla kenellekään vaivaksi.... Mitä on olla vaivaksi? Haitoiksi? Häiriöksi? Ulkomailla lapset näkyvät kaikkialla. He menevät alttarille häiden aikaan, nousevat lavoille esiintyjän esiintyessä jne ja se ei haittaa yhtään ketään vaan ilo ja onni tarttuu ja lisääntyy.

Onni on pieniä asioita arjessa. Totta. On. Aina sitä vain ei jaksa etsiä suuria onnentunteita sotkuisesta keittiöstä, pyykkipinosta, karvaisista lattioista, omasta peilikuvasta tai samoista täysin tiptop kunnossa. Silloin kun ne eivät tunnu sponttaanisti onnellisuudelta, niin ovatko ne sitä? Mielestäni juuri sillä hetkellä eivät ole. On opetettua onnellisuutta etsimällä etsiä onnen tunteita. Teeskentelyä. Oikea onnellisuus syntyy sponttaanisti. On hyvä kun on asioita jotka ovat hyvin. Se on ehkä eri asia kuin onni ja onnellisuus. Vai onko? Riippuu tilanteesta.

Itse olen tykännyt tuuletella ja levitellä kaikille onnen hetkiä, onnellisia asioita, onnen kantamoisia ja onnellisuutta jota olen jossain hetkessä kokenut ja osakseni saanut. Ei siitä ole ainakaan haittaa ollut. Jos joku jaksaa olla kateellinen toisen onnesta, onnellisuudesta niin se on sitten sen kateellisen ongelma. Onni ei ehdi osua kohdalle jos on aikaa kadehtia. Takuulla onnellisellakin on omat karikkonsa, joita kukaan ei halua osakseen. Enkä ainakaan omiani edes kenellekään jakaisi koettavaksi, riittää kun itse olen ne kokenut ja todeksi elänyt. Vastapainona kerron myös kun joku tai jokin on minua loukannut, saanut tuntemaan minut turhaksi, kun minua on mielestäni ja kokemuksenani kohdeltu väärin. Ei se sekään ole väärin, kai. Kertoa, että nyt mennään näin...ja siltikin jää paljon kertomatta. Iloista ja suruista. Olen kova käsittelemään asioita silloin kun ne osuvat kohdalle. Tunteeni ovat vahvoja. Loukkaantumiseni syvää ja muistini on norsun muistin kaltainen. Sydämeni myös norsumatriarkan veroinen kaikessa hyvässä.

Sanotaan, että hyvä tuo hyvää ja paha tuo pahaa. Pitää paikkansa. Yhtään en epäile. Ymmärtämisessä on vaikeutta vain siinä, että kun mielestään tekee hyvää, hakee helpottavia seikkoja toisen ihmisen vaikeimpien aikojen yli selviämiseen, niin miten siitä saa vastineeksi itselleen lisää työtä ja lisää taakkaa ja toinen senkuin porskuttaa? Onko se toisen ihmisen häikäilemättömyyttä kun apua saatuaan ottaa ilon täysin irti jättäen toisen työtaakan alle? Vai onko se sitä onnellisuutta jota vain toisille tarjoillaan? Onko se välinpitämättömyyttä vai onko se oikeaa onnea? 

Ja sitten on vielä karma...se mitä on tullut elämällään kerättyä, se mistä on aika viimein oppia eroon ja tiedän osan omastani, omasta oppiläksystäni jota koetan toteuttaa, liittyvän juurikin toisten auttamiseen...joku viisas sen kerran minulle kertoi. Tämä viimeisin kokemani vääryys on askel eteenpäin omalla polullani. On aika antaa toiselle vastuuta, on aika tarjota arkista pahaamieltä jos sitä kerran toedellisuudesta syntyy. Se on omasta aiemmin keräämästäni taakasta pois, puhdistaa monen monta muutakin tehtyä juttua. Äitiys on eri juttu. Sen suhteen kautta tuleva auttaminen on ihan eri juttu.

Olenko onnellinen?

Olen.

En ole.

Riippuu mistä keskustellaan.

Elämän arvokkuus, mitä se on vai onko sitä?

Mitä onkaan tuo maaginen elämän arvokkuus, josta toisinaan puhutaan ja sitä tavoitellaankin aika ajoin? Lyhykäisyydessään se lienee puhtaasti kokemuksellinen asia ja hyvin erilainen eri elämäntilanteissa. Erilainen meillä jokaisella johtuen erilaisuudestamme ja omanlaisistamme kokemuksista joiden kautta olemme omanlaisiksemme kasvaneet. Rrrrakastan suomenkieltä, ai miten hankala tästä blogista mahtaakaan tulla <3

 Väitän, että jokaiselle meille on perhe tärkeä. Oli se perhe sitten millainen hyvänsä, kuuluipa siihen ketä hyvänsä ja kuinka kirjavista ihmisistä se syntyykään. Perhe on perusjuttu. Se antaa voimaa, se syö voimat, se eristää, se rakastaa. Varmasti jättää jälkensä. Kaipuunsa. Parhaimmillaan sen suuren voiman, jonka avulla jaksamme elämässä eteenpäin, tietäen ja tuntien, että on paikka, on ihminen/ ihmisiä, joka välittää minusta aina minuna, sattui mitä hyvänsä ja kuljettipa elämä minne tahansa. Paikka minne saa aina palata, pitkänkin poissaolon jälkeen.

Toinen tunnustettu tai tunnustamaton peruspilari on henkisyys, hengellisyys, joku niistä. Viimeistään suuren hädän hetkellä, kipeän luopumisen äärellä, katkeran kohtalon osuessa omalle kohdalle, huomaamme kaipaavamme jotain suurempaa, joka meitä voisi auttaa, tukea, lohduttaa, olla läsnä. Saatamme syyttää sitä jotakin suurempaa sen hetkisistä koettelemuksista. Summa summarum. Olemme osa jotain suurempaa ja sisäinen tarve tuntea se osana itseä on meissä. Omassa elämässäni ja osana toisten, monien ihmisten elämää, olen nähnyt niin monia vaihtoehtoja ja ratkaisuja tälle suuremmalle, että en lähde ketään erittelemään oikeassa oleviin tai vääräuskoisiin tai hihhuleihin. Kukin valitkoon itselleen parhaimman mukaan. Sen mukaan, joka omalle sisimmälle parhaimmalle tuntuu ja kasvattaa terveesti ihmisenä eteenpäin.

Mitä on elämän arvokkuus Sinulle?

Onko se suoriutumista työelämän vaateissa?
Onko se selviytymistä yhteiskunnan rattaissa?
Onko se askareiden tekemistä kodin sisällä kodikkuuden ylläpitämiseksi?
Mahtuuko siihen hyväntekemistä läheisten parissa tai kenties aivan vieraiden hyväksi?
Onko se itsesi huomaamista? Itsesi hoitamista kaikin eritavoin?
Sisältyykö elämäsi arvokkuuden mittareihin velaton koti, auto tai kaksi pihallasi?
Kuuluuko kuvioon se kultainen noutaja ja pari lasta?
Onko arvokkaan elämän mittarissasi glamouria, juhlia, matkustamista ja huikeita kokemuksia milloin missäkin?
Näyttäytyykö arvokas elämä sinulle kurjuutena? Köyhyytenä ja vaatimattomuutena?
Onko arvokkaassa elämässä työttömyyttä? Millainen osuus on sairaudella, voiko sellainen elämä olla arvokasta ja miten?

Ei ole oikeita eikä vääriä vastauksia. Kaikki glamouri ja loistokkuus on erittäin sallittua myös sen arvokkaan elämän mittaristossa. Sitä suotakoon kaikille omien toiveiden ja tarpeiden mukaan. Elämä voi olla äärimmäisen arvokasta myös vaatimattomammissa olosuhteissa. Siellä se arvokkuus tuntuu toisenlaisena. Ehkä. Toki glamourinkin keskellä tunne saattaa olla sama jos ihminen osaa pysähtyä hetkeen. Olla ja elää siinä ja tehdä hetkestä ainutlaatuisen ja kokemuksellisen ainakin itselleen. Jos nauttii kullan tunteesta iholla, valkaistuista hampaista, jotka hymyilevät kauniisti peilistä niitä ihastellessa, jos rahallisesti arvokas huipputeknologialla varustettu auto tuo sitä jotakin - se kaikki on silloin juuri sitä mitä pitää ollakin. Toivoen, että myös elämän peruskysymykset pysyvät mukana ja säilyvät arvokkaina koko matkan ajan.
Elämän taistelutannerta taivaltaville peruskysymykset tulevat lähelle väkisinkin. Kun on puutetta, huolta seviytymisestä ja ongelmia ja epävarmuutta vaikkapa terveyden kanssa, silloin pienet yksinkertaiset asiat kirkastuvat. Mikä onkaan oikeasti tärkeää? On hienoa nähdä onnellisuutta ihmisten välittäessä toisistaan. On ilahduttavaa nähdä hymy ihmisen kasvoilla. On sieluakin läikähdyttävää nähdä silmissä elämän palo ja nöyräkin kiitollisuus hetkeä kohtaan. On lämmittävää kohdata toisen arvostus toista kohtaan. Erityisesti itseä kohtaan.
Yksinäisyys on tämän ajan suurimpia sairauksia.
Hetkeksi penkille istahtaminen saattaa muuttaa paljon päivämme kulussa.

Elämä on kuljettanut minuakin moneen paikkaan. Monenlaisten ihmisten pariin. Upeisiin oppimistilanteisiin ja antanut laajan kasvupohjan minulle minussa. Tämän olen saanut kokea ihan omassa elämässäni jo pienestä lapsesta lähtien. Oli oma rikkautensa saada elää eriskummallisten sukulaisten keskellä ja oppia siinä samassa ihmissuhdetaitoja, kiitos kahden erilaisen suvun, jotka yhdistyivät vanhempiemme kautta. Miten kiitollinen olenkaan kaikesta siitä.

Työni on aitiopaikka elämän todellisuudelle. Jatkuva pohdintoja herättävä kokonaisuus. Mahdollisuuksia luovat niin hoidettavat kuin heidän läheisensä, puhumattakaan työkavereista, työyhteisöstä ja vallitsevista käytänteistä. Yhteiskuntamme luomista mielikuvista, siitä, mikä on kenenkin mielestä arvokasta ja miksi. Mihin pyrimme, millä keinoilla ja miksi? Toisinaan, aika monestikin tuntuu, että tuo viimeinen kysymys, miksi, jää liian usein käyttämättä. Miksi emme kysy, miksi tämä tavoite on tärkeä? Onko se oikeasti yksilön kannalta oikea ja se arvokkain ratkaisu? Työni on aika hektinen toimialanaan ja hoidot monesti kovin "agressiivisia", sisällöltään eteenpäin pyrkiviä, elämässä täyteen iskuun saattavia, "loputtomasti" elämää jatkavia, "nuorentavia", tottahan toki henkeä pelastavia. Monesti toki myös elämän laatua parantavia. Tuo on soinut niin monesti mielessä; elämän laatua parantava toimenpide. Hienosti sanottu. Missä kohtaa kulkee se hienon hieno raja, jolloin aktiivisesta, agressiivisesta, kajoavasta hoidosta siirrytään toisenlaiseen hoitoon? Eihän sellaiseen ole olemassa mitään ohjeistuksia, säännöksiä, eikä tarvitsekaan olla. Asiat ratkaistaan yksilön tasolla. Ihmisen kohdalla, siinä hetkessä, yhdessä. Ehkä yllättävän moni voisi elää kenties lyhyemmän aikaa mutta laadukkaammin jos hoitamista linjattaisiin toisin sellaisen "pakolla yrittämisen" sijaan? Ehkä yhteinen aika olisi kokemuksellisempaa.
Olin viime viikolla palliatiivisen hoidon luennoilla ja täytyy myöntää, että se tunnelma oli käsinkosketeltavaa. Mikä upea tunnelma. Miten valtava elämän arvostaminen nousi esiin juuri sitä kautta, että viimeisistä ajoista tehdään arvokkaita, kunnioittavia, oireita helpottavien hoitojen ja kokemuksellisen läsnäolon ja koskettamisen kautta kutakin ihmistä kuunnellen, kunnioittaen ja kokonaisuutena hoitaen. Suuri kunnioitus kasvoi niitä lääkäreitä kohtaan, jotka uskaltavat ottaa vaikeat asiat puheeksi ja sitä kautta kaikki saavat sanoa sanottavansa, vaikuttaa asioiden kulkuun ja saada mahdollisuuden arvokkuuteen koneiston rattaissa pyörimisen sijaan. En lähde tätä tilaisuutta nyt avaamaan enempää, mutta olipahan hieno päivä. Päivä, joka jälleen muistutti minua siitä, miksi tätä työtä teen, miksi tätä niin syvästi rakastan ja miksi haluan tehdä sitä kaikilla niillä taidoilla, joita minulla on.

Tehkäämme elämästämme arvokas alusta loppuun saakka. Aina kun välillä unohdamme tämän tärkeyden, palatkaamme takaisin armeliaina itsellemme, aika ja tilanteet vievät meitä ja kasvattavatkin samalla.
Rakasta itseäsi. Minäkin rakastan minua. Rakasta läheisiäsi, jokaista omalla tavallaan - niin hekin rakastavat sinua ja omani minua. Ole lämminsydäminen ihmisille unohtamatta oikeudenmukaisuutta.
Nauti hetkestä.
Älä pelkää sitä aikaa, kun matka alkaa käydä vähiin. Ota se arvokkaasti vastaan yksin ja yhdessä kokien.

Olet Arvokas. Anna toistenkin olla.

Luopumistako? Kaipuutako? Repivää yksinäisyyttäkö? Ihmisyyden ikävääkö?

Yksin ei ole kenkään ihminen. Ei kun löytää sisäisen itsensä. Ei kun osaa olla yksin yhdessäkin. Ei kun oppii elämään hiljaisuudessa. Siinä kun kukaan ei puhu sinulle, kun kukaan ei kosketa sinua, kun kukaan ei tule lähelle, kun ketään ei kiinnosta. Yksin ei ole kenkään ihminen.

Onhan. Yksin on silloin kun huoneessa ei ole muita. Silloin kun kukaan ei soita. Kun kukaan ei tule käymään. Kun kukaan ei pyydä mukaan minnekään. Kun peilistä katsoo tutut tai jo tuntemattomaksi muuntuneet kasvot. Silloin kun joukossa tunnet olevasi ulkopuolinen. Kun puheet eivät edes sivuuta sinua. Silloin kun olet vain jonkun ilkkuvan mielipiteen kohde, se standardi jolle kuuluu nauraa, jota saa julkisesti ilkkua. Virhe. Sivistymätön virhe. Yksinään jäänyttä ei raahata yleisiin tai yhteisiin menoihin siksi, että on joku jota pilkata vaivihkaa tai isoon ääneen kokonaisvaltaisesti. Joskus yksin olevana sitä luulee, että on parempi olla se olematon olento joukon mukana kuin yksin omassa vapaudessa oman kodin turvassa. Ehkäpä yksinäisyys on jopa parempi kuin se, että on eikukaan. Kannattaa kokeilla ja tehdä omat johtopäätökset siitä, kumpi kipu on miellyttävämpää.

Yksinäisyydessä voi oppia uutta. Saa kuulla omaa ääntään. Voi jopa kauhistua asioita, joita joutuu oppimatkallaan käymään läpi.... Yksinäisyys, yksin jätettynä eläminen ei aina ole kuitenkaan omaa valintaa. Se hetki, kun tärkeäksi omassa elämässä nostetut asiat sortuvat virheellisinä oletuksina. Se hetki kun totuus astuu verhon takaa esiin. Kun arvomaailmat kohtaavat niin erilaisina. Silloin sitä seisoo ohuessa mekossa meren rannalla, talvipakkasessa hyytävän tuulen lävistäessä koko ruumiin, sielun ja sydämen. On tuurissaan, jääkö sydämeen enää yhtään sopukkaa, jonne lämmin läikähdys saattaa päästä ja siitä levitä herättäen sydämeen vielä elon ja rakkauden. Toisinaan käy niin kuin fyysisessäkin infarktissa; osa sydämestä tuhoutuu pysyvästi eikä palaa toiminnassaan enää koskaan ennalleen. Jäätynyt ja loukattu sydän on pahinta mitä toisessa ja itsessään voi kohdata.  

Rahan voima on raavaan ihmisen maailmassa murheellisen vahva. Et voi osallistua kun kaikki hankkimasi tulot menevät peruselämän ylläpitämiseen. Toisaalta se on ollut omaa valintaa. Valintaa siitä, millaisessa arjessa oma olo on miellyttävin, missä kokee onnellisuutta, edes hetkittäin. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että arki on voinut sitoa sinut niin tiukasti itseensä, ettei poikkeamia ole olemassa. Et voi lähteä, sinulla on velvollisuuksia jotka on hoidettava kun kukaan muu ei niitä hoida. Et voi lähteä. Sitä ei vain kukaan huomaa. Sitä ei toiset ymmärrä. Eivät he, joilla on aikaa ja rahaa sekä mahdollisuuksia mennä. Mennä milloin vain minne vain, ottaa elämäänsä se mistä uskovat nauttivansa ja toivottavasti nauttivatkin. Se suotakoon rahan ja ajan hallitsijoille. Katkera ei saa olla. Valehtelisin jos sanoisin, ettei joskus harmita. Harmittaa, ihan vietävästi. Tuntuu monesti ihan väärälle, että elättäjänä, talon maksajana, arjen mahdollistajana en saa mahdollisuuksia lomiin, matkoihin, vapaa-ajan menoihin, joihin rahaakin tarvittaisiin tai menoihin joiden ajaksi olisi jonkun hoidettava näitä arkisia velvollisuuksiani; omia ja toisten koiria, lapsia ja juoksevia asioita. Ehkä tulee aika. Ehkä. Tai sitten ei tule. Aikanaan peitin omaa pettymystäni ajatuksella, että enpä ole ennenkään päässyt niin enpä edes tiedä mistä jään paitsi. Se ei toimi enää. Tai toimii, koska ei ole vaihtoehtoja. Tänään olisin liki onnellinen, jos minua edes pyydettäisiin mukaan - voisin kieltäytyä kohteliaasti ja olla ihan iloinen siitä, että minut olisi otettu mukaan. Sillä todellisuudessahan en voisi edes lähteä. Jonkun on oltava perheen aikuinen. Perheen pystyssäpitäjä. Selviytyjä ja selvittäjä. Se joka mahdollistaa muille muita mahdollisuuksia. Liioittelua, tiedän. En kykene mahdollistamaan kaikille sitä kaikkea minkä he haluaisivat. Ihmekkös se kun en kerran itsellenikään. Mutta toinen ihminen taloudesta voi kuitenkin aina vain lähteä, milloin tahansa. Menee vain. Tulee kun huvittaa. Voi luottaa siihen, että asiat on sillä aikaa hoidettu, joku on ne hoitanut. Joku. Ethän sinä toimi niin, ethän?

Mikä sokaisee ihmisen? Milloin aiemmista puhutuista tärkeimmistä asioista tuleekin turhia? Sorrummeko vain sananhelinään ja puhumme hyväksi opetettuja asioita, jotta muut olisivat ylpeitä? Oli miten oli. Lainattakoon vanhaa sanontaa, paha saa aina palkkansa ja kullekkin ansionsa mukaan. Aikanaan. Olen tässä vuoden vaihtumisen molemmin puolin törmännyt uudelleen tähän yksin jääneen ihmisen kohtaloon. Seuraan monen ihmisen elämää työssäni. Siitä ei nyt sen enempää...Omalla kohtaa tämä kovan koulun kasvu alkoi aikaa sitten. Silloin kun ne tärkeimmät ihmiset siirtyivät ajasta ikuisuuteen. Ei ole koskaan ollut isovanhempia auttamassa arjessa. Yksin on pitänyt selvitä. Ei ollut lasten isästä tekijäksi arjen helpottamisessa, yksin piti selvitä, ottaa voimaksi toisen pilkka, joka sanasta sanaan meni näin: itseppä olet osasi valinnut. Viisaita sanoja vaikkei niitä ehkä sellaiseksi oltu tarkoitettukaan. 

Oi miten paljon sieluani kirvelikään jäädä jouluna yksin. Taivas se tuntui pahalle. Sanoin kuvaamattoman pahalle. Lapsiani en moiti, olen heidät kasvattanut pois velvollisuuksien pakkoviidakosta ja se tarkoittaa joskus myös sitä, että oletettuina hetkinä heitä ei ole lähettyvillä. Olen ylpeä siitä, että voivat tehdä omia vapaita päätöksiään. Eniten loukkasi se, että lähin ihmiseni valitsi ystäviensä seuran joulun aikaan. Silloin kun luulisi, että perhe ja läheisimmät ovat tärkeimmät, että minä olen tärkeä. Mutta. Luulohan oli vain minun luuloni. Minun uskomukseni siitä, mikä on kenellekin tärkeää. Hänelle sitä ovat ystävät. Siinä oli ajatus poikineen purtavana ja se oman loukkaantumisen määrä, se oli vuoren kokoinen. Sydämestä jäätyi palanen. Minuun iski vanha tuttavani, periksiantamaton selviytyjä, se joka pitää minut kasassa ja ei anna uusia mahdollisuuksia loukkaantumiselle samasta syystä. Tiedän paikkani. Tiedän ratkaisuni. Tiedän kaikki tulevat juhlapäivät ja pyhät, tiedän kuka on kotona ja kuka ei missään tapauksessa ole. Haluan että hän on siellä minkä valitsi, eli ystäviensä luona. Minä, minun kylmäosani haluaa pitää minua syvässä sylissään halaten minua lujemmin kuin kukaan koskaan, pitäen minut turvassa loukkauksilta, turvaten särkyneen sydämeni ehjät osat. Julmatar minussa osaa olla armoton ja periksiantamaton minun parhaakseni. Se tuntuu hyvälle. 

Yksin ei ole kenkään. Olen itse itseni kanssa nyt ja aina. Muihin ei ole luottamista, sitä saattaa saada murhetta jos uskaltaa luottaa toiseen ihmiseen. Siten olemme pahempia petoja toisillemme kuin yksikään laumaeläin. Alistamme toiset anomaan seuraa ja hyväksyntää. Tarjoamme ehkä hetken hyvää ja toisella kädellä raippa iskee tehden kipeää. Mistä nousee halu siihen, että joidenkin ihmisten seuraan ja suosioon on päästävä? Miksi joku ihminen kokee vääryyttä jopa ystävikseen sanomiensa ihmisten keskuudessa ja silti palaa kerta toisensa jälkeen heidän luokseen? Mikä on se lumo? Mikä on se tarve, jonka heidän hyväksyntänsä täyttää? Sitä olen miettinyt katsoessani kaksinaamaista ystävyyttä puuttumatta siihen, koska asia ei minulle kuulu. Olen ihmetellyt ihmistä ja hänen tarpeitaan....mikä ajaa tekemään heikkoja ratkaisuja kerta toisensa jälkeen? Miksei oppiläksyn seuraava sivu voi kääntyä?

https://www.youtube.com/watch?v=DeumyOzKqgI

Perusolemukseltani olen pyyteettömästi kaikkea rakastava. Silti tunnen raastavia tunteita toisinaan. Vellon ikävässä, hylättynä, unohdettuna ja käyn koko sen huononihmisen skaalan läpi. Se kuuluu ihmisen elämään. Osana kasvua. Vuosien saatossa sitä huomaa jalostuneensa, kaikesta huolimatta. Mitä minä haluaisin juuri nyt? Olla se eikukaan paikassa, jossa toisilla on joku side keskenään? Rehellisesti sanottuna en ja silti ikävöin sitä, että minua ei edes pyydetty mukaan missään vaiheessa....painan sen norsunmuistiini. Rehellisyyden nimissä olen siinä asemassa missä haluankin olla, koska näin on parasta juuri nyt.

Ole sinä ystäväni huomaavaisempi sinun ympärilläsi oleville ihmisille. Minä pärjään kyllä.