Aloittelijan ihmettelyä

Olen seuraillut sivusta hiljaisen ihastuksen vallassa sisarteni bloggaamista, mitä taitureita he kirjoittajina ovatkaan! Oma kirjoittamiseni on aina jäänyt päiväkirjatasolle. Olen jo keski-ikään hiipivä naesimmeenen ja ehkä myöntämättäni koettanut vastustaa viimeiseen asti tätä sähköiseen muotoon kirjoittelua. Olen työni puolesta "joutunut" siirtymään paperilla olevan tekstin pyörittelystä ( ex posteljooni ) tietokonemaailmassa käsiteltävään tekstiin. Hitaasti mutta varmasti teen samaa siviilissäkin.  Hitaalla tarkoitan kaikkia mahdollisia mieleen juolahtavia asioita.

Uskonpa, että tuotan toisinaan tekstiä puhtaalla savon murteella. Sen lukeminen on helpompaa iäneen, kokkeeleppa vaekka. Savolaesena toesinaan ajatusten essiin tuominen on omimmillaan omalla murteella. Sisällöstä en tohi männä kertomaan mittään. Aiheet kun voivat olla ihan mitä tahansa. Suurin osa varmasti kiepsahtaa ihmisenä kasvamiseen, ihmissuhteissa kasvamiseen ja niissä kiäntymissiin, uudissuonten syntyyn ja niissä suonissa matkan tutkiskeluun. Elämässä positiivisuuden löytämiseen ja sen tutkiskelemiseen. Puhumattakaan sitten kaikista pöljistä tapahtumista...

Koiria ja kissoja löytyy omasta kodistani parilliset määrät, toistaiseksi. Uutta cockeria olen katsellut jo parin vuoden ajan. Yksi hyvin suklaanruskea neitokainen etsii sijoituskotia ja on ihan piirun päässä, että soitanko ja utelen ehtoja sekä mahdollisuutta saada tuo tyttönen meille <3 . Tulevaesuuvessa suattaa olla, että elämänmuutokset tuovat kotiini ihan uudenkin koirarodun. Jää nähtäväksi. Jahka tässä nyt ensin saadaan yhdet muutokset loppuun niin sitten on tilaa uusille muutoksille. Elämä näyttää ainakin minulla olevan jatkuvaa muutosta, enkä enää edes ihmettele sitä. Varmaankin tyynessä vedessä hukkuisin, siksipä aallokot pitävät virkeänä ja uudistuvana. No joo, olen varmasti elämänkumppanina haasteellinen. Muuta en koskaan tule väittämäänkään, sanottakoon se jo tässä. Itseironiaa viljelen surutta mutta en millään pahalla. Olen opetellut rakastamaan itseäni ja eihän kukaan halua pahaa rakkaimmalleen?

Sisareni puhuttelee minua kukkahattutädiksi. Se kuvastaa henkisyyden osuutta elämässäni. Tai noituutta. Tai huuhaata. Miksi sitä kukakin haluaa kutsua, sallin kaiken, sillä minulle kyse ei ole uskomuksista vaan osasta minua. Aistin energioita ja näen asioita, saan viestejä maailmasta jota ei silmin voi nähdä - tai no, voi ja voi, kuka vain voi. Tämä taito on ollut minulla aina. Lapsena kaikki meni valtaisan mielikuvituksen piikkiin ja opin olemaan hiljaa omien "näkemysteni" kanssa. Onnekseni ympärilläni on ollut "outoja" ihmisiä ja kaikkea ei ole tarvinnut tukahduttaa toisten painostuksen alla. Näin aikuisiällä olen antanut itselleni luvan kehittyä myös tällä saralla ja siitä tuo kukkahattutätimäisyys. Mielikuva minusta savolaisen järven rantamaisemissa olevalla tilalla omassa pienessä mökissäni sisareni tiluksilla tekemässä omia kukka-keiju-enkeli-yrtti-maahis-tonttu-ja mitä kaikkea muuta -nuotiotaikojani, iso iso kukkahattu päässäni. Otan ilolla vastaan ihmisiä kursseille tai etsimään itseään.

Ei hullumpi mielikuva. 
Nyt liitän siihen myös sen aikanaan äitini mainitseman "pienen ja kiltin ulkomaalaisen miehen". Uskomatonta miten tuo äitini useasti mainitsema seikka nousikin tässä kesällä esiin kymmenien vuosien takaa yhden ihmisen osuttua elämänpolulleni. Tätä ihmetystä voin jakaa kanssanne joskus.

Musiikki on lapsuudenkodistamme opittu tapa ilmaista kaikenlaisia tunteita ja tunnelmia. Puhumisen osasi äitimme, isämme ei ja me tyttäret opimme onneksemme molemmat taidot. Musiikki on kuitenkin erittäin vahva viestimisen väline ja läheisemme sen tietävät. Mikä parasta, skaalaan mahtuu lähes kaikki genret mitä musiikin ammattilaiset voivat tuottaa. Niinhän tunneskaalammekin on, valtaisa, lähes rajaton. Soittamisentaitoa en ole koskaan opetellut kunnolla millään soittimella. Laulaa luikautan milloin mitäkin ja tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu paluu kuorolaulun pariin. Perheessäni kaikki osaavat ottaa musiikin nautinnokseen laulaen, tanssien ja ilo on kuin etelänmaiden perheissä - parhaimmillaan eksoottista.

Minulla on aivan käsittämättömän hieno perhe. Ilman heitä en olisi minä. Ilman heitä en olisi selviytynyt elämäni karikoista. Tällä perheellä tarkoitan lapsiani, elossa heitä on seitsemän ja yksi pieni on syntynyt kuolleena, joten kahdeksan lapsen mainitseminen ja kuvissa näkyvien ihmisten yhteenlaskutoimituksen välinen ero on todellinen. Miehet joiden kanssa olen ollut naimisissa, ovat olleet osa elämääni ja osa kasvuani mutta karusti rajaan heidät perheen ääriviivoille, en ulkopuolelle mutta en sisäpuolellekaan. Ehkä he kuuluvat sille paljon puhutulle harmaalle alueelle. Sisareni kuuluvat läheisesti perheeseeni, johtunee myös elämämme kiertokulusta. He ovat sydämessäni heti siinä lasteni vieressä. Perheeni kasvaa lasteni ja sisarteni puolisoiden kautta moninkertaiseksi, elämän hienoja kepposia etten sanoisi.

Ystävät ovat ihmiselle tärkeitä. Itse huomaan olevani hyvin varovainen todellisten ystävien suhteen. Tarkoitan tällä sitä, että syvimpien asioideni jakamiseen ei löydy montaa ihmistä. Moni ei jaksa ottaa vastaan sitä voimakasta tunteen ryöppyä, mikä minustakin päälle kaatuu silloin kun on huonoja hetkiä. Onneksi niitä on aika harvoin...koputan puuta. Ilo on ystävät, jotka tajuavat vain tulla luokseni silloin kun en itse osaa heitä pyytää, kaivata tai odottaa tulevaksi. Turvallisuutta ovat ne ystävät joiden luo voin mennä milloin vain, millaisena vain, missä tunnelmssa hyvänsä - he ottavat minut rakkaudella vastaan, hoitavat, huolehtivat, ottavat lämpimään kotiinsa hoiviinsa levähtämään. Antavat minun vain olla tietäen, että puhun sitten kun aika on. Jo tieto tuosta mahdollisuudesta kantaa raskaana hetkenä.

Elämääni on astunut myös uusia ystäviä, eri kulttuurista ja se miten se avartaa käsityksiäni ja kokemuksiani...se on kuulkaas aika hienoa. Kyseessä on bulgarialainen yhteisö johon olen päässyt sisään. Myönnettäköön heti, että alkuperäiset käsitykseni heistä olivat hyvin perinteisiä suomalaisia käsityksiä itäblokinmaista tulleisiin ihmisiin liittyen. Olen joutunut huomaamaan, että lähes kaikki käsitykseni, jotka olen saanut kasvatukseni kautta ja ympäröivän yhteiskuntani ajatusmaailman kautta, ovat olleet virheellisiä. Olen oppijan paikalla ja voin kertoa, että olen oppinut oikeasti hienoja asioita. Tulen kertomaan näistä teille vielä monesti. Niin ruuista kuin yhteiselämästä kodeissa ja yhteisöllisyydestä heidän keskuudessaan, työn tekemisestä ja sen merkityksestä, eroista Bulgarian ja Suomen välillä. Saamme vähän lisämaustetta tähän harmaaseen talvenselkään.

Pyykkikoneeni on tehnyt työnsä, samoin astianpesukoneeni. Siirrynpä hoitamaan osani työn loppuunsaattamisessa. Tästä alkakoon bloggaajan aloittelijaurani, katsotaan syntyykö ideaa sen kirjan kirjoittamiseksi =)

Mukavaa sunnuntaita Sinulle!

terveisin Ansku