Translate

lauantai 18. lokakuuta 2014

Aarrekartta



Elämämme on täynnä aarteita. 

Aarteita, jotka ilahduttavat meitä. 
Aarteita, jotka on piilotettava, jotta niiden olemassaolosta ei kukaan saa tietää. 
Aarteita, jotka voivat käydä taakaksi. 
Aarteita, joita emme miellä aarteiksi. 
ArkiAarteita. PyhäAarteita. Juhla-Aarteita. AjatusAarteita. IhmisAarteita. Tavara-Aarteita. MäärittämättömiäAarteita. LöytymättömiäAarteita.




Lapsena aarre oli oikeasti olemassa. Koskaan sitä ei sellaisena löytynyt kuin Grimmin satujen kirjoittajat sen esittelivät. Ei edes sieltä sateenkaaren päästä, kun ei sinne koskaan ehditty ajoissa. Maalaiskylän tyttönä en pitänyt aarteiden vaatimattomuutta laisinkaan ihmeellisenä. Oletin, että Kiuruvesi oli sekä liian pieni paikka kunnon aarteelle että suhteessa vauraampi paikka kuin ne satujen köyhälistöt, jonne se oikea aarre saattoi osua. Ilmeisimmin lapsuuteni oikea aarre olisi ollut jotain taloudellisesti merkittävää, hyvin kaunista ja mitä ilmeisimmin kimaltavaa. Sellainen sisällöltään, että kaikki murheet perheestä olisi kadonneet samantien. Ei olisi ollut enää vanhemmilla huolta aravalainan erääntymisestä ja siitä, onko tilillä riittävästi rahaa lyhennykseen. Olisi ollut varaa hankkia auto ja olisimme päässeet koko perhe aina silloin tällöin matkoille. Äidin ei olisi tarvinnut mennä enää töihin, vaan hän olisikin ollut olemassa vain minua varten. Olisin saanut uusia ihania, kauniita ja puhtaita vaatteita jotka olisivat tuoksuneetkin jollekin ihastuttavalle. Samassa onnen kantamoisessa olisin saanut ihanat pitkät ja kauniit hiukset, ihoni olisi ollut kimaltelevan kaunis ja kaikki niin virheetöntä. Sellainen oli lapsuuteni aikainen aarteen odotus. Olin jo unohtanut koko asian mutta sieltä se todellisuus putkahti jälleen mieleeni. Se, miten sitä jo lapsi elää aikuisten maailman iloja ja suruja todeksi ja toivoo niihin helpotusta. Lapsen usko on merkillinen. Vaikka miten vaikeita asioita näkisi ja kokisi, sitä aina vain uudelleen toivoo parempaa ja uskoo, että niin tulee tapahtumaan. Sitä antaa kohtuuttomaltakin tuntuvia asioita anteeksi, ihan aidosti ja yhtä aidosti voi pettyä uudelleen ja uudelleen ja aina vain uudelleen. Aloittaen anteeksi antamisen ja parempaan uskomisenkin jälleen uudelleen alusta. Lapsihan on oikea positiivisuuden perikuva - ja hyvä niin. 

Tuossa lapsen uskossa elämän hyvää kohtaan on opittavaa. Muistiin nostettavaa, sillä eihän se taito ole meiltä mihinkään kadonnut, se on vain upotettu jonnekin unohduksen syövereihin, sinne inhorealismin ja pessimisti ei pety - aatten taakse. Miksi ihmeessä? Ihmisethän voisivat ennemmin keskittyä pettymysten kohtaamiseen, niistä oppimiseen ja jaloilleen nousemisen taitoihin. Jaksaminen olisi varmasti parempaa kun emme olisi opetettujen tapojen uhreja. Suomalaisuus on julmaa tuon realistisuutensa kautta. Pärjääjät ovat kuitenkin eritoten niitä, jotka ovat uskaltaneet elää lapsuuden uskossaan luottaen omaan onnistumiseensa ja omaan erinomaisuuteensa, omaan spesialiteettiinsa nojaten. Aikuisina joudumme tai no, saamme opetella aarteen etsintään liittyviä seikkoja uudelleen. Silloinkin arvelemme niin monesti, että tohtinekko tuota, hömpötystä kaikki tyynni. Mieli tekisi mutta eihän sitä voi kaverille ääneen sanoa, että NÄIN olen ajatellut toimia tulevina kuukausina ja saada juuri nämä haluamani asiat. Ei semmoista saa sanoa. Ei suomalaisessa yhteiskunnassa. Silkkaa hulluutta moinen. Leuhkimiseksihan se jo menee.

Vuan eläpä oo milläskää. Ketäs varten täällä ollaan? Olenko täällä vain lapsiani varten? Ovatko lapseni täällä vain minua varten? Onko se minun ja sinun elämä sitä, että herätään tunnollisesti työvuoroomme. Pakerretaan tappiin asti ja mielellään vähän ylikin siellä työpaikalla. Tullaan kotiin, kaupan kautta. Aloitetaan toinen työpäivä kotona. Se kaikki on tietenkin aina vain mukavaa ja lämminhenkistä ja ihanaa ja siistiä ja herkullista ja ja ja...ei pidä paikkaansa. Jossain vaiheessa sitä ihminen pysähtyy miettimään väkisinkin, että tätäkö tämä elämä on? Ainako vain suoritetaan jotain? Suoriudutaan jostain - ja aina jää parantamisen varaa, eli lisää lisää suorittamista. Tämän takiako tänne on synnytty? Ihan oikeesti! Nuo ovat toki osa elämämme arkista kuviota mutta, ei voi olla niin, että elämä on puhdasta suorittamista. Ilman nauttimista. Ilman omia päämääriä. Muutenhan menomme sanelee työnantaja, pankki, sähkölaitos, verottaja, poliisi, valtionhallinto, kunnalliset päättäjät, organisaatioiden aikataulutukset, naapurit, kaverit, yleiset mielipiteet...yhteiskunta. Ai mikä sana. Mikä se se yhteiskunta oikein on? Tästä irtoaisi ihan toinen teksin aihe - joten jätän sen tähän lauseeseen, suosiolla.

Olen lapsiani varten, koska he ovat tuoneet minulle tiettyä sisältö elämääni ja luonnossakin emon tehtävä on huolehtia jälkeläisistään niin, että he saavat selviytymiseensä hyvät eväät. Mutta en ole kuitenkaan vain heitä varten. He ovat arvottaneet maailmaani ja olen itse tehnyt valintoja elämässäni aina heidät huomioiden, omasta tahdostani. Sama kysymys toisinpäin, ovatko he vain minua varten? Siihen vastaan, että eivät ole. Minulla ei ole mitään oikeutta olettaa niin. Voin toivoa,että he ovat aina osana elämääni ja saavat minutkin sovitettua elämäänsä mutta onhan niin, että aikataulutetussa maailmassamme olisi jopa vääryyttä olettaa, että lapset mahduttavat vanhempansa velvollisuuden tunnosta omiin kiireisiinsä, omiin muihin velvollisuuksiinsa. Heillä on omat haasteensa - ja he tietävät kuitenkin, että olen täällä aina heidän käytettävissään, jos omat suunnitelmani antavat myöten. Niin. Omat suunnitelmani. On aika antaa tilaa omalle elämälle. Opetella uudet kujeet, joissa arki muodostuu jostain muusta kuin aikaisemmat 20 vuotta ohjenuorana olleista asioista. Se ei vähennä aiempien seikkojen arvoa laisinkaan.

Olen kulkenut hyvin monenlaisia elämän oppipolkuja. Pakotettuna kasvanut isoksi jo lapsena. Yhtä pakotettuna ja riisuttuna kaikista aseista ja ilman turvasatamia joutunut tutustumaan itseeni ja elämääni. Taskuuni on jäänyt yhtenä käyttökelpoisena ohjeena aarrekartta. Se on työkalu, jolla voi kartoittaa ja silminnähtäväksi todentaa ne asiat, joita todella toivoo tapahtuvaksi lähitulevaisuudessa. Ajatuksen voimat on siten sidottu ja suunnattu tiettyihin asioihin. Määrällä ei ole merkitystä. Sillä on, että ne ovat asioita, joita oikeasti itse haluaa itsensä vuoksi. Kartassa voi olla joko kuvia, joita voi leikata lehdistä, lyhyitä tekstejä, valokuvia, värejä, piirroksia tai se muodostuu puhtaasti vain tekstistä.




Edellisestä omasta aarrekartastani on kulunut useampi vuosi.Se on toteutunutkin liki täysin. Aukko yhdessä asiassa liittyy siihen, että laitoin toiveeni sen toteutumiselle liki viisikymppisenä ja sinnehän aikaa vielä vuosia. Tänään oli harmaja päivä. Oli tunne omasta rajallisuudesta ja siitä, että yksin sitä voi todellakin olla myös yhdessä perheen kanssa. Vapaapäivä tuntui niin turhalta. Kaikilla oli omaa muuta tekemistä kuin minun kanssani olemista tai yhdessä tekemistä. Sellaistahan elämä on, oikeasti. He varmasti olivat ihan tyytyväisiä siihen, että ylipäätään olin kotosalla. Oma raskas energia sysäsi minut ensin kirjoittamaan hetkeksi, aiheena riippuvuudet. Sitten heräsi ajatus aarrekartasta ja aloittelinkin sitä jo. Löysin aika helposti kuvia, jotka kuvasivat tulevien aikojen toiveitani, vielä siihen jäi aukkoja, jotka täytän huomenissa. Tuo kartan tekeminen avaa ajatuksia omiin sielun syövereihin. Samalla on aikaa ja tilaisuus tutkia omaa tilaa. Suosittelen. Sinne saa laittaa ihan mitä vain. Kannattaa olla kuitenkin toiveissaan "varovainen" ja tarkka, sillä ne aidot toiveet tulevat toteutumaan. Vetovoimanlaki kun toimii niin. Meillä on itsellä avaimet oman elämämme muuttamiseen. Asenteen muuttamiseen. Ajan hallitsemiseen niin, että jää aikaa itselle, omaan hyvinvointiin ja itselle tärkeisiin asioihin, uusiin harrasteisiin, tai siihen parisuhteen hoitamiseenkin.




Jukka Poika laulaa kiitollisuudesta 
 https://www.youtube.com/watch?v=MOiWk-FxTt8 , 
sanat ovat oikeinkin sattuvat. 

On hyvä tutkiskella omia kiitollisuudenkin aiheita. Ainainen haluaminen ei tuota tulosta jos ei muista olla kiitollinen siitä mitä jo on saanut ja mitkä seikat ovat hyvin tai huonosti omassa elämässä. Joskus huonossakin asiassa piilee joku syvä viisaus. 

Jos ulkoistamme asiat itsestämme, olemme vain kyytipoikina omassa elämässämme. Tarkoitus kuitenkin on elää omaa elämää, iloineenja suruineen. Tehdä jotain parantaaksemme omalta osaltamme kokonaisuutta. 

Oppia, kasvaa ja viisastua. Se on ikuinen polku. Iloinen sellainen. Rakkaudellinen.





sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kun aika on

Viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea syviä syviä tunteita lähinnä surun ja murheen rajamailla liikkuessani. Pitkällisen yhteisen matkan päätökseen tuli aika lähteä Viivi-kissan kanssa. Hänellä oli ikää jo kiitettävästi ja sairauksiakin muassaan. Kesän alussa päätimme perheessä, että mikäli neitokainen jaksaa, hän saa nauttia vielä kesästä, viimeisestä kesästään. Ja hän toki nauttikin. Lämpöä riitti, pitkään.
Merkillistä, miten kissakin saa ihmisen sidottua sieluunsa ja sydämen sykkyrälle eron hetkellä.
Viivi oli suuri persoona ja hänen henkensä onkin jäänyt luoksemme meitä rauhoittamaan. <3


Elämä tuo myös yllätyksiä.
Odottamattomia hetkiä tehdä kipeitäkin ratkaisuja.
Kotonani on nyt isoja aukkoja siihen aiemmin normaaliin arkeen verrattuna.



Kun asetun kattialle makaamaa, ei naamani eteen ja viereen ilmesty tummaa kasvoa valvomaan minua.
Käteeni ei osu silkkinen karva rakkaimman kuonolta, korvista, selästä.
Käteni hakee turhaan tutuissa paikoissa rapsutuskohtaa, sitä ei enää ole.
Päättäväiset juoksu askeleet eivät kuulu kotonani.
Kukaan ei ilmoita tulijoista eikä puhelimen äänistä.
Rakas karvakorva ei ole varjonanai vessassa, keittiössä, pesuhuoneessa, varastossa, ulkona.
Ei kilju innosta lasten juostessa kotiin.
Ei räyhää vartioiden tontin rajoja naapurin koirien kulkiessa ohi.
Ei leikitä valkoista ystäväänsä.
Lattialle tipahtaneet muruset jäävät lattialle, niitä ei automaattisesti kukaan ole sieltä syömässä.

Oi miten ikävä minulla häntä onkaan ja hänen eloisaa häntäänsä.
Olen uuden edessä, olen itkenyt silmäni hiekkapaerin tuntuisiksi. Olen itkenyt ikävääni, itkenyt vääryyden tuntua, itkenyt ystävän poismenoa.
Vierelläni oli kuitenkin äärimmäisen ymmärtäväinen mies, otti minut itkemään olkaansa vasten, antoi surra rauhassa, keskeyttämättä....mietin silloin hetken, millaista vastaavassa tilanteessa on sitten kun aika on, hänen aikansa....onnekseni se päivä ei ole ihan vielä. Työnnän ajatuksen pois mielestäni. Kohtaan asian sitten kun aika on.


Elämässäni on aina ollut luppakorva - nyt on tyhjää.
Silti se hetki, kun ystävä vaipui uneen oli helpottava. Se toi ensin kivuliasta huutoa ja sitten toi helpotuksen rentoutumisen jatkuessa ja unen syvetessä. Ikuinen uni vapautti minutkin siitä pahanolontunteesta, siitä tuskasta joka repi rintaani katsoessani kivuliasta ystänääni rajoittuneessa maailmassaan.
Tuona uneen vaipumisen hetkenä hän oli vapaa kaikesta tuskasta. Niin minäkin, ratkaisuni oli oikea.
Koimme monia hyvin eriskummallisia asioita yhdessä.
Hän oli erikoinen cockeri. En koskaan täysin päässyt hänen sielunsa maisemaan sisään. Tulinkin tulokseen, että hän on koira, joka on syntynyt väärään vartaloon. Hän varmasti olisi halunnut olla dobermanni tai rotweiller. Pettyi kerta toisensa jälkeen nähdessään itsensä ikkunan heijastuksesta - nuo luppakorvat.



Elämän on jatkuttava, kun sen aika ei vielä ole loppua.
Etsin vastauksia tyhjässä kodissa. Tyhjentyneessä sielussani, sen hämärissä sopukoissa.
Totuttelen elämään ilman cockerimaisuutta.
Tuleeko siitä mitään?
Tiedän, että nuo iloiset ystäväni tietävät minun jatkavan heiltä saamansa iloisen asenteen turvin. Cockerilla ei ole olemassa huonoa päivää, joten huomisen on oltava valoisa.









Rakkaimmat cockerini; Paroni ja Olli katselevat minua nyt keittiössäni muistoja herättävistä valokuvista.
Muistojamme ei kukaan voi viedä.
Kiitos yhteisestä matkasta. <3