Luopumistako? Kaipuutako? Repivää yksinäisyyttäkö? Ihmisyyden ikävääkö?

Yksin ei ole kenkään ihminen. Ei kun löytää sisäisen itsensä. Ei kun osaa olla yksin yhdessäkin. Ei kun oppii elämään hiljaisuudessa. Siinä kun kukaan ei puhu sinulle, kun kukaan ei kosketa sinua, kun kukaan ei tule lähelle, kun ketään ei kiinnosta. Yksin ei ole kenkään ihminen.

Onhan. Yksin on silloin kun huoneessa ei ole muita. Silloin kun kukaan ei soita. Kun kukaan ei tule käymään. Kun kukaan ei pyydä mukaan minnekään. Kun peilistä katsoo tutut tai jo tuntemattomaksi muuntuneet kasvot. Silloin kun joukossa tunnet olevasi ulkopuolinen. Kun puheet eivät edes sivuuta sinua. Silloin kun olet vain jonkun ilkkuvan mielipiteen kohde, se standardi jolle kuuluu nauraa, jota saa julkisesti ilkkua. Virhe. Sivistymätön virhe. Yksinään jäänyttä ei raahata yleisiin tai yhteisiin menoihin siksi, että on joku jota pilkata vaivihkaa tai isoon ääneen kokonaisvaltaisesti. Joskus yksin olevana sitä luulee, että on parempi olla se olematon olento joukon mukana kuin yksin omassa vapaudessa oman kodin turvassa. Ehkäpä yksinäisyys on jopa parempi kuin se, että on eikukaan. Kannattaa kokeilla ja tehdä omat johtopäätökset siitä, kumpi kipu on miellyttävämpää.

Yksinäisyydessä voi oppia uutta. Saa kuulla omaa ääntään. Voi jopa kauhistua asioita, joita joutuu oppimatkallaan käymään läpi.... Yksinäisyys, yksin jätettynä eläminen ei aina ole kuitenkaan omaa valintaa. Se hetki, kun tärkeäksi omassa elämässä nostetut asiat sortuvat virheellisinä oletuksina. Se hetki kun totuus astuu verhon takaa esiin. Kun arvomaailmat kohtaavat niin erilaisina. Silloin sitä seisoo ohuessa mekossa meren rannalla, talvipakkasessa hyytävän tuulen lävistäessä koko ruumiin, sielun ja sydämen. On tuurissaan, jääkö sydämeen enää yhtään sopukkaa, jonne lämmin läikähdys saattaa päästä ja siitä levitä herättäen sydämeen vielä elon ja rakkauden. Toisinaan käy niin kuin fyysisessäkin infarktissa; osa sydämestä tuhoutuu pysyvästi eikä palaa toiminnassaan enää koskaan ennalleen. Jäätynyt ja loukattu sydän on pahinta mitä toisessa ja itsessään voi kohdata.  

Rahan voima on raavaan ihmisen maailmassa murheellisen vahva. Et voi osallistua kun kaikki hankkimasi tulot menevät peruselämän ylläpitämiseen. Toisaalta se on ollut omaa valintaa. Valintaa siitä, millaisessa arjessa oma olo on miellyttävin, missä kokee onnellisuutta, edes hetkittäin. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että arki on voinut sitoa sinut niin tiukasti itseensä, ettei poikkeamia ole olemassa. Et voi lähteä, sinulla on velvollisuuksia jotka on hoidettava kun kukaan muu ei niitä hoida. Et voi lähteä. Sitä ei vain kukaan huomaa. Sitä ei toiset ymmärrä. Eivät he, joilla on aikaa ja rahaa sekä mahdollisuuksia mennä. Mennä milloin vain minne vain, ottaa elämäänsä se mistä uskovat nauttivansa ja toivottavasti nauttivatkin. Se suotakoon rahan ja ajan hallitsijoille. Katkera ei saa olla. Valehtelisin jos sanoisin, ettei joskus harmita. Harmittaa, ihan vietävästi. Tuntuu monesti ihan väärälle, että elättäjänä, talon maksajana, arjen mahdollistajana en saa mahdollisuuksia lomiin, matkoihin, vapaa-ajan menoihin, joihin rahaakin tarvittaisiin tai menoihin joiden ajaksi olisi jonkun hoidettava näitä arkisia velvollisuuksiani; omia ja toisten koiria, lapsia ja juoksevia asioita. Ehkä tulee aika. Ehkä. Tai sitten ei tule. Aikanaan peitin omaa pettymystäni ajatuksella, että enpä ole ennenkään päässyt niin enpä edes tiedä mistä jään paitsi. Se ei toimi enää. Tai toimii, koska ei ole vaihtoehtoja. Tänään olisin liki onnellinen, jos minua edes pyydettäisiin mukaan - voisin kieltäytyä kohteliaasti ja olla ihan iloinen siitä, että minut olisi otettu mukaan. Sillä todellisuudessahan en voisi edes lähteä. Jonkun on oltava perheen aikuinen. Perheen pystyssäpitäjä. Selviytyjä ja selvittäjä. Se joka mahdollistaa muille muita mahdollisuuksia. Liioittelua, tiedän. En kykene mahdollistamaan kaikille sitä kaikkea minkä he haluaisivat. Ihmekkös se kun en kerran itsellenikään. Mutta toinen ihminen taloudesta voi kuitenkin aina vain lähteä, milloin tahansa. Menee vain. Tulee kun huvittaa. Voi luottaa siihen, että asiat on sillä aikaa hoidettu, joku on ne hoitanut. Joku. Ethän sinä toimi niin, ethän?

Mikä sokaisee ihmisen? Milloin aiemmista puhutuista tärkeimmistä asioista tuleekin turhia? Sorrummeko vain sananhelinään ja puhumme hyväksi opetettuja asioita, jotta muut olisivat ylpeitä? Oli miten oli. Lainattakoon vanhaa sanontaa, paha saa aina palkkansa ja kullekkin ansionsa mukaan. Aikanaan. Olen tässä vuoden vaihtumisen molemmin puolin törmännyt uudelleen tähän yksin jääneen ihmisen kohtaloon. Seuraan monen ihmisen elämää työssäni. Siitä ei nyt sen enempää...Omalla kohtaa tämä kovan koulun kasvu alkoi aikaa sitten. Silloin kun ne tärkeimmät ihmiset siirtyivät ajasta ikuisuuteen. Ei ole koskaan ollut isovanhempia auttamassa arjessa. Yksin on pitänyt selvitä. Ei ollut lasten isästä tekijäksi arjen helpottamisessa, yksin piti selvitä, ottaa voimaksi toisen pilkka, joka sanasta sanaan meni näin: itseppä olet osasi valinnut. Viisaita sanoja vaikkei niitä ehkä sellaiseksi oltu tarkoitettukaan. 

Oi miten paljon sieluani kirvelikään jäädä jouluna yksin. Taivas se tuntui pahalle. Sanoin kuvaamattoman pahalle. Lapsiani en moiti, olen heidät kasvattanut pois velvollisuuksien pakkoviidakosta ja se tarkoittaa joskus myös sitä, että oletettuina hetkinä heitä ei ole lähettyvillä. Olen ylpeä siitä, että voivat tehdä omia vapaita päätöksiään. Eniten loukkasi se, että lähin ihmiseni valitsi ystäviensä seuran joulun aikaan. Silloin kun luulisi, että perhe ja läheisimmät ovat tärkeimmät, että minä olen tärkeä. Mutta. Luulohan oli vain minun luuloni. Minun uskomukseni siitä, mikä on kenellekin tärkeää. Hänelle sitä ovat ystävät. Siinä oli ajatus poikineen purtavana ja se oman loukkaantumisen määrä, se oli vuoren kokoinen. Sydämestä jäätyi palanen. Minuun iski vanha tuttavani, periksiantamaton selviytyjä, se joka pitää minut kasassa ja ei anna uusia mahdollisuuksia loukkaantumiselle samasta syystä. Tiedän paikkani. Tiedän ratkaisuni. Tiedän kaikki tulevat juhlapäivät ja pyhät, tiedän kuka on kotona ja kuka ei missään tapauksessa ole. Haluan että hän on siellä minkä valitsi, eli ystäviensä luona. Minä, minun kylmäosani haluaa pitää minua syvässä sylissään halaten minua lujemmin kuin kukaan koskaan, pitäen minut turvassa loukkauksilta, turvaten särkyneen sydämeni ehjät osat. Julmatar minussa osaa olla armoton ja periksiantamaton minun parhaakseni. Se tuntuu hyvälle. 

Yksin ei ole kenkään. Olen itse itseni kanssa nyt ja aina. Muihin ei ole luottamista, sitä saattaa saada murhetta jos uskaltaa luottaa toiseen ihmiseen. Siten olemme pahempia petoja toisillemme kuin yksikään laumaeläin. Alistamme toiset anomaan seuraa ja hyväksyntää. Tarjoamme ehkä hetken hyvää ja toisella kädellä raippa iskee tehden kipeää. Mistä nousee halu siihen, että joidenkin ihmisten seuraan ja suosioon on päästävä? Miksi joku ihminen kokee vääryyttä jopa ystävikseen sanomiensa ihmisten keskuudessa ja silti palaa kerta toisensa jälkeen heidän luokseen? Mikä on se lumo? Mikä on se tarve, jonka heidän hyväksyntänsä täyttää? Sitä olen miettinyt katsoessani kaksinaamaista ystävyyttä puuttumatta siihen, koska asia ei minulle kuulu. Olen ihmetellyt ihmistä ja hänen tarpeitaan....mikä ajaa tekemään heikkoja ratkaisuja kerta toisensa jälkeen? Miksei oppiläksyn seuraava sivu voi kääntyä?

https://www.youtube.com/watch?v=DeumyOzKqgI

Perusolemukseltani olen pyyteettömästi kaikkea rakastava. Silti tunnen raastavia tunteita toisinaan. Vellon ikävässä, hylättynä, unohdettuna ja käyn koko sen huononihmisen skaalan läpi. Se kuuluu ihmisen elämään. Osana kasvua. Vuosien saatossa sitä huomaa jalostuneensa, kaikesta huolimatta. Mitä minä haluaisin juuri nyt? Olla se eikukaan paikassa, jossa toisilla on joku side keskenään? Rehellisesti sanottuna en ja silti ikävöin sitä, että minua ei edes pyydetty mukaan missään vaiheessa....painan sen norsunmuistiini. Rehellisyyden nimissä olen siinä asemassa missä haluankin olla, koska näin on parasta juuri nyt.

Ole sinä ystäväni huomaavaisempi sinun ympärilläsi oleville ihmisille. Minä pärjään kyllä.

Kohtaamisia vol 1

Kynää on teroitettu monta kuukautta. Eteen on noussut monia monia, lukemattomia aiheita, joista kirjoittaa. Elämä on vain ollut hektistä ja aikaa todelliselle istumiselle ja tekstin tuottamiselle ei muka ole ollut. On sattunut niin monenlaista.... Puran vyyhtiäni jostain laidasta ja jatkan ajallaan toisesta. Ajatuksissa on kerrontaa Bulgarian matkoistani, sukulaisistani syttyneistä ajatuksista, työmaan luomista tilanteista, kiusaamisesta, väärinkohtelusta, vapaasta tahdosta, ehdottomasta rakkaudesta jne jne. Ylipäätään tajunnanvirran juoksusta ja sen sisältöä on mahdoton ennustaa etukäteen.

On itsenäisyyspäivän aatto. Taivas paiskoo vihaisesti märkää suurta räntää maahan saakka kastellen kaiken tielleen osuvan. Ollaan pienellä porukalla kotona, koirat kiertävät jaloissa. Kynttilänvalossa tuotan tekstiä ja biisilistan aloittaa tuo linkistä avautuva kappale, kertoen rakkaudesta.

https://www.youtube.com/watch?v=nGKyCbEu2J8

Meillä työpaikalla on kautta aikain rakastettu jakaa ns vastuualueita hoitajille huolehdittavakseen, syventääkseen osaamistaan ja jakaakseen tietoa työkavereille ja muille asioista kiinnostuneille. Ilman lisäliksaa eli saman palkan saa siis paneutumatta yhtään mihinkään; tämä on vähän niinkuin vapaaehtoista, vaikkei ihan kuitenkaan. Minulle näitä vastuualueita on kertynyt ihan omasta aktiivisuudestani johtuen useita ja helposti meinaa tulla lisääkin =). 

Omiini kuuluvat mm. geriatriset potilaat eli vanhusten erityistarpeiden ja ikäihmisten hoitoon liittyvien juttujen huomioiminen, niihin kouluttautuminen tarjonnan mukaan, validatiivinen hoito ja sen toteuttaminen mahdollisuuksien mukaan. Olenkin yhdenlainen mummomagneetti. Jokin minussa herättää monessa, eritoten muistisairaassa ihmisessä äidin läsnäolon tunnistamisen, heidän äitinsä ystäviin liittyvän tunnistamisen tai muun vastaavan. Olen ollut toistuvia kertoja se rauhoittava tekijä paikan päällä, se ainoa tutulle tuntuva. Lienekkö aasinsilta samalla siihen, että monesti olen saanut olla läsnä tarjoamassa sitä mahdollisimman hyvää viimeisten aikojen hoitoa ja siirtymistä ikuisen rajan taa kuoleman hetkellä. Viimeisille matkoilleen lähtevien ihmisten kohdalla hoidetaan hyvin paljon myös omaisia. Nämä hetket ovat heille ainutlaatuisia, ainaisesti mieleen juurtuvia. Heidän sydämellään on tuolloin niin monia asioita päällekkäin. Lukemattomat ajatukset on käsiteltävinä, eikä vähiten mieleenpainuvana se, miten heidän kuolevaa omaistaan kohdellaan viimeisinä hetkinä. Minä ja kolleegani tahdomme tarjota parhaimman ja miellyttävimmän mahdollisen muiston tästäkin ajasta. Samalla koetamme tuoda esiin elämän arvokkuuden ja ainutlaatuisuuden sekä luvan kokea ja tuntea erilaisia tunteita häpeilemättä. Joskus hoitopolut syövät valtavasti voimavaroja ja kotona olen vain väsynyt ihminen jolla ei ole enää antaa omille ihmisilleen mitään. Jokainen kerta on silti aina ainutlaatuinen omana tapahtumanaan ja antaa minulle hoitajana ja ihmisenä arvokkaita asioita. Kiitollisuutta moniin asioihin, nöyryyttä elämää kohtaan, aitoa iloa sydämestä saakka jos ja kun on voinut onnistua työssään. Olen hyvä kuoleman kanssa. Vai olenko? Olen ainakin sinut, vai olenko sittenkään? 

Olen ollut omaisena todella tiukoissa paikoissa kahdesti. Ensimmäisen kerran reilut 20-vuotta sitten äidin kuoltua täysin odottamatta 46 - vuotiaana aivoverenvuotoon. Sitä tuskaa ei voi sanoin kuvailla, sieluni tuntee sen edelleen hyvin herkästi. Sanon nyt kuten koko tuon ajan; jos jonkun kuolema ottaa ihmisellä koville, niin sen oman äidin kuolema. Sama sille millainen suhde on ollut mutta on se kuulkaa kova paikka. Siihen päättyy yksi elämämme tukirungon, pohjan rakentajan kanssa aloitettu polku... onnellinen hän, joka saa äitinsä pitää pidempään, tai ainakin mahdollisimman pitkään. Vai onko sittenkään? Joskus olen seurannut tilanteita, joissa asiat eivät liene ihan niinkään tai no, ovat ne mutta eivät niin ruusuisia kuin mielellämme ihmismielellä kuvittelemme. Äiti on aina äiti. Siihen liittyy ihannointia, myyttejä, murtuneita unelmia, toteutuneita oppeja..paljon kaikenlaista ja kuoleman kohdalla joutuu kohtaamaan yllättäviä tunteita ja ajatuksia itsensä kanssa.

Toisen kerran äärimmäisen lohduttomalle tuntui saattaa maailmaan kohtuuni kuollut poikalapsi. Se jäätävä tunne, mikä ylleni laski, kun Tytti-lääkäri kertoi faktan ja lähipäivien suunnitelmat. Mahastani tuli kielletty alue. Siihen ei voinut koskea, minäkään. Tuntui, että sitä kuollutta lasta, joka sisälläni tuolloin oli, oli suojeltava enemmän kuin se järjen mukaan oli mahdollista. Olo oli kuin lapsentappajalla; olin epäonnistunut. Lisäksi tehtäväkseni annettiin itseni pelastaminen, lapsi oli saatettava ulos, ennen kuin hän aiheutti hengenvaaraa myös minulle. Miten itsekkäälle tuo tuntuikaan, miten raastavaa oli ottaa kotona ensimmäiset keinotekoista synnytystä aloittavat lääkitykset ja omat ajatukseni olivat erittäin rikkonaiset ja ristiriitaiset...jos minua ei olisi tarvinnut niin moni jo olemassa oleva lapsi, olisin halunnut luopua kaikesta. Oli raskasta huomata miten mieli käy selviytymisen äärirajoilla, todella pelottavaa. Hidas ja kivulias toipumiseni alkoi siitä, kun sain olla tuon kuolleena syntyneen lapseni kanssa hetken yhdessä....hänellä oli kaikki valmiina, kynnetkin...eikä tiede löytänyt syytä kuolemaan. Näin vain piti käydä. Tarvitsin tämänkin kokemuksen tullakseni minuksi.

Viime viikoina olen yllättynyt miten paljon perjantaina, 13. marraskuuta, menehtyneen isäni kuolema onkaan minua koskettanut. Isäni oli minulle aina etäinen, valtavan ankara mies, diktaattori jo ajatuksen tasollakin. Hänen tahtonsa oli laki, meillä ei neuvoteltu. Lapsuuden vuosiini mahtuu valtavasti kokemuksia, joita en edes halua kaikille jakaa, sillä miksipä kertoa kaikkea alkoholin liiasta käytöstä, perheväkivallasta ja muista koukeroista, periskummallisista sukulaisista joita oli molempien vanhempien puolelta tarjolla - joskin olen syvästi kiitollinen siitä, että olen ollut pienestä pitäen seuraamassa kaikkea kaikkialla. Tiedän valtavan määrän asioita, joita muut eivät tiedä, olen oppinut ihmissuhteista, ihmisistä ja asioista, niiden suhteista ja erittäin erilaisista tavoista hoitaa noita kaikkia. Aikuiset ympärilläni kertoivat rehellisesti omat näkökulmansa kulloisiinkin tilanteisiin ja maailmani hahmottui hyvin realistiseksi jo liian pienenä. Puolensa ja puolensa tälläkin kokemusten viidakolla. Summa summarum; lapset aistivat asioiden oikean laidan vaikka aikuiset mielellään sinisilmäisyyttään koettavat peitellä totuuksia. Rehellisyys on se, jota olen aina arvostanut, myös kipeiden asioiden kohdalla. Toipuminen ja toimiminen voi aina alkaa siitä hetkestä kun oikeat asiat on kerrottu oikein. Rehellisyys synnyttää ja kasvattaa luottamusta toiseen ihmiseen ja sekin on tärkeä voimavara.

Isä tosiaan löytyi kuolleena sairaskohtauksen jälkeen kotipihaltaan. Pelkästään se tieto sai monet ajatukset pyörimään päässäni, miksi, milloin, mihin oli menossa, mitä tapahtui juuri ennen ja mitä vähän aiemmin, missä asennossa jne? Ihminen on tällainen, vatuloitsija. Kuuluu siihen surutyöhön, sen aloittamiseen. Isän elämä loppui todellisuudessa samana päivänä kuin äiti kuoli. Isä ei koskaan löytänyt syytä elää, ei löytänyt vaihtoehtoja yksinäisyydelleen vaan ruokki sitä. Toki isäni oli valtava persoona, vahva olemisessaan ja mielipiteissään, änkyrä kuin mikä pahimmillaan. Oma kuvani isästä romuttui yhdellä oven avauksella. Mieleni kovalevyltä ei häivy se kuva, kun menin työpäivän jälkeen Keiteleelle isän ja siskojeni luo, tuona päivän jolloin äiti myöhemmin menehtyi. Isä odotti oven takana uusi, kuvailemattoman suuri hätä kasvoillaan, ryhti oli lysähtänyt, vahvuus oli kaikonnut ja sai puuskahdettua vain:"Oon minä sinua oottanukkii." Ja sitten alkoi aamuyön tapahtumien kertaaminen, syyllisyyden tunnoissa kerronta joka toisti itseään, olisiko hän voinut tehdä jotain toisin... ei olisi. Massiivisempaa aivoverenvuotoa ei olisi voinut olla. Kuolema oli aivan varma ja väistämätön asia, 6 sentin mittainen suonen myötäinen repeämä ei ole edes aneurysma vaan ihan oma selkeä repeämänsä. 

Tämä kohtaaminen murensi kuvan isästä, joka oli vahva ja määrätietoinen. Hän muuttui minulle tuntemattomaksi henkilöksi ja jouduin tutustumaan uuteen ihmiseen, jota kutsuttiin edelleen isäksi. Tuo ihmisraunion alku koetti taistella elämäänsä eteenpäin.... sopeutuen ikävään, sopeutuen ihmisten irvailuun, sopeutuen olemaan pilkan kohde surujuomisensa aikaan ja siitä eteenpäin, sopeutuen siihen, että sairauksien ilmestyessä hänen elämäänsä, hän ei vanhan taustansa vuoksi saanut koskaan asiallista ja oikeaa hoitoa. Niin. Tämän luin isäni jäämistöistä hänen käytyään monenlaisilla kuntoutus ja työllistymispoluilla 10 vuotta sitten. Viranhaltijat olivat kirjanneet isän tuntemuksiin senkin useampaan kohtaan, että hoitohenkilökunnalla on tietona hänen alkoholin käyttönsä, joka oli todellakin runsasta äidin kuoleman jälkeen useiden vuosien ajan. Pienten paikkakuntien kirous on juuri se, että kaikki tuntevat ja luulevat tuntevansa toiset. Kaikki kaatuu helposti olettamukseen, ei oteta selvää päivän faktoista. Kun ihmisen kommunikaatiokyky heikkenee selkeästi, pidetään sitä alkoholin syynä. Kun puhe sammaltaa tai hän ei ymmärrä kuulemaansa, sekin johtuu liiasta ryyppäämisestä. Tajuttomuuskohtaukset julkisilla paikoilla, sama selitys. Kun mies harmaan värisenä valtavasti hikoillen koettaa selvitä lyhyen matkaa arkiaskareissaan, sekin johtuu liiasta ryyppäämisestä.... totta, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja en voi väittää, etteikö alkoholi ole edesauttanut tilanteiden kehittymistä, varmasti on. Mutta isäni oli myös sairas mies. Kun 60-vuotias mies alkaa kävellä töpöttelemällä ja kommunikaatiossa on selkeää alentumaa, kun hän stoppaa täysin rappurallin kohdalle ja tumman lattian tullessa ovella vastaan...se kertoo edenneestä muistisairaudesta. Muistisairas ihminen nimittäin näkee tumman aina rotkona, ja kukapa kävelisi rotkoon? Isänsä, ukkini, sairastui todella nopeasti etenevään Alzheimerin tautiin heti sydämen ohitusleikkauksen jälkeen. Rasitetta siis oli ja on, isän nuorempi veli on sairastanut muistisairautta jo 10 vuotta. Suvun miehet ovat kuolleet suurella prosentilla syäninfarktiin suorilta jaloiltaan, osa raivoraittiina eläneitä ja osa reippaasti ryypänneitä miehiä. Niin tai näin, isä näytti olevan monisairas ja odotankin mielenkiinnolla ruumiinavauspöytäkirjan valmistumista, 

Tämän kaiken todeksi eläminen on vienyt minutkin kohtaamaan itseni ja todelliset linjaukset työyhteisössäni ihmisiä kohdatessaan.... kuinka monesti syyllistyn siihen, että pidän jotakin ihmistä vain juoppona? Kuinka monesti se vaikuttaa vähintään asenteeseeni hoitaa häntä. Rehellisin vastaus on aina. Jos tietonani ei olisi runsasta alkoholin käyttöä vaan vain sairastamisen syy, tai joku krooninen vaiva, jolla moni asia selittyy, ainakin ajatukseni ovat oikeasti empaattisemmat. Isänikin kohdalla oli mm Meilahden sairaalassa hoitojakso, jossa syitä oli etsitty oikeasti ja neurologisia tutkimuksia suositeltiin jatkettavan kotipaikkakunnalla, syyt silloisiin ongelmiin eivät olleet alkoholissa. Veriarvotkin sellaisia, ettei aikoihin ollut havaittavissa runsasta käyttöä. Eihän isän fysiikkakaan enää olisi kestänyt sellaisia määriä, mitä historiassaan näytettiin aina siirtävän decursuksissa eteenpäin... Noh, ehkei isän elämä olisi jatkunut yhtään pidempään. Laatu olisi voinut olla parempaa, jos suhtautuminen olisi ollut toisenlaista. Jossittelulla ei mihinkään edetä. Omaa suhtautumistani tämä muuttanee väkisinkin, ainakin joudun taistelemaan ajatusteni kanssa. Sillä kukapa minä olen ketään arvioimaan ja arvostelemaan? Kuka meistä on kelpoinen ilkkumaan toisille ja naureskelemaan toisten kohtaloille? Harvoinpa tiedämme tai tunnemme kokonaisuuksia toisten elämästä kun aina ne ei ole tiedossa omastakaan elämästä.

Samaan aikaan olen ihmetellyt ihmisten häikäilemättömyyttä. Ymmärrän, että on valtavan hienoa olla se, joka ensimmäisenä pääsee mitäkin kertomaan. Sehän kantaa pitkälle ja luo arvostusta yhteiskunnassa, eikös vain? Olen ihmetellyt sitäkin kiireen ja hötkyilyn määrää. Isän löydyttyä esimerkiksi oltiin tietoa viemässä moneen kolkkaan ja ihmeellisintä oli sekin, että kohtuu faktan tuntoisesti meitäkin lähestyttiin tiedolla, ettei poliisi ole meitä tavoittanut, että soittakaa äkkiä poliisille. Ihan ensimmäinen kysymykseni oli, että mihin tässä nyt niin valtava kiire on? Ei se kuolema muutu joksikin muuksi kiirehtimällä - päinvastoin, kiire on loppunut kokonaan. Mitähän se olisi poliisisetä vastannut, jos olisin soittanut 112:een ja kertonut, että sieltä on minua tavoiteltu,että mitähän asiaa.....? Uskonpa, että aika hiljaista olisi ollut. Aivan varmana faktana voin kertoa, että Suomessa poliisi tulee aina omaisten kotiin kertomaan kasvotusten kuolemaan liittyvät uutiset. He eivät soita. He eivät laita tekstaria. He eivät kuuluta puskaradiossa eivätkä ylessä tai sanomalehdissä. He kohtaavat ihmisen ihmisenä.  Ja tekevätkin sen todella hienosti ja hienotunteisesti huomioiden myös paikalla olevat lapset. Kaikki kiitos ja myötätuntoni heille siihen työhön. Mitä kaikkea he kohtaavatkaan noiden työtehtäviensä kohdalla? Valtavan määrän erilaisia kohtaloita, erilaisia ihmisiä ja kuvittelemattoman määrän erilaisia tapoja reagoida kuolemauutiseen.

Suomalaisen yhteiskunnan kankeus perinteitä kohtaan on karmaiseva. Olemme vääntäneet kättä yhdessä jos toisessa asiassa hautaamiseen, siunaamiseen ja niihin perinteisiin liittyen. Olemme kohdanneet miltei järkyttyneitä yrittäjiä alallaan, kun olemme esittäneet uusia tapoja toteuttaa asioita. Kankeaa on, todella kankeaa. Uurnaa sylissäni pitäessäni tunsin helpotusta. Olin lähellä sitä hetkeä, että olin täyttänyt isän hartaimmat toiveet kuolemaan ja moniin muihin asioihin liittyen. Samalla huomasin kaipaavani häntä. Nyt. En kaivannut silloin kun hän oli vielä ihmisrauniona, ukkorukkana, elämän runtelemana poloisena, minua tarvitsevana isänä olemassa. Tunnen valtavaa syyllisyyttä. Todella valtavaa syyllisyyttä ja se tekee minut surulliseksi ja väsyneeksi. Olisin voinut tehdä asioita toisin. olisin voinut huolehtia hänestä enemmän ja paremmin. Tosin epäilen, ettei hän olisi siihen suostunut, hän oli loppuun asti oman elämänsä herra vaikka heikoksi jo itsensä tunsikin ja jotain apua otti minulta hyvin pieninä annoksina vastaan. Minua lohduttaa se tieto, että nyt hänen on hyvä olla. Nyt hän on onnellinen jälleen, ensimmäisen kerran sitten äidin kuoltua.

Oma polkuni on vasta alussa, oman itseni kohtaaminen isäsuhteessani. Astelen sitä eteenpäi yllättyen monesti monella tapaa. Kipeätkin asiat on aika käydä läpi ja antaa viimeistään nyt anteeksi.

Aistit avoimina ajatusten aalloilla

Lintujen onnelliselta kuulostavat viserrykset löytävät tiensä korviini joka puolelta. Joka kevät yhtä täynnä uskoa, iloa, intoa ja keveyttä. Pesäpaikkojen etsintä. Kuhertelut toistensa kanssa. Oman paikan puolustaminen. Rakkaimman vartioiminen, hoitaminen ja huolehtiminen. Uuden elämän odottaminen.

Keväinen tuuli. Raikkaampi kuin syksyinen veljensä, vai onko? Raikkaampi ehkä siksi, että se tuo mukanaan luonnon heräämisen. Syksyn tuulissa on sadonkorjuun viestejä, jotka nekin ovat kauniita. Keväällä uteliaisuus herää, ovatko kasvit selvinneet talven koittelemuksista? Tulevatko muuttolintuina saapuvat ystävät entisille asuinpaikoilleen? Ovatko kurkiaurat komeampia kuin viime keväänä? Ovatko joutsenet saaneet säilyttää parisuhteensa?

Talven kylmyyden ja pimeyden jälkeen on aika herätä kuulemaan, tuntemaan, elämään enemmän. Istahdan tai seisahdan hetkiseksi jo hivenen lämmittävän auringon hellään syleilyyn. Nautin säteiden valoisuudesta ja lämmöstä... se herättää tunteeni huomaamaan kaikkea sitä hyvää mitä minulla on. Mies tuolla ahertaa omien töidensä parissa. Keskittyneenä, suunnittelee seuraavaa liikettään ja kädenjäljistä syntyy hyvää jälkeä. Hänen kasvoillaan käy onnellinen häivähdys auringon säteen osuttua häneenkin. Mies auringon maasta. Lämmön lähteiltä. Kaipaa pimeinä ja kylminä aikoina lämpöä minua enemmän....nauttii nyt auringostakin minua enemmän ja jatkaa työtään. Miten rakas tuo mies onkaan. Olen onnellinen tunteestani, tiedän eläväni hyvää hetkeä.

Ympärilläni pörrää kevään ensimmäiset kärpäset, hoiperrellen. Koiralapsi ihmettelee moista ja kömpelösti koettaa tavoittaa lentävää otusta. Sen kiinnostus siirtyy nopeasti uuteen asiaan. Lapsen into on sama ihmisen lapsella kuin koirankin kakaralla. Se ilahtuu saamastaan huomiosta, uusista leluista ja ihmisestä joka viitsii edes hetken touhuta jotain hänen kanssaan. Toisella puolen vierellä makaa vanhempi koira, odottaen vuoroaan. Hiljaista viisauttaan jakavat samalla nuo eläimet - vuoronsa kullakin ja odottaminen on kaikille mukavampaa kun sen tekee avoimin mielin ja rakastavin sydämin. Kiitos sinulle koiraystäväni tästä. Kainaloon kaivautumisesta, murheellisten ajatusteni kaikottamisesta.

Ajatukseni ovat viimeisten viikkojen aikana askarrelleet monenlaisissa asioissa. On ollut haastavia aikoja työelämässä ja siellä erilaisia tarinoita työkavereiden rinnalla. Hyvin erilaisia tarinoita potilaiden rinnalla. Tasapainottavana on ollut omassa elämässä omat vaikeutensa ja olen aprikoinut elämää suurempien asioiden kanssa. Oikeastaan pitkästä aikaa. Elämä on ollut minulle pitkään suopea, ei ole ollut isojen ratkaisujen paikkaa. Nyt oli sen aika. Ja miten tervehdyttävää onkaan ihmispoloisen välillä pysähtyä pohtimaan itseään osana elämää, osana sitä mitä kohdalle sattuu ja niitä ratkaisuja mitä silloin tulee tehneeksi. Niiden vaikutuksia eri sävyissä. Hyvin riisuvaa. Erittäin raskasta. Kovin puhdistavaa. Ja aina vain uutta opettavaa.

Ajelin tuttua maantietä kohti sairaalaa. Pohdiskelin samalla sitä kamalalta tuntuvaa tosiasiaa, jonka oivalsin. Miten raadollinen yhteiskuntamme onkaan kaikessa tehokkuudessaan. Henkilökohtainen tilanteeni sai oivaltamaan, miten kylmästi nakkaamme ammattilaisina ihmisen selviytymisen maailmaan. Ihmisen joka on vaikka yllättäen kokenut infarktin, pelastunut, saanut hoidon ja ohjauksen....ja seuraavana päivänä kotiin. Se on ystävät hyvät kylmää kyytiä. Psyyke ei varmasti pysy mukana siinä ta
hdissa jota tehokkuutemme sille luo. Shokkitilassa terveenä eteenpäin. Onnea ja menestystä. Soitellaan.... juuri nyt en löydä siihen tyhjyyteen edes sanoja - mutta karua se on. Todella karua. Olkoonkin, että ihmiset ovat selviytymisestään suunnattoman kiitollisia mutta totuus valkenee vasta jonkin ajan kuluttua. Ainakin uskoisin niin.

Onko meidän oltava näin tehokkaita, aina?

Maantien sora rahisee ohikulkevan lapsen jalkojen alla. Kengät kuulostavat raskailta. Reppu on raskaan näköinen, vääränkokoinen tuohon vartaloon. Pienenä alkaa suunnattomien taakkojen raahaaminen tämän tehoyhteiskunnan rattaiden pyörittämiseksi. Toivottavasti tuolla raskaskenkäisellä lapsella ei ole muita huolia vaan takki täynnä elämäniloa, jota kevät koettaa meille muistutellen tuoda eteemme nähtäväksi.

Hymy nousee lämpimän tuulen myötä kasvoilleni, keijupölyä ilmassa. Siskontyttäreni on parhaassa iässä. Hän ihailee tätinsä taitoa muuttua öiseen aikaan keijukaiseksi. Ison ja isokokoisen naisen salainen haave, jonka olen saanut jakaa tytön kanssa. Kerromme toisillemme matkatarinoita öisiltä lennoiltani. Jalkoihini vedän erilaisia barbinukkejen saappaita, riippuen yön aikaisista hyväntekijän tehtävistäni...mukavaa vapaan sielun liidättelyä. Tottakin. Älä ylläty, jos näät minut öisin jossain, keijuna.

Kevät. Herättää aistit. Poikakin soitti. Pitkään aikaan en ole hänen ääntään kuullutkaan. Kuulosti ihan isältään. Tyylikin hitusen sama puhelimessa keskustellessaan. Jollekin ovat siis isänkin geenit siirtyneet. Hyvin tuntui pojallakin asiat olevan. Se toki äiti-ihmistä ilahdutti. Kesäkin tulossaan. Nuori mies, osannee nauttia elämästä. Näinäkin aikoina, jolloin maamme tarjoaa paljon työttömyyttä ja muuta kurjuutta. Ilon löytäminen muualta on oma taitonsa. Puhelu ilahdutti, oli mukava huomata se itsessäni. Äidin hiljainen huoli ei koskaan katoa, vaikka lapset kasvavatkin ja heille on oma vapautensa suotava. Mahdollisuudet rakentaa oma polkunsa. Tietänevät kuitenkin, että heitä täällä aina ajattelen - ja tarpeen tullen autankin, vaikka viimeiseen hengenvetoon saakka.



Mitkä seikat estävät meitä olemasta avoimia ja herkkiä itsessämme oleville tuntemuksille? Stressi aivan varmasti, se sitoo päällimmäisenä olevan asian ympärille kaikki ajatuksemme ja voimamme. Toisinaan se saa asiat vääntymään suuremmiksi kuin aihetta olisikaan vetäen meidät mukanaan syvyyksiin.
Väsymys. Uni on luotu levähtämistä varten ja unen aikanakin voi aistia monia asioita, jos elo on tasapainossa. Kipu, kaikenlainen kipuilu. Ihmiselämään kuuluu monenlaista kolotusta ja sitä pidetään ihan normaalina. Enemmän tai vähemmän. Psyykkistä ja fyysistä. Nyt kun olen pitkästä aikaa itse saanut olla muutaman päivän ajan vain normaalin niskahartiajumikivun vallassa, eli omassa maailmassani kivuttomana, huomaan miten paljon vapaammin energiani kulkevat, miten paljon enemmän värejä, tuoksuja, tuulahduksia elämässäni onkaan. Olen kovin kiitollinen tästä tunteesta. Tästä hetkestä. Palautuneesta aidosta hymystä.

Ja näistä ihmisistä.
Tuosta pienestä tyttärestä, jonka sydän on niin puhdasta kultaa kuin olla vain voi.
Tuosta sinnikkyyden huipentumasta, tyttärestä joka taistelee tavallaan omasta paikastaan tässä maailmassa.
Tuosta pian aikuisesta tyttärestä, joka vielä tulee äitiäkin katsomaan.
Ja miehestä, joka rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen, tukien hienovaraisesti vahvaa minääni sen saadessa kolhuja tai sen ollessa väsynyt. Mikä aarre hän onkaan elämänkokemuksineen.
Noista arvokkaista keskusteluista, joita olen saanut käydä jo aikuisten lasteni kanssa - miten hienoja nuoria aikuisia he ovatkaan.

Odotan tässä auringonsäteen alla tulevaa kesää. Asioita, joita olemme suunnitelleet. Uutta maailmaa, johon pääsen tutustumaan. Helliikö maailmankaikkeus minua näin suuresti, että aikuisiällä pääsen avartamaan arkeania ihan uusiin paikkoihin, uusiin ihmisiin... ja tiedän, että tulen ihastumaan niihin tuuliin, siihen aurinkoon ja kauneuteen, jota minulle tarjotaan.

On uuden elämän aika.
Kuunnelkaa.

Itsetutkiskelua

Ärrinmurrin

Se iski kesken työpäivän, sairaalassa, osastolla hoitajien kansliassa nurkkakoneella istuskellessani. Se vain tuli. Iski kiinni. Löi jollain terävällä. Ja tylpällä. Märälläkin. Pomppasi tekstin syövyttyä aivojeni johonkin sopukkaan. Herätti murisevan unisen karhun ärjymään. Mukanaan sillä oli jokin neito, jonka selän takana viuhui punainen häntä, jossa oli jokin nuolennäköinen. Se ryökäle tuli taas. Niin. Taas. Se on pompannut esiin joskus ennenkin. Se on näköjään halunnut tulla löydetyksi tai etsityksi, miten vain.

Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, sanotaan Suuressa kirjassa. Tuossa piilee suuri viisaus hiljaiseen salaisuuteen upotettuna.Yllätin itseni tutkiskelijan tieltä, katsellen sieluni sopukoihin suurennuslasin läpi. Olin nostanut neitokaisen istumaan omaan rauhaansa kiveykselle, sitä häntäänsä heiluttelemaan. Häiritsemästä etsintääni, syventyvää tutkimusmatkaani. Neitosen voima ei kasvanut, eikä saanut lisäenergiaa mistään. Lopulta se kuihtui yhtä nopeasti pois kuin oli ilmestynytkin. Hännän viuhdonta lakkasi tyystin. Puff. Hän katosi.

Mitä tämä etsiskelijä tyttönen tällä kertaa etsi itsestään? Hän etsi vastausta pahaanoloon .. tai no paremminkin suruun ... tai enemmänkin eronikävän tunteeseen. Miksi toisen lähteminen ja poissaolo herättää kerta toisensa jälkeen erilaisia tuntemuksia? Mikä siinä hmmm pelottaa? Kun ei se oikein pelotakaan mutten löydä nyt muutakaan sanaa. Mikä nostaa hylkäämisen tunteen esiin ja miksi? Millä oikeudella pitäisin asioiden pitäisi mennä aina kuten minä haluan? No tähän on helppo vastata - ei millään oikeudella, koska eiväthän ne muutenkaan mene aina mieleisellä tavalla. Kenenkään kohdalla. Ristiriitaisuuden tilaan tuo se, että on vilpitöntä omaa haluani, että jokainen perheeni elävä saa tehdä omia asioitaan silloin kun sille tuntuu. Tavata omia ihmisiä. Käydä kauempana, sillä kaukaa näkee paremmin lähelle. Olin hämmästyneenä itseni keskellä. Miksi, oi miksi ilon kädestä pitää kiinni...jokin.

Olen lapsuudessani elänyt pitkän ajan vanhempieni ainoana lapsena ja toisen mummolan ainoana lapsenlapsena. Kuri oli kova. Ankara. Niin kotona kuin mummoloissa. En ole kokenut lapsuudessa turhaa hemmottelua ainokaisuuteni siivellä. Mutta. Nyt kymmeniä vuosia viisaampana, kyselen kuitenkin itsessäni heräävien tuntemusten perään. Voisiko kuitenkin syy olla ainokaisuudessa? Olisinko sittenkin sairastunut minäminä - tautiin, kun ei ollut sisarusta, jonka kanssa olisin opetellut saamisen riemua ja pettymisen katkeraa oppiläksyä turvallisesti. Joku vielä viisaampi varmasti osaisi selittää tuotakin jotenkin.


Olisiko selittävä likaisen  sävyinen sielunlehdykkä kuitenkin jossain aikuisemmassa elämänvaiheessa? Vai olisiko vastaukset kenties ennen eletyssä elämässä? Karmassa? Jatkan kaikilla aisteilla itseni tutkimista. Suurennuslasiini syttyy kirkas sinertävä valo. Valokiilassa näkyy nainen, joka lasta ja toistakin kantaa sylissään ja tähyää pihatielle olohuoneensa ison ikkunan takana. Katsellen tielle päin odottaen. Odottaen rakkaintaan. Odottaen rakastavaa ihmistä lähelleen. Odottaen. Ikävöiden. Ikävöiden. Aina vain ikävöiden. Ohi liitää äidin varjo...ikävöiden edelleen. Äiti ei tule, hän on maallisen matkansa jo käynyt loppuun.

Tuo samainen maisema löytyy tuosta sielun surusta toisessakin hetkessä. Auton takavalot palavat iloisen punaisina mennen pois päin. Nainen jää yksin, niiiin yksin, taas kerran. Rakkaimmalla on muuta menoa. Rakkaimmalla on iloa ja rentoutumista muualla. Rakkaimmalla on ..... naisella syvä yksinäisyys. Kylmä yksinäisyys. Kyynelet vierivät poskille...enemmän ja enemmän, valtoimenaan. Naisen vierellä on lapsia. Sylissä sairastava lapsi, tuhisee ja kitisee vuoronperään. Pihan täyttää iloiset äänet. Pihassa leikkii lapsia, iloa näkyy kasvoilla, innostusta keksimisestä, tekemisestä, onnistumisesta ja osallistumisen ihanuudesta. Nainen on tilan ainoa surullinen. Tumma sisältään, harmaa kuoreltaan. Väsynyt. Velvollisuus saa kuitenkin seisomaan, kävelemään, jatkamaan. On lyhyitä öitä, on kodin ja työn yhteensovittamista, normaalia arkea. Mutta tunnemaailma...kylmä ja yksinäinen. Nainen katsoo kaivaten samaa pihatietä isolle tielle, postilaatikolle. Turhaan odottaen. Todellisuus lyö vasten kasvoja. Kaikki muu meni naisen ohitse. Kaikki muu oli tärkeämpää, jälleen kerran. Surukaan ei ole kirosana - mutta kahlitsee se ja lujasti. Naisen kylmää kaipuuta lämmittää lapsen ja toisenkin, kaikkien kuuden lämmin ote kädestä, jalasta, pienen ihmisen paino sylissä.

Ihmisen syvin usko ja toive hyvään on vahva. Tuo nainen on seisonut lukemattomia kertoja tuon samaisen maiseman äärellä. Samojen tunteiden kanssa. Odottaen, toivoen ja uskoen parempaan. Tuli aika, jolloin nainen hyväksyi sen, että rakkain aina vain lähtee eri ihmisten luo iloitsemaan ja nainen tiesi olevansa siihen iloon ulkopuolinen tekijä. Hänet hylättiin uudelleen ja uudelleen. Hänet ja hänen perheensä. Tuli aika, jolloin tuon ymmärtämisestä tuli uusi punainen lanka. Oli aika, jolloin nainen tiesi, että tulee päivä, jolloin hänkin lähtee pois siitä surun maisemasta. Murtautuu elämään. Omaan elämäänsä.

Matka noista vuosista on ollut pitkä, kivinen, antoisa ja paljon paljon muutakin. Silti huomaan ajoittain, miten rikkinäinen nainen olenkaan. Ehkä korjaannun pala palalta, ainakin ajan kanssa. Tänään tässä nykyisessä elämässäni ei ole laisinkaan kyse hylkäämisestä, ei mistään aiempaan verrattavasta. Tuota samaa naista kohdellaan paremmin kuin hyvin. Rakastetaan paljon. Huomioidaan arjessa. Pidetään kodin ja suhteen kuningattarena. Mutta silti, ainakin vielä, tieto siitä että toinen lähtee, saa vanhan kivun nousemaan esiin kivenkolostaan. Ehkä se tunne kesytetään. Ehkä se katoaa kokonaan. Ainakin se on löydetty ja suurennuslasinvalo suuntasi tunteen siihen naisen elämänhetkeen, josta se nousee. Aikaan, jolloin surua, kipua joka tuntuu aidolta vielä tänäänkin, tuskaa, ikävää ja kaipausta oli liikaa. Mieleni tekisi itkeä ääneen, tunne on niin aito ja niin raskas. Se on tunne, jonka kohdalla voi todeta, että noin ei saa kenkään tuntea. Tuollaisesta tunteesta on päästävä irti. On päästävä elämään. Tehtäväni on hoivata tuo nainen terveemmäksi. Puhallettava haavoja, joita rakkain on aikanaan saanut syntymään. 

Onnekseni rinnalla on vahva mies. Tuota löydettyä naista rakastaa mies, joka pitää naista naisena. Arvostaa arjessa, rakastaa aitona ihmisenä, nostaa kun kompuroin, halaa jo ennen kuin ehdin vaipua kylmyyteen. Suojelee kaikelta ja haluaa puhaltaa kanssani vanhoja haavoja, jotta ne katoaisivat, paranisivat. Olen siten kiitollisessa asemassa. Jälleen kerran.

Aarrekartta

Elämämme on täynnä aarteita. 

Aarteita, jotka ilahduttavat meitä. 
Aarteita, jotka on piilotettava, jotta niiden olemassaolosta ei kukaan saa tietää. 
Aarteita, jotka voivat käydä taakaksi. 
Aarteita, joita emme miellä aarteiksi. 
ArkiAarteita. PyhäAarteita. Juhla-Aarteita. AjatusAarteita. IhmisAarteita. Tavara-Aarteita. MäärittämättömiäAarteita. LöytymättömiäAarteita.




Lapsena aarre oli oikeasti olemassa. Koskaan sitä ei sellaisena löytynyt kuin Grimmin satujen kirjoittajat sen esittelivät. Ei edes sieltä sateenkaaren päästä, kun ei sinne koskaan ehditty ajoissa. Maalaiskylän tyttönä en pitänyt aarteiden vaatimattomuutta laisinkaan ihmeellisenä. Oletin, että Kiuruvesi oli sekä liian pieni paikka kunnon aarteelle että suhteessa vauraampi paikka kuin ne satujen köyhälistöt, jonne se oikea aarre saattoi osua. Ilmeisimmin lapsuuteni oikea aarre olisi ollut jotain taloudellisesti merkittävää, hyvin kaunista ja mitä ilmeisimmin kimaltavaa. Sellainen sisällöltään, että kaikki murheet perheestä olisi kadonneet samantien. Ei olisi ollut enää vanhemmilla huolta aravalainan erääntymisestä ja siitä, onko tilillä riittävästi rahaa lyhennykseen. Olisi ollut varaa hankkia auto ja olisimme päässeet koko perhe aina silloin tällöin matkoille. Äidin ei olisi tarvinnut mennä enää töihin, vaan hän olisikin ollut olemassa vain minua varten. Olisin saanut uusia ihania, kauniita ja puhtaita vaatteita jotka olisivat tuoksuneetkin jollekin ihastuttavalle. Samassa onnen kantamoisessa olisin saanut ihanat pitkät ja kauniit hiukset, ihoni olisi ollut kimaltelevan kaunis ja kaikki niin virheetöntä. Sellainen oli lapsuuteni aikainen aarteen odotus. Olin jo unohtanut koko asian mutta sieltä se todellisuus putkahti jälleen mieleeni. Se, miten sitä jo lapsi elää aikuisten maailman iloja ja suruja todeksi ja toivoo niihin helpotusta. Lapsen usko on merkillinen. Vaikka miten vaikeita asioita näkisi ja kokisi, sitä aina vain uudelleen toivoo parempaa ja uskoo, että niin tulee tapahtumaan. Sitä antaa kohtuuttomaltakin tuntuvia asioita anteeksi, ihan aidosti ja yhtä aidosti voi pettyä uudelleen ja uudelleen ja aina vain uudelleen. Aloittaen anteeksi antamisen ja parempaan uskomisenkin jälleen uudelleen alusta. Lapsihan on oikea positiivisuuden perikuva - ja hyvä niin. 

Tuossa lapsen uskossa elämän hyvää kohtaan on opittavaa. Muistiin nostettavaa, sillä eihän se taito ole meiltä mihinkään kadonnut, se on vain upotettu jonnekin unohduksen syövereihin, sinne inhorealismin ja pessimisti ei pety - aatten taakse. Miksi ihmeessä? Ihmisethän voisivat ennemmin keskittyä pettymysten kohtaamiseen, niistä oppimiseen ja jaloilleen nousemisen taitoihin. Jaksaminen olisi varmasti parempaa kun emme olisi opetettujen tapojen uhreja. Suomalaisuus on julmaa tuon realistisuutensa kautta. Pärjääjät ovat kuitenkin eritoten niitä, jotka ovat uskaltaneet elää lapsuuden uskossaan luottaen omaan onnistumiseensa ja omaan erinomaisuuteensa, omaan spesialiteettiinsa nojaten. Aikuisina joudumme tai no, saamme opetella aarteen etsintään liittyviä seikkoja uudelleen. Silloinkin arvelemme niin monesti, että tohtinekko tuota, hömpötystä kaikki tyynni. Mieli tekisi mutta eihän sitä voi kaverille ääneen sanoa, että NÄIN olen ajatellut toimia tulevina kuukausina ja saada juuri nämä haluamani asiat. Ei semmoista saa sanoa. Ei suomalaisessa yhteiskunnassa. Silkkaa hulluutta moinen. Leuhkimiseksihan se jo menee.

Vuan eläpä oo milläskää. Ketäs varten täällä ollaan? Olenko täällä vain lapsiani varten? Ovatko lapseni täällä vain minua varten? Onko se minun ja sinun elämä sitä, että herätään tunnollisesti työvuoroomme. Pakerretaan tappiin asti ja mielellään vähän ylikin siellä työpaikalla. Tullaan kotiin, kaupan kautta. Aloitetaan toinen työpäivä kotona. Se kaikki on tietenkin aina vain mukavaa ja lämminhenkistä ja ihanaa ja siistiä ja herkullista ja ja ja...ei pidä paikkaansa. Jossain vaiheessa sitä ihminen pysähtyy miettimään väkisinkin, että tätäkö tämä elämä on? Ainako vain suoritetaan jotain? Suoriudutaan jostain - ja aina jää parantamisen varaa, eli lisää lisää suorittamista. Tämän takiako tänne on synnytty? Ihan oikeesti! Nuo ovat toki osa elämämme arkista kuviota mutta, ei voi olla niin, että elämä on puhdasta suorittamista. Ilman nauttimista. Ilman omia päämääriä. Muutenhan menomme sanelee työnantaja, pankki, sähkölaitos, verottaja, poliisi, valtionhallinto, kunnalliset päättäjät, organisaatioiden aikataulutukset, naapurit, kaverit, yleiset mielipiteet...yhteiskunta. Ai mikä sana. Mikä se se yhteiskunta oikein on? Tästä irtoaisi ihan toinen teksin aihe - joten jätän sen tähän lauseeseen, suosiolla.

Olen lapsiani varten, koska he ovat tuoneet minulle tiettyä sisältö elämääni ja luonnossakin emon tehtävä on huolehtia jälkeläisistään niin, että he saavat selviytymiseensä hyvät eväät. Mutta en ole kuitenkaan vain heitä varten. He ovat arvottaneet maailmaani ja olen itse tehnyt valintoja elämässäni aina heidät huomioiden, omasta tahdostani. Sama kysymys toisinpäin, ovatko he vain minua varten? Siihen vastaan, että eivät ole. Minulla ei ole mitään oikeutta olettaa niin. Voin toivoa,että he ovat aina osana elämääni ja saavat minutkin sovitettua elämäänsä mutta onhan niin, että aikataulutetussa maailmassamme olisi jopa vääryyttä olettaa, että lapset mahduttavat vanhempansa velvollisuuden tunnosta omiin kiireisiinsä, omiin muihin velvollisuuksiinsa. Heillä on omat haasteensa - ja he tietävät kuitenkin, että olen täällä aina heidän käytettävissään, jos omat suunnitelmani antavat myöten. Niin. Omat suunnitelmani. On aika antaa tilaa omalle elämälle. Opetella uudet kujeet, joissa arki muodostuu jostain muusta kuin aikaisemmat 20 vuotta ohjenuorana olleista asioista. Se ei vähennä aiempien seikkojen arvoa laisinkaan.

Olen kulkenut hyvin monenlaisia elämän oppipolkuja. Pakotettuna kasvanut isoksi jo lapsena. Yhtä pakotettuna ja riisuttuna kaikista aseista ja ilman turvasatamia joutunut tutustumaan itseeni ja elämääni. Taskuuni on jäänyt yhtenä käyttökelpoisena ohjeena aarrekartta. Se on työkalu, jolla voi kartoittaa ja silminnähtäväksi todentaa ne asiat, joita todella toivoo tapahtuvaksi lähitulevaisuudessa. Ajatuksen voimat on siten sidottu ja suunnattu tiettyihin asioihin. Määrällä ei ole merkitystä. Sillä on, että ne ovat asioita, joita oikeasti itse haluaa itsensä vuoksi. Kartassa voi olla joko kuvia, joita voi leikata lehdistä, lyhyitä tekstejä, valokuvia, värejä, piirroksia tai se muodostuu puhtaasti vain tekstistä.

Edellisestä omasta aarrekartastani on kulunut useampi vuosi.Se on toteutunutkin liki täysin. Aukko yhdessä asiassa liittyy siihen, että laitoin toiveeni sen toteutumiselle liki viisikymppisenä ja sinnehän aikaa vielä vuosia. Tänään oli harmaja päivä. Oli tunne omasta rajallisuudesta ja siitä, että yksin sitä voi todellakin olla myös yhdessä perheen kanssa. Vapaapäivä tuntui niin turhalta. Kaikilla oli omaa muuta tekemistä kuin minun kanssani olemista tai yhdessä tekemistä. Sellaistahan elämä on, oikeasti. He varmasti olivat ihan tyytyväisiä siihen, että ylipäätään olin kotosalla. Oma raskas energia sysäsi minut ensin kirjoittamaan hetkeksi, aiheena riippuvuudet. Sitten heräsi ajatus aarrekartasta ja aloittelinkin sitä jo. Löysin aika helposti kuvia, jotka kuvasivat tulevien aikojen toiveitani, vielä siihen jäi aukkoja, jotka täytän huomenissa. Tuo kartan tekeminen avaa ajatuksia omiin sielun syövereihin. Samalla on aikaa ja tilaisuus tutkia omaa tilaa. Suosittelen. Sinne saa laittaa ihan mitä vain. Kannattaa olla kuitenkin toiveissaan "varovainen" ja tarkka, sillä ne aidot toiveet tulevat toteutumaan. Vetovoimanlaki kun toimii niin. Meillä on itsellä avaimet oman elämämme muuttamiseen. Asenteen muuttamiseen. Ajan hallitsemiseen niin, että jää aikaa itselle, omaan hyvinvointiin ja itselle tärkeisiin asioihin, uusiin harrasteisiin, tai siihen parisuhteen hoitamiseenkin.




Jukka Poika laulaa kiitollisuudesta 
 https://www.youtube.com/watch?v=MOiWk-FxTt8 , 
sanat ovat oikeinkin sattuvat. 

On hyvä tutkiskella omia kiitollisuudenkin aiheita. Ainainen haluaminen ei tuota tulosta jos ei muista olla kiitollinen siitä mitä jo on saanut ja mitkä seikat ovat hyvin tai huonosti omassa elämässä. Joskus huonossakin asiassa piilee joku syvä viisaus. 

Jos ulkoistamme asiat itsestämme, olemme vain kyytipoikina omassa elämässämme. Tarkoitus kuitenkin on elää omaa elämää, iloineenja suruineen. Tehdä jotain parantaaksemme omalta osaltamme kokonaisuutta. 

Oppia, kasvaa ja viisastua. Se on ikuinen polku. Iloinen sellainen. Rakkaudellinen.

Kun aika on

Viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea syviä syviä tunteita lähinnä surun ja murheen rajamailla liikkuessani. Pitkällisen yhteisen matkan päätökseen tuli aika lähteä Viivi-kissan kanssa. Hänellä oli ikää jo kiitettävästi ja sairauksiakin muassaan. Kesän alussa päätimme perheessä, että mikäli neitokainen jaksaa, hän saa nauttia vielä kesästä, viimeisestä kesästään. Ja hän toki nauttikin. Lämpöä riitti, pitkään.
Merkillistä, miten kissakin saa ihmisen sidottua sieluunsa ja sydämen sykkyrälle eron hetkellä.
Viivi oli suuri persoona ja hänen henkensä onkin jäänyt luoksemme meitä rauhoittamaan. <3


Elämä tuo myös yllätyksiä.
Odottamattomia hetkiä tehdä kipeitäkin ratkaisuja.
Kotonani on nyt isoja aukkoja siihen aiemmin normaaliin arkeen verrattuna.



Kun asetun kattialle makaamaa, ei naamani eteen ja viereen ilmesty tummaa kasvoa valvomaan minua.
Käteeni ei osu silkkinen karva rakkaimman kuonolta, korvista, selästä.
Käteni hakee turhaan tutuissa paikoissa rapsutuskohtaa, sitä ei enää ole.
Päättäväiset juoksu askeleet eivät kuulu kotonani.
Kukaan ei ilmoita tulijoista eikä puhelimen äänistä.
Rakas karvakorva ei ole varjonanai vessassa, keittiössä, pesuhuoneessa, varastossa, ulkona.
Ei kilju innosta lasten juostessa kotiin.
Ei räyhää vartioiden tontin rajoja naapurin koirien kulkiessa ohi.
Ei leikitä valkoista ystäväänsä.
Lattialle tipahtaneet muruset jäävät lattialle, niitä ei automaattisesti kukaan ole sieltä syömässä.

Oi miten ikävä minulla häntä onkaan ja hänen eloisaa häntäänsä.
Olen uuden edessä, olen itkenyt silmäni hiekkapaerin tuntuisiksi. Olen itkenyt ikävääni, itkenyt vääryyden tuntua, itkenyt ystävän poismenoa.
Vierelläni oli kuitenkin äärimmäisen ymmärtäväinen mies, otti minut itkemään olkaansa vasten, antoi surra rauhassa, keskeyttämättä....mietin silloin hetken, millaista vastaavassa tilanteessa on sitten kun aika on, hänen aikansa....onnekseni se päivä ei ole ihan vielä. Työnnän ajatuksen pois mielestäni. Kohtaan asian sitten kun aika on.


Elämässäni on aina ollut luppakorva - nyt on tyhjää.
Silti se hetki, kun ystävä vaipui uneen oli helpottava. Se toi ensin kivuliasta huutoa ja sitten toi helpotuksen rentoutumisen jatkuessa ja unen syvetessä. Ikuinen uni vapautti minutkin siitä pahanolontunteesta, siitä tuskasta joka repi rintaani katsoessani kivuliasta ystänääni rajoittuneessa maailmassaan.
Tuona uneen vaipumisen hetkenä hän oli vapaa kaikesta tuskasta. Niin minäkin, ratkaisuni oli oikea.
Koimme monia hyvin eriskummallisia asioita yhdessä.
Hän oli erikoinen cockeri. En koskaan täysin päässyt hänen sielunsa maisemaan sisään. Tulinkin tulokseen, että hän on koira, joka on syntynyt väärään vartaloon. Hän varmasti olisi halunnut olla dobermanni tai rotweiller. Pettyi kerta toisensa jälkeen nähdessään itsensä ikkunan heijastuksesta - nuo luppakorvat.



Elämän on jatkuttava, kun sen aika ei vielä ole loppua.
Etsin vastauksia tyhjässä kodissa. Tyhjentyneessä sielussani, sen hämärissä sopukoissa.
Totuttelen elämään ilman cockerimaisuutta.
Tuleeko siitä mitään?
Tiedän, että nuo iloiset ystäväni tietävät minun jatkavan heiltä saamansa iloisen asenteen turvin. Cockerilla ei ole olemassa huonoa päivää, joten huomisen on oltava valoisa.









Rakkaimmat cockerini; Paroni ja Olli katselevat minua nyt keittiössäni muistoja herättävistä valokuvista.
Muistojamme ei kukaan voi viedä.
Kiitos yhteisestä matkasta. <3

Tunteiden seitikkö

Edellisestä tekstistä onkin vierähtänyt tovi. On tapahtunut hyvin paljon erilaisia asioita elämässäni ja se on vienyt aikaa niin, etten ole pysähtynyt kuuntelemaan sisälläni pulppuavia jutun aiheita. Tekstini syntyvät pääsääntöisesti suuremmin suunnittelematta...puhtaan sekavaa ajatuksenvirtaa siis luvassa, jälleen kerran. Kouluaikoina tästä taidosta oli suunnattomasti hyötyä, sillä pystyin kirjoittamaan aineen kuin aineen tai esseen kuin esseen ihan mistä tahansa otsikosta. Joskus tekstit olivat syvällisempiä ja vivaihteikkaampia, toisinaan taas mielestäni vain keskivertoisia rutistuksia. Säälin niitä luokkakavereitani, jotka joutuivat pyörittelemään otsakkeita pitkiäkin aikoja ja koettivat keksiä niihin riittävän määrän tekstiä. Tunsin heidän ahdistuksensa ja sen kasvun minuuttien vieriessä lähemmäksi tunnin päättymistä...edessä tyhjä tai muutamalla rivillä varustettu paperi.



Ihminen se on merkillinen värkki. Viisaudella varustettu. Älyllisellä toiminnalla siunattu. Tunteilla voideltu. Enkä aio tänään pohtia noita fysiologisesti vaan ihan psykologisesti, henkisesti, korkealentoisesti, ehkä ja juurikin omista kokemuksistani kumpuavien ajatusten kautta. Ajatusten? Vaiko tunteiden? Olettamusten? Uskomusten? Luulojen?...siinäpä sana joka saa niskakarvani nousemaan vankasti ylös ja hivenen kellastuneet hampaani tiukkaan irvistyksen tapaiseen.... Kyllä. Olen pohtinut miksi sana, luulo, luulottelu, luulet vain saa aikaan kohdallani murinareaktion. Niin monesti on vastapeluri käyttänyt tuota ilmaisua katkaistakseen alkaneen keskustelun, puolustellessaan omia ajatuksiaan, tekemisiään ja mokomalla sanallahan saadaan toisen ihmisen ajatukset, keskustelun avaukset ja ajatuksenjuoksut torpeedoitua tyhjiksi. Luulet, luulottelet... mitä se on? Sitä voi jokainen pohtia itse omalla kohdallaan. Onko koko luuloa olemassakaan? Mitä moinen sana edes kertoo? Omassa maailmassani sana tulee esiin silloin kun en ole laisinkaan varma, en edes yritä esittää tietäväni jotain, en edes arvata asian tai tilanteen oikeaa laitaa. Silloin käytän sanaa luulen näin- muodossa. Silloin kun keskustelussa, tunteikkaassa keskustelussa sanomme toiselle tai kolmannelle osapuolelle,että hän tai joku luulee, olisi hyvä pysähtyä miettimään taustaa. Miksi ja mitä hän luulee? Joku selityshän sille on. Luuleeko hän vai luulenko minä hänen luulevan? Älkäämme mustamaalatko ketään sillä, että luulemme hänen luulevan. Opetelkaamme kuulemaan enemmän.

Tähän elämänpolunristeykseen mennessä olen jo ehtinyt oppia monenlaista itsestäni ja elämästä. Olen oppinut tutkiskelemaan kaikkia voimakkaita, energiaa vaativia ja syöviä tuntemuksia. Syitä ja seurauksia oppien samalla itsestäni ja eletystä elämästä asioita. Seuraavalla kerralla vastaavaan tunteeseen törmääminen on ollut huomattavasti helpompaa tai osasta voimakkaita kokemuksia herättävistä tuntemuksistani olen päässyt irtikin. Olen kasvanut niiden yli, noussut yläpuolelle.



Otettakoon tässä esimerkiksi mustasukkaisuus. Valtavan kokoinen teema, josta saisi kirjoitettua montakin blogitekstiä monesta näkökulmasta ja kokemuksesta käsin. Olen pohdiskellut tätä teemaa vuosien aikana hyvinkin monesti. Koko sana on jotenkin liian sitova. Sen sisään suljetaan paljon erilaisia tunteita ja olosuhteita. Ne piilotetaan yhden sanan alle ja siksikin niiden käsittelystä ja niistä puhumisesta tehdään vaikeita, ehkä jopa tabuja. Pyyhitään keskustelukulttuuriin vaikeusaste, joka meillä suomalaisilla on muutenkin jo hyvin hallussa, vaientaminen. Se miten minä olen koteloinut mustasukkaisuuden on aika radikaalia. Mielestäni se on toisen kontrolloimista suhteessa muihin ihmisiin. Rajoittamista kaverisuhteissa, kontrollointia siitä miten pitkään tai useasti voit katsoa vierasta ihmistä, missä istut ja kenen kanssa keskustelet. Mistä keskustelet. Miksi ylipäätään keskustelet. Miten kosketat muita ihmisiä ja onko se ylipäätään sallittua. Pahimmillaan se ulottuu ihmisillä työpaikallekin sen ihmissuhteisiin. Onhan näitä raadollisiakin versioita mustasukkaisuudesta maailmassamme tiedossa yllin kyllin. Tilanteita löytyy varmasti meidän jokaisen läheltä, osalla omastakin elämästä.

Mustasukkaisuus ei ole majaillut mieleni sopukoissa onnekseni koskaan.Olen jo varhaisessa vaiheessa oivaltanut sen, että kukaan meistä ei voi omistaa toista ihmistä eikä toisen ihmisen tahtoa tai tunteita. Eikä ole tarpeenkaan, sillä jokaisella on varmasti omissaankin ihan riittävästi tekemistä ja opettelemista. Elämä on valintoja kaikissa tekemisissämme. Toki voimme loukata itsellemme läheisiä ihmisiä syvästi, liki korjaamattomastikin. Voimme aiheuttaa tuskaa ja pahaa oloa tekemillämme valinnoilla ja sanomillamme sanoilla. Voimme aiheuttaa pahennusta toiminnallamme. Osoittaa arvottomuutta tekemillämme teoilla niin itseämme kuin toisiakin kohtaan. Onko tuo kaikki negatiivinen toiminta kuitenkaan tarpeen? On tilanteita, jolloin toiselle on voinut aiheuttaa edellä mainittuja tuntemuksia tietämättään, tiedostamattaan, ihan tahattomasti ja puhtaasti omaa ajattelemattomuuttaan. Muutenhan kaikki menee aina oman harkinnan mukaiseen hetkittäiseen valintaan. Kaikki elämässämme on valintoja. Aivan kaikki. Tunteetkin. Kuka haluaa tahallaan aiheuttaa kipua ja tuskaa läheisimmilleen, ellei siihen ole itsellä hyvää syytä? Onko niin hyvää syytä oikeasti olemassa? Olisiko kuitenkin olemassa muita ratkaisuja ja toimintatapoja? Puhuminen. Lisää puhuminen. Enemmän puhumista. Ja kuuntelemista. Kuuntelemisen opettelua. Sitä, että kuuntelee myös itseään ja sitä mitä tunteita itse saa aikaan ja mitä toinen saa aikaan minussa. Aina voi miettiä, miksi provosoidun jostakin asiasta, sanasta, äänenpainosta. Niille löytyy selitys. Se voi olla kivuliasta. Vaikeaa myöntää, että koen heikkoutta tai huonommuuden tunnetta tässä ja tässä asiassa. Läheisimmän ihmisen kanssa niistä kuitenkin tulisi pystyä puhumaan niin, ettei tulisi lisää haavoitetuksi vaan voimaantuminen ja parantuminen voisi alkaa samantien. Asia kerrallaan. Yksi suurimmista haasteista lienee jo se, että myöntää itse itselleen kokemiensa asioiden laadun, löytämänsä selityksen. Elää sen todeksi ja on itselleen rakastava ja armollinen. Antaa anteeksi ja vahvistuu samalla.



Elämä on jatkuvaa taiteilua ja tasapainoilua. Yksin tänne synnytään ja yksin täältä siirrytään poiskin. On hyvä olla väleissä itsensä kanssa ja itsekukaisenkin kaiken sen kanssa minkä kokee tärkeäksi. On suuren suurta lahjaa ja kultaakin arvokkaampaa jos rinnalla on ihminen tai useampiakin ihmisiä, joiden kanssa uskaltaa riisua sielunsa paljaaksi. Voi olla heikkouksineenkin ja saa aikaa ja tilaa opetella, kasvaa ja nousta kukoistukseensa. On hyvä tarkastella aika ajoin sitä, olenko minä sellainen ihminen, jonka vierellä toinen voi kokea omia rikkonaisimpia asioitaan. Olenko sellainen, jonka kanssa toinen voi ja uskaltaa käydä asioita ja tunteita läpi niin, ettei pelkää tulevansa lisää haavoitetuksi. Saati, ettei varmuudella tule lisää tuskaa ja epävarmuutta. Ensin on helppoa vastata rinta rottingilla, että EI varmasti tule! KYLLÄ MINÄ osaan olla kaikkea sitä mitä tarvitsee.....mutta osaanko sittenkään? Olenko katsonut asiaa toisen ihmisen luota? Olenko ollut puolueeton taitojeni kanssa? Aina löytyy parannettavaa ja fiilattavaa....ehkä.


Viime kuukausien aikana olen terävöitynyt monissa itseäni koskevissa pohdinnoissa, valinnoissa, sanoissanikin. Syy siihen on tuo mies, joka tulee eri kulttuurista ja yhteinen sanallinen varastomme on edelleen rajallinen. Se on kuulkaas todella positiivista! On asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä ja niiden kohdalla työstää kaikin puolin ja voimin niin, että yhteinen ymmärrys on varmasti olemassa. Olen oppinut omasta ilmaisustani paljon. Suomalaisten tavasta kokea ja kertoa asioista. Huomannut senkin, miten tökeröitä monesti olemmekaan. Toisaalta myös sen, että miten vähän käytämmekään keskenämme tätä rikasta kieltämme. Olisi syytä terävöityä kaikessa sanomisessamme, tekemisessämme ja niissä valinnoissamme niin, että meitä ei voi ymmärtää väärin. Samaa kieltä ja samasta kulttuurista tulevien ihmisten suurimpia virheitä lienee olettamukset. Uskomme siihen, että toinen ymmärtää puolesta sanastakin tai jopa siitä mitä ei sanota. Sitten kun ongelmia ilmenee,ihmetellään tai ei edes vaivauduta ihmettelemään.... mutta, onko asiat oikeasti ilmaistu niin, että molemmat ovat ymmärtäneet asiat samalla tavalla? Onko sen eteen nähty vaivaa? Uskallan väittää, että hyvin monesti niin ei ole. Tunteista ja toiveista, ymmärtämisestä ei olla puhuttu. Toimintatavat ja pelisäännöt ovat jotain yleistä höttää, jota oletetaan toisenkin noudattavan MINUN tavallani.

On ollut suuri ilo elää elämää uudella tavalla. Opiskellen. Hyvin monena päivänä vastaan saattaa tulla yllättäviä kysymyksiä. Asioita saa sitten pohtia omista näkökulmistaan ja selittää toiselle, miten ja miksi näin on. Se on erittäin avartavaa. Monet kysyvät aidosti hämmästellen,että miten te pärjäätte? Miten te puhutte asioista?? Olemme vastanneet yhdestä suusta, että ei mitään ongelmaa. Minä puhun hänelle suomea ja hän minulle bulgariaa ja kaikki on kunnossa. Kysymykset loppuvat aina siihen. =)

Todellisuudessa niin onkin, että yhteisen kielen lisäksi opiskelemme molemmat yllämainituin tavoin. Hän puhuu minulle omaa kieltään ja minä hänelle omaani samalla oppien. Vuosien päästä halitsemme molemmat kielet ja olemme elämässämme muutenkin aika superviisaita. =)

Rakkaudellisia hetkiä kesääsi.

Rakkaudellisia hetkiä itsesi parissa.

Rakkaudellisia hetkiä läheistesi kanssa.

<3 Olet tärkeä. <3