Keväinen tuuli. Raikkaampi kuin syksyinen veljensä, vai onko? Raikkaampi ehkä siksi, että se tuo mukanaan luonnon heräämisen. Syksyn tuulissa on sadonkorjuun viestejä, jotka nekin ovat kauniita. Keväällä uteliaisuus herää, ovatko kasvit selvinneet talven koittelemuksista? Tulevatko muuttolintuina saapuvat ystävät entisille asuinpaikoilleen? Ovatko kurkiaurat komeampia kuin viime keväänä? Ovatko joutsenet saaneet säilyttää parisuhteensa?
Talven kylmyyden ja pimeyden jälkeen on aika herätä kuulemaan, tuntemaan, elämään enemmän. Istahdan tai seisahdan hetkiseksi jo hivenen lämmittävän auringon hellään syleilyyn. Nautin säteiden valoisuudesta ja lämmöstä... se herättää tunteeni huomaamaan kaikkea sitä hyvää mitä minulla on. Mies tuolla ahertaa omien töidensä parissa. Keskittyneenä, suunnittelee seuraavaa liikettään ja kädenjäljistä syntyy hyvää jälkeä. Hänen kasvoillaan käy onnellinen häivähdys auringon säteen osuttua häneenkin. Mies auringon maasta. Lämmön lähteiltä. Kaipaa pimeinä ja kylminä aikoina lämpöä minua enemmän....nauttii nyt auringostakin minua enemmän ja jatkaa työtään. Miten rakas tuo mies onkaan. Olen onnellinen tunteestani, tiedän eläväni hyvää hetkeä.
Ympärilläni pörrää kevään ensimmäiset kärpäset, hoiperrellen. Koiralapsi ihmettelee moista ja kömpelösti koettaa tavoittaa lentävää otusta. Sen kiinnostus siirtyy nopeasti uuteen asiaan. Lapsen into on sama ihmisen lapsella kuin koirankin kakaralla. Se ilahtuu saamastaan huomiosta, uusista leluista ja ihmisestä joka viitsii edes hetken touhuta jotain hänen kanssaan. Toisella puolen vierellä makaa vanhempi koira, odottaen vuoroaan. Hiljaista viisauttaan jakavat samalla nuo eläimet - vuoronsa kullakin ja odottaminen on kaikille mukavampaa kun sen tekee avoimin mielin ja rakastavin sydämin. Kiitos sinulle koiraystäväni tästä. Kainaloon kaivautumisesta, murheellisten ajatusteni kaikottamisesta.Ajatukseni ovat viimeisten viikkojen aikana askarrelleet monenlaisissa asioissa. On ollut haastavia aikoja työelämässä ja siellä erilaisia tarinoita työkavereiden rinnalla. Hyvin erilaisia tarinoita potilaiden rinnalla. Tasapainottavana on ollut omassa elämässä omat vaikeutensa ja olen aprikoinut elämää suurempien asioiden kanssa. Oikeastaan pitkästä aikaa. Elämä on ollut minulle pitkään suopea, ei ole ollut isojen ratkaisujen paikkaa. Nyt oli sen aika. Ja miten tervehdyttävää onkaan ihmispoloisen välillä pysähtyä pohtimaan itseään osana elämää, osana sitä mitä kohdalle sattuu ja niitä ratkaisuja mitä silloin tulee tehneeksi. Niiden vaikutuksia eri sävyissä. Hyvin riisuvaa. Erittäin raskasta. Kovin puhdistavaa. Ja aina vain uutta opettavaa.
Ajelin tuttua maantietä kohti sairaalaa. Pohdiskelin samalla sitä kamalalta tuntuvaa tosiasiaa, jonka oivalsin. Miten raadollinen yhteiskuntamme onkaan kaikessa tehokkuudessaan. Henkilökohtainen tilanteeni sai oivaltamaan, miten kylmästi nakkaamme ammattilaisina ihmisen selviytymisen maailmaan. Ihmisen joka on vaikka yllättäen kokenut infarktin, pelastunut, saanut hoidon ja ohjauksen....ja seuraavana päivänä kotiin. Se on ystävät hyvät kylmää kyytiä. Psyyke ei varmasti pysy mukana siinä ta
hdissa jota tehokkuutemme sille luo. Shokkitilassa terveenä eteenpäin. Onnea ja menestystä. Soitellaan.... juuri nyt en löydä siihen tyhjyyteen edes sanoja - mutta karua se on. Todella karua. Olkoonkin, että ihmiset ovat selviytymisestään suunnattoman kiitollisia mutta totuus valkenee vasta jonkin ajan kuluttua. Ainakin uskoisin niin.
Onko meidän oltava näin tehokkaita, aina?
Maantien sora rahisee ohikulkevan lapsen jalkojen alla. Kengät kuulostavat raskailta. Reppu on raskaan näköinen, vääränkokoinen tuohon vartaloon. Pienenä alkaa suunnattomien taakkojen raahaaminen tämän tehoyhteiskunnan rattaiden pyörittämiseksi. Toivottavasti tuolla raskaskenkäisellä lapsella ei ole muita huolia vaan takki täynnä elämäniloa, jota kevät koettaa meille muistutellen tuoda eteemme nähtäväksi.
Hymy nousee lämpimän tuulen myötä kasvoilleni, keijupölyä ilmassa. Siskontyttäreni on parhaassa iässä. Hän ihailee tätinsä taitoa muuttua öiseen aikaan keijukaiseksi. Ison ja isokokoisen naisen salainen haave, jonka olen saanut jakaa tytön kanssa. Kerromme toisillemme matkatarinoita öisiltä lennoiltani. Jalkoihini vedän erilaisia barbinukkejen saappaita, riippuen yön aikaisista hyväntekijän tehtävistäni...mukavaa vapaan sielun liidättelyä. Tottakin. Älä ylläty, jos näät minut öisin jossain, keijuna.
Kevät. Herättää aistit. Poikakin soitti. Pitkään aikaan en ole hänen ääntään kuullutkaan. Kuulosti ihan isältään. Tyylikin hitusen sama puhelimessa keskustellessaan. Jollekin ovat siis isänkin geenit siirtyneet. Hyvin tuntui pojallakin asiat olevan. Se toki äiti-ihmistä ilahdutti. Kesäkin tulossaan. Nuori mies, osannee nauttia elämästä. Näinäkin aikoina, jolloin maamme tarjoaa paljon työttömyyttä ja muuta kurjuutta. Ilon löytäminen muualta on oma taitonsa. Puhelu ilahdutti, oli mukava huomata se itsessäni. Äidin hiljainen huoli ei koskaan katoa, vaikka lapset kasvavatkin ja heille on oma vapautensa suotava. Mahdollisuudet rakentaa oma polkunsa. Tietänevät kuitenkin, että heitä täällä aina ajattelen - ja tarpeen tullen autankin, vaikka viimeiseen hengenvetoon saakka.
Mitkä seikat estävät meitä olemasta avoimia ja herkkiä itsessämme oleville tuntemuksille? Stressi aivan varmasti, se sitoo päällimmäisenä olevan asian ympärille kaikki ajatuksemme ja voimamme. Toisinaan se saa asiat vääntymään suuremmiksi kuin aihetta olisikaan vetäen meidät mukanaan syvyyksiin.
Väsymys. Uni on luotu levähtämistä varten ja unen aikanakin voi aistia monia asioita, jos elo on tasapainossa. Kipu, kaikenlainen kipuilu. Ihmiselämään kuuluu monenlaista kolotusta ja sitä pidetään ihan normaalina. Enemmän tai vähemmän. Psyykkistä ja fyysistä. Nyt kun olen pitkästä aikaa itse saanut olla muutaman päivän ajan vain normaalin niskahartiajumikivun vallassa, eli omassa maailmassani kivuttomana, huomaan miten paljon vapaammin energiani kulkevat, miten paljon enemmän värejä, tuoksuja, tuulahduksia elämässäni onkaan. Olen kovin kiitollinen tästä tunteesta. Tästä hetkestä. Palautuneesta aidosta hymystä.
Ja näistä ihmisistä.
Tuosta pienestä tyttärestä, jonka sydän on niin puhdasta kultaa kuin olla vain voi.
Tuosta sinnikkyyden huipentumasta, tyttärestä joka taistelee tavallaan omasta paikastaan tässä maailmassa.
Tuosta pian aikuisesta tyttärestä, joka vielä tulee äitiäkin katsomaan.
Ja miehestä, joka rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen, tukien hienovaraisesti vahvaa minääni sen saadessa kolhuja tai sen ollessa väsynyt. Mikä aarre hän onkaan elämänkokemuksineen.
Noista arvokkaista keskusteluista, joita olen saanut käydä jo aikuisten lasteni kanssa - miten hienoja nuoria aikuisia he ovatkaan.
Odotan tässä auringonsäteen alla tulevaa kesää. Asioita, joita olemme suunnitelleet. Uutta maailmaa, johon pääsen tutustumaan. Helliikö maailmankaikkeus minua näin suuresti, että aikuisiällä pääsen avartamaan arkeania ihan uusiin paikkoihin, uusiin ihmisiin... ja tiedän, että tulen ihastumaan niihin tuuliin, siihen aurinkoon ja kauneuteen, jota minulle tarjotaan.
On uuden elämän aika.
Kuunnelkaa.
