On itsenäisyyspäivän aatto. Taivas paiskoo vihaisesti märkää suurta räntää maahan saakka kastellen kaiken tielleen osuvan. Ollaan pienellä porukalla kotona, koirat kiertävät jaloissa. Kynttilänvalossa tuotan tekstiä ja biisilistan aloittaa tuo linkistä avautuva kappale, kertoen rakkaudesta.
Meillä työpaikalla on kautta aikain rakastettu jakaa ns vastuualueita hoitajille huolehdittavakseen, syventääkseen osaamistaan ja jakaakseen tietoa työkavereille ja muille asioista kiinnostuneille. Ilman lisäliksaa eli saman palkan saa siis paneutumatta yhtään mihinkään; tämä on vähän niinkuin vapaaehtoista, vaikkei ihan kuitenkaan. Minulle näitä vastuualueita on kertynyt ihan omasta aktiivisuudestani johtuen useita ja helposti meinaa tulla lisääkin =).
Omiini kuuluvat mm. geriatriset potilaat eli vanhusten erityistarpeiden ja ikäihmisten hoitoon liittyvien juttujen huomioiminen, niihin kouluttautuminen tarjonnan mukaan, validatiivinen hoito ja sen toteuttaminen mahdollisuuksien mukaan. Olenkin yhdenlainen mummomagneetti. Jokin minussa herättää monessa, eritoten muistisairaassa ihmisessä äidin läsnäolon tunnistamisen, heidän äitinsä ystäviin liittyvän tunnistamisen tai muun vastaavan. Olen ollut toistuvia kertoja se rauhoittava tekijä paikan päällä, se ainoa tutulle tuntuva. Lienekkö aasinsilta samalla siihen, että monesti olen saanut olla läsnä tarjoamassa sitä mahdollisimman hyvää viimeisten aikojen hoitoa ja siirtymistä ikuisen rajan taa kuoleman hetkellä. Viimeisille matkoilleen lähtevien ihmisten kohdalla hoidetaan hyvin paljon myös omaisia. Nämä hetket ovat heille ainutlaatuisia, ainaisesti mieleen juurtuvia. Heidän sydämellään on tuolloin niin monia asioita päällekkäin. Lukemattomat ajatukset on käsiteltävinä, eikä vähiten mieleenpainuvana se, miten heidän kuolevaa omaistaan kohdellaan viimeisinä hetkinä. Minä ja kolleegani tahdomme tarjota parhaimman ja miellyttävimmän mahdollisen muiston tästäkin ajasta. Samalla koetamme tuoda esiin elämän arvokkuuden ja ainutlaatuisuuden sekä luvan kokea ja tuntea erilaisia tunteita häpeilemättä. Joskus hoitopolut syövät valtavasti voimavaroja ja kotona olen vain väsynyt ihminen jolla ei ole enää antaa omille ihmisilleen mitään. Jokainen kerta on silti aina ainutlaatuinen omana tapahtumanaan ja antaa minulle hoitajana ja ihmisenä arvokkaita asioita. Kiitollisuutta moniin asioihin, nöyryyttä elämää kohtaan, aitoa iloa sydämestä saakka jos ja kun on voinut onnistua työssään. Olen hyvä kuoleman kanssa. Vai olenko? Olen ainakin sinut, vai olenko sittenkään?
Olen ollut omaisena todella tiukoissa paikoissa kahdesti. Ensimmäisen kerran reilut 20-vuotta sitten äidin kuoltua täysin odottamatta 46 - vuotiaana aivoverenvuotoon. Sitä tuskaa ei voi sanoin kuvailla, sieluni tuntee sen edelleen hyvin herkästi. Sanon nyt kuten koko tuon ajan; jos jonkun kuolema ottaa ihmisellä koville, niin sen oman äidin kuolema. Sama sille millainen suhde on ollut mutta on se kuulkaa kova paikka. Siihen päättyy yksi elämämme tukirungon, pohjan rakentajan kanssa aloitettu polku... onnellinen hän, joka saa äitinsä pitää pidempään, tai ainakin mahdollisimman pitkään. Vai onko sittenkään? Joskus olen seurannut tilanteita, joissa asiat eivät liene ihan niinkään tai no, ovat ne mutta eivät niin ruusuisia kuin mielellämme ihmismielellä kuvittelemme. Äiti on aina äiti. Siihen liittyy ihannointia, myyttejä, murtuneita unelmia, toteutuneita oppeja..paljon kaikenlaista ja kuoleman kohdalla joutuu kohtaamaan yllättäviä tunteita ja ajatuksia itsensä kanssa.
Toisen kerran äärimmäisen lohduttomalle tuntui saattaa maailmaan kohtuuni kuollut poikalapsi. Se jäätävä tunne, mikä ylleni laski, kun Tytti-lääkäri kertoi faktan ja lähipäivien suunnitelmat. Mahastani tuli kielletty alue. Siihen ei voinut koskea, minäkään. Tuntui, että sitä kuollutta lasta, joka sisälläni tuolloin oli, oli suojeltava enemmän kuin se järjen mukaan oli mahdollista. Olo oli kuin lapsentappajalla; olin epäonnistunut. Lisäksi tehtäväkseni annettiin itseni pelastaminen, lapsi oli saatettava ulos, ennen kuin hän aiheutti hengenvaaraa myös minulle. Miten itsekkäälle tuo tuntuikaan, miten raastavaa oli ottaa kotona ensimmäiset keinotekoista synnytystä aloittavat lääkitykset ja omat ajatukseni olivat erittäin rikkonaiset ja ristiriitaiset...jos minua ei olisi tarvinnut niin moni jo olemassa oleva lapsi, olisin halunnut luopua kaikesta. Oli raskasta huomata miten mieli käy selviytymisen äärirajoilla, todella pelottavaa. Hidas ja kivulias toipumiseni alkoi siitä, kun sain olla tuon kuolleena syntyneen lapseni kanssa hetken yhdessä....hänellä oli kaikki valmiina, kynnetkin...eikä tiede löytänyt syytä kuolemaan. Näin vain piti käydä. Tarvitsin tämänkin kokemuksen tullakseni minuksi.
Viime viikoina olen yllättynyt miten paljon perjantaina, 13. marraskuuta, menehtyneen isäni kuolema onkaan minua koskettanut. Isäni oli minulle aina etäinen, valtavan ankara mies, diktaattori jo ajatuksen tasollakin. Hänen tahtonsa oli laki, meillä ei neuvoteltu. Lapsuuden vuosiini mahtuu valtavasti kokemuksia, joita en edes halua kaikille jakaa, sillä miksipä kertoa kaikkea alkoholin liiasta käytöstä, perheväkivallasta ja muista koukeroista, periskummallisista sukulaisista joita oli molempien vanhempien puolelta tarjolla - joskin olen syvästi kiitollinen siitä, että olen ollut pienestä pitäen seuraamassa kaikkea kaikkialla. Tiedän valtavan määrän asioita, joita muut eivät tiedä, olen oppinut ihmissuhteista, ihmisistä ja asioista, niiden suhteista ja erittäin erilaisista tavoista hoitaa noita kaikkia. Aikuiset ympärilläni kertoivat rehellisesti omat näkökulmansa kulloisiinkin tilanteisiin ja maailmani hahmottui hyvin realistiseksi jo liian pienenä. Puolensa ja puolensa tälläkin kokemusten viidakolla. Summa summarum; lapset aistivat asioiden oikean laidan vaikka aikuiset mielellään sinisilmäisyyttään koettavat peitellä totuuksia. Rehellisyys on se, jota olen aina arvostanut, myös kipeiden asioiden kohdalla. Toipuminen ja toimiminen voi aina alkaa siitä hetkestä kun oikeat asiat on kerrottu oikein. Rehellisyys synnyttää ja kasvattaa luottamusta toiseen ihmiseen ja sekin on tärkeä voimavara.
Isä tosiaan löytyi kuolleena sairaskohtauksen jälkeen kotipihaltaan. Pelkästään se tieto sai monet ajatukset pyörimään päässäni, miksi, milloin, mihin oli menossa, mitä tapahtui juuri ennen ja mitä vähän aiemmin, missä asennossa jne? Ihminen on tällainen, vatuloitsija. Kuuluu siihen surutyöhön, sen aloittamiseen. Isän elämä loppui todellisuudessa samana päivänä kuin äiti kuoli. Isä ei koskaan löytänyt syytä elää, ei löytänyt vaihtoehtoja yksinäisyydelleen vaan ruokki sitä. Toki isäni oli valtava persoona, vahva olemisessaan ja mielipiteissään, änkyrä kuin mikä pahimmillaan. Oma kuvani isästä romuttui yhdellä oven avauksella. Mieleni kovalevyltä ei häivy se kuva, kun menin työpäivän jälkeen Keiteleelle isän ja siskojeni luo, tuona päivän jolloin äiti myöhemmin menehtyi. Isä odotti oven takana uusi, kuvailemattoman suuri hätä kasvoillaan, ryhti oli lysähtänyt, vahvuus oli kaikonnut ja sai puuskahdettua vain:"Oon minä sinua oottanukkii." Ja sitten alkoi aamuyön tapahtumien kertaaminen, syyllisyyden tunnoissa kerronta joka toisti itseään, olisiko hän voinut tehdä jotain toisin... ei olisi. Massiivisempaa aivoverenvuotoa ei olisi voinut olla. Kuolema oli aivan varma ja väistämätön asia, 6 sentin mittainen suonen myötäinen repeämä ei ole edes aneurysma vaan ihan oma selkeä repeämänsä.
Tämä kohtaaminen murensi kuvan isästä, joka oli vahva ja määrätietoinen. Hän muuttui minulle tuntemattomaksi henkilöksi ja jouduin tutustumaan uuteen ihmiseen, jota kutsuttiin edelleen isäksi. Tuo ihmisraunion alku koetti taistella elämäänsä eteenpäin.... sopeutuen ikävään, sopeutuen ihmisten irvailuun, sopeutuen olemaan pilkan kohde surujuomisensa aikaan ja siitä eteenpäin, sopeutuen siihen, että sairauksien ilmestyessä hänen elämäänsä, hän ei vanhan taustansa vuoksi saanut koskaan asiallista ja oikeaa hoitoa. Niin. Tämän luin isäni jäämistöistä hänen käytyään monenlaisilla kuntoutus ja työllistymispoluilla 10 vuotta sitten. Viranhaltijat olivat kirjanneet isän tuntemuksiin senkin useampaan kohtaan, että hoitohenkilökunnalla on tietona hänen alkoholin käyttönsä, joka oli todellakin runsasta äidin kuoleman jälkeen useiden vuosien ajan. Pienten paikkakuntien kirous on juuri se, että kaikki tuntevat ja luulevat tuntevansa toiset. Kaikki kaatuu helposti olettamukseen, ei oteta selvää päivän faktoista. Kun ihmisen kommunikaatiokyky heikkenee selkeästi, pidetään sitä alkoholin syynä. Kun puhe sammaltaa tai hän ei ymmärrä kuulemaansa, sekin johtuu liiasta ryyppäämisestä. Tajuttomuuskohtaukset julkisilla paikoilla, sama selitys. Kun mies harmaan värisenä valtavasti hikoillen koettaa selvitä lyhyen matkaa arkiaskareissaan, sekin johtuu liiasta ryyppäämisestä.... totta, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja en voi väittää, etteikö alkoholi ole edesauttanut tilanteiden kehittymistä, varmasti on. Mutta isäni oli myös sairas mies. Kun 60-vuotias mies alkaa kävellä töpöttelemällä ja kommunikaatiossa on selkeää alentumaa, kun hän stoppaa täysin rappurallin kohdalle ja tumman lattian tullessa ovella vastaan...se kertoo edenneestä muistisairaudesta. Muistisairas ihminen nimittäin näkee tumman aina rotkona, ja kukapa kävelisi rotkoon? Isänsä, ukkini, sairastui todella nopeasti etenevään Alzheimerin tautiin heti sydämen ohitusleikkauksen jälkeen. Rasitetta siis oli ja on, isän nuorempi veli on sairastanut muistisairautta jo 10 vuotta. Suvun miehet ovat kuolleet suurella prosentilla syäninfarktiin suorilta jaloiltaan, osa raivoraittiina eläneitä ja osa reippaasti ryypänneitä miehiä. Niin tai näin, isä näytti olevan monisairas ja odotankin mielenkiinnolla ruumiinavauspöytäkirjan valmistumista,
Tämän kaiken todeksi eläminen on vienyt minutkin kohtaamaan itseni ja todelliset linjaukset työyhteisössäni ihmisiä kohdatessaan.... kuinka monesti syyllistyn siihen, että pidän jotakin ihmistä vain juoppona? Kuinka monesti se vaikuttaa vähintään asenteeseeni hoitaa häntä. Rehellisin vastaus on aina. Jos tietonani ei olisi runsasta alkoholin käyttöä vaan vain sairastamisen syy, tai joku krooninen vaiva, jolla moni asia selittyy, ainakin ajatukseni ovat oikeasti empaattisemmat. Isänikin kohdalla oli mm Meilahden sairaalassa hoitojakso, jossa syitä oli etsitty oikeasti ja neurologisia tutkimuksia suositeltiin jatkettavan kotipaikkakunnalla, syyt silloisiin ongelmiin eivät olleet alkoholissa. Veriarvotkin sellaisia, ettei aikoihin ollut havaittavissa runsasta käyttöä. Eihän isän fysiikkakaan enää olisi kestänyt sellaisia määriä, mitä historiassaan näytettiin aina siirtävän decursuksissa eteenpäin... Noh, ehkei isän elämä olisi jatkunut yhtään pidempään. Laatu olisi voinut olla parempaa, jos suhtautuminen olisi ollut toisenlaista. Jossittelulla ei mihinkään edetä. Omaa suhtautumistani tämä muuttanee väkisinkin, ainakin joudun taistelemaan ajatusteni kanssa. Sillä kukapa minä olen ketään arvioimaan ja arvostelemaan? Kuka meistä on kelpoinen ilkkumaan toisille ja naureskelemaan toisten kohtaloille? Harvoinpa tiedämme tai tunnemme kokonaisuuksia toisten elämästä kun aina ne ei ole tiedossa omastakaan elämästä.
Samaan aikaan olen ihmetellyt ihmisten häikäilemättömyyttä. Ymmärrän, että on valtavan hienoa olla se, joka ensimmäisenä pääsee mitäkin kertomaan. Sehän kantaa pitkälle ja luo arvostusta yhteiskunnassa, eikös vain? Olen ihmetellyt sitäkin kiireen ja hötkyilyn määrää. Isän löydyttyä esimerkiksi oltiin tietoa viemässä moneen kolkkaan ja ihmeellisintä oli sekin, että kohtuu faktan tuntoisesti meitäkin lähestyttiin tiedolla, ettei poliisi ole meitä tavoittanut, että soittakaa äkkiä poliisille. Ihan ensimmäinen kysymykseni oli, että mihin tässä nyt niin valtava kiire on? Ei se kuolema muutu joksikin muuksi kiirehtimällä - päinvastoin, kiire on loppunut kokonaan. Mitähän se olisi poliisisetä vastannut, jos olisin soittanut 112:een ja kertonut, että sieltä on minua tavoiteltu,että mitähän asiaa.....? Uskonpa, että aika hiljaista olisi ollut. Aivan varmana faktana voin kertoa, että Suomessa poliisi tulee aina omaisten kotiin kertomaan kasvotusten kuolemaan liittyvät uutiset. He eivät soita. He eivät laita tekstaria. He eivät kuuluta puskaradiossa eivätkä ylessä tai sanomalehdissä. He kohtaavat ihmisen ihmisenä. Ja tekevätkin sen todella hienosti ja hienotunteisesti huomioiden myös paikalla olevat lapset. Kaikki kiitos ja myötätuntoni heille siihen työhön. Mitä kaikkea he kohtaavatkaan noiden työtehtäviensä kohdalla? Valtavan määrän erilaisia kohtaloita, erilaisia ihmisiä ja kuvittelemattoman määrän erilaisia tapoja reagoida kuolemauutiseen.
Suomalaisen yhteiskunnan kankeus perinteitä kohtaan on karmaiseva. Olemme vääntäneet kättä yhdessä jos toisessa asiassa hautaamiseen, siunaamiseen ja niihin perinteisiin liittyen. Olemme kohdanneet miltei järkyttyneitä yrittäjiä alallaan, kun olemme esittäneet uusia tapoja toteuttaa asioita. Kankeaa on, todella kankeaa. Uurnaa sylissäni pitäessäni tunsin helpotusta. Olin lähellä sitä hetkeä, että olin täyttänyt isän hartaimmat toiveet kuolemaan ja moniin muihin asioihin liittyen. Samalla huomasin kaipaavani häntä. Nyt. En kaivannut silloin kun hän oli vielä ihmisrauniona, ukkorukkana, elämän runtelemana poloisena, minua tarvitsevana isänä olemassa. Tunnen valtavaa syyllisyyttä. Todella valtavaa syyllisyyttä ja se tekee minut surulliseksi ja väsyneeksi. Olisin voinut tehdä asioita toisin. olisin voinut huolehtia hänestä enemmän ja paremmin. Tosin epäilen, ettei hän olisi siihen suostunut, hän oli loppuun asti oman elämänsä herra vaikka heikoksi jo itsensä tunsikin ja jotain apua otti minulta hyvin pieninä annoksina vastaan. Minua lohduttaa se tieto, että nyt hänen on hyvä olla. Nyt hän on onnellinen jälleen, ensimmäisen kerran sitten äidin kuoltua.
Oma polkuni on vasta alussa, oman itseni kohtaaminen isäsuhteessani. Astelen sitä eteenpäi yllättyen monesti monella tapaa. Kipeätkin asiat on aika käydä läpi ja antaa viimeistään nyt anteeksi.
