Itsetutkiskelua

Ärrinmurrin

Se iski kesken työpäivän, sairaalassa, osastolla hoitajien kansliassa nurkkakoneella istuskellessani. Se vain tuli. Iski kiinni. Löi jollain terävällä. Ja tylpällä. Märälläkin. Pomppasi tekstin syövyttyä aivojeni johonkin sopukkaan. Herätti murisevan unisen karhun ärjymään. Mukanaan sillä oli jokin neito, jonka selän takana viuhui punainen häntä, jossa oli jokin nuolennäköinen. Se ryökäle tuli taas. Niin. Taas. Se on pompannut esiin joskus ennenkin. Se on näköjään halunnut tulla löydetyksi tai etsityksi, miten vain.

Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, sanotaan Suuressa kirjassa. Tuossa piilee suuri viisaus hiljaiseen salaisuuteen upotettuna.Yllätin itseni tutkiskelijan tieltä, katsellen sieluni sopukoihin suurennuslasin läpi. Olin nostanut neitokaisen istumaan omaan rauhaansa kiveykselle, sitä häntäänsä heiluttelemaan. Häiritsemästä etsintääni, syventyvää tutkimusmatkaani. Neitosen voima ei kasvanut, eikä saanut lisäenergiaa mistään. Lopulta se kuihtui yhtä nopeasti pois kuin oli ilmestynytkin. Hännän viuhdonta lakkasi tyystin. Puff. Hän katosi.

Mitä tämä etsiskelijä tyttönen tällä kertaa etsi itsestään? Hän etsi vastausta pahaanoloon .. tai no paremminkin suruun ... tai enemmänkin eronikävän tunteeseen. Miksi toisen lähteminen ja poissaolo herättää kerta toisensa jälkeen erilaisia tuntemuksia? Mikä siinä hmmm pelottaa? Kun ei se oikein pelotakaan mutten löydä nyt muutakaan sanaa. Mikä nostaa hylkäämisen tunteen esiin ja miksi? Millä oikeudella pitäisin asioiden pitäisi mennä aina kuten minä haluan? No tähän on helppo vastata - ei millään oikeudella, koska eiväthän ne muutenkaan mene aina mieleisellä tavalla. Kenenkään kohdalla. Ristiriitaisuuden tilaan tuo se, että on vilpitöntä omaa haluani, että jokainen perheeni elävä saa tehdä omia asioitaan silloin kun sille tuntuu. Tavata omia ihmisiä. Käydä kauempana, sillä kaukaa näkee paremmin lähelle. Olin hämmästyneenä itseni keskellä. Miksi, oi miksi ilon kädestä pitää kiinni...jokin.

Olen lapsuudessani elänyt pitkän ajan vanhempieni ainoana lapsena ja toisen mummolan ainoana lapsenlapsena. Kuri oli kova. Ankara. Niin kotona kuin mummoloissa. En ole kokenut lapsuudessa turhaa hemmottelua ainokaisuuteni siivellä. Mutta. Nyt kymmeniä vuosia viisaampana, kyselen kuitenkin itsessäni heräävien tuntemusten perään. Voisiko kuitenkin syy olla ainokaisuudessa? Olisinko sittenkin sairastunut minäminä - tautiin, kun ei ollut sisarusta, jonka kanssa olisin opetellut saamisen riemua ja pettymisen katkeraa oppiläksyä turvallisesti. Joku vielä viisaampi varmasti osaisi selittää tuotakin jotenkin.


Olisiko selittävä likaisen  sävyinen sielunlehdykkä kuitenkin jossain aikuisemmassa elämänvaiheessa? Vai olisiko vastaukset kenties ennen eletyssä elämässä? Karmassa? Jatkan kaikilla aisteilla itseni tutkimista. Suurennuslasiini syttyy kirkas sinertävä valo. Valokiilassa näkyy nainen, joka lasta ja toistakin kantaa sylissään ja tähyää pihatielle olohuoneensa ison ikkunan takana. Katsellen tielle päin odottaen. Odottaen rakkaintaan. Odottaen rakastavaa ihmistä lähelleen. Odottaen. Ikävöiden. Ikävöiden. Aina vain ikävöiden. Ohi liitää äidin varjo...ikävöiden edelleen. Äiti ei tule, hän on maallisen matkansa jo käynyt loppuun.

Tuo samainen maisema löytyy tuosta sielun surusta toisessakin hetkessä. Auton takavalot palavat iloisen punaisina mennen pois päin. Nainen jää yksin, niiiin yksin, taas kerran. Rakkaimmalla on muuta menoa. Rakkaimmalla on iloa ja rentoutumista muualla. Rakkaimmalla on ..... naisella syvä yksinäisyys. Kylmä yksinäisyys. Kyynelet vierivät poskille...enemmän ja enemmän, valtoimenaan. Naisen vierellä on lapsia. Sylissä sairastava lapsi, tuhisee ja kitisee vuoronperään. Pihan täyttää iloiset äänet. Pihassa leikkii lapsia, iloa näkyy kasvoilla, innostusta keksimisestä, tekemisestä, onnistumisesta ja osallistumisen ihanuudesta. Nainen on tilan ainoa surullinen. Tumma sisältään, harmaa kuoreltaan. Väsynyt. Velvollisuus saa kuitenkin seisomaan, kävelemään, jatkamaan. On lyhyitä öitä, on kodin ja työn yhteensovittamista, normaalia arkea. Mutta tunnemaailma...kylmä ja yksinäinen. Nainen katsoo kaivaten samaa pihatietä isolle tielle, postilaatikolle. Turhaan odottaen. Todellisuus lyö vasten kasvoja. Kaikki muu meni naisen ohitse. Kaikki muu oli tärkeämpää, jälleen kerran. Surukaan ei ole kirosana - mutta kahlitsee se ja lujasti. Naisen kylmää kaipuuta lämmittää lapsen ja toisenkin, kaikkien kuuden lämmin ote kädestä, jalasta, pienen ihmisen paino sylissä.

Ihmisen syvin usko ja toive hyvään on vahva. Tuo nainen on seisonut lukemattomia kertoja tuon samaisen maiseman äärellä. Samojen tunteiden kanssa. Odottaen, toivoen ja uskoen parempaan. Tuli aika, jolloin nainen hyväksyi sen, että rakkain aina vain lähtee eri ihmisten luo iloitsemaan ja nainen tiesi olevansa siihen iloon ulkopuolinen tekijä. Hänet hylättiin uudelleen ja uudelleen. Hänet ja hänen perheensä. Tuli aika, jolloin tuon ymmärtämisestä tuli uusi punainen lanka. Oli aika, jolloin nainen tiesi, että tulee päivä, jolloin hänkin lähtee pois siitä surun maisemasta. Murtautuu elämään. Omaan elämäänsä.

Matka noista vuosista on ollut pitkä, kivinen, antoisa ja paljon paljon muutakin. Silti huomaan ajoittain, miten rikkinäinen nainen olenkaan. Ehkä korjaannun pala palalta, ainakin ajan kanssa. Tänään tässä nykyisessä elämässäni ei ole laisinkaan kyse hylkäämisestä, ei mistään aiempaan verrattavasta. Tuota samaa naista kohdellaan paremmin kuin hyvin. Rakastetaan paljon. Huomioidaan arjessa. Pidetään kodin ja suhteen kuningattarena. Mutta silti, ainakin vielä, tieto siitä että toinen lähtee, saa vanhan kivun nousemaan esiin kivenkolostaan. Ehkä se tunne kesytetään. Ehkä se katoaa kokonaan. Ainakin se on löydetty ja suurennuslasinvalo suuntasi tunteen siihen naisen elämänhetkeen, josta se nousee. Aikaan, jolloin surua, kipua joka tuntuu aidolta vielä tänäänkin, tuskaa, ikävää ja kaipausta oli liikaa. Mieleni tekisi itkeä ääneen, tunne on niin aito ja niin raskas. Se on tunne, jonka kohdalla voi todeta, että noin ei saa kenkään tuntea. Tuollaisesta tunteesta on päästävä irti. On päästävä elämään. Tehtäväni on hoivata tuo nainen terveemmäksi. Puhallettava haavoja, joita rakkain on aikanaan saanut syntymään. 

Onnekseni rinnalla on vahva mies. Tuota löydettyä naista rakastaa mies, joka pitää naista naisena. Arvostaa arjessa, rakastaa aitona ihmisenä, nostaa kun kompuroin, halaa jo ennen kuin ehdin vaipua kylmyyteen. Suojelee kaikelta ja haluaa puhaltaa kanssani vanhoja haavoja, jotta ne katoaisivat, paranisivat. Olen siten kiitollisessa asemassa. Jälleen kerran.